Runoilija György Faludin elämäkerrassa Iloiset päiväni helvetissä (1962) Rusztem Vámbéryn [1] suuhun on laitettu seuraava toteamus:
“Kaikkein demokraattisimminkaan kirjoitetulla perustuslailla ei ole mitään arvoa, jos se ei tukeudu laitoksiin ja tapoihin ja jos se ei elä ihmisten sydämissä.”
Tässä on lyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan avain modernin vasemmiston ristiriitaan.
Vasemmisto on lähes kaikissa kansainvälisen kaupan ja monikulttuurisuuden avainkysymyksissä samalla linjalla kuin liberaali oikeisto ja syö omaa jalkaansa.
Samalla vasemmisto yhtaikaa odottaa ja pelkää kapitalismin loppua. Pelkoa ei olisi, jos kapitalismin loppu tarkoittaisi selkeää ylivaltaa sosialisteille. Nykyisessä tilanteessa se ei tarkoita sitä.
Kapitalistisen järjestelmän tuhoutuessa vastaus ei olisi sosialismi. On ymmärretty, että romahdus tarkoittaisi käytännössä koko yhteiskuntajärjestyksen tuhoa. Sellaisessa tilanteessa solidaarisuus ei juhli.
Vasemmiston historiaa tunteva tietää, että se on enemmän kuin todennäköistä. On todennäköisempää, että ihmiset tukeutuvat keskustalaiseen fasismiin.
Punaiset aatteet eivät näin ollen olisi luontevasti yhteiskuntaan juurtuneita. Sydämissä eläisi halu kääntyä sisäänpäin.
Juostaan ympyrää: Humanismista ei voida luopua, mutta juuri se ärsyttää eniten kapitalismiin kyllästyneitä.
Niin valtavirran oikeisto kuin vasemmisto pohjimmiltaan allekirjoittavat humanismin perusperiaatteet. Kun tuetaan humanismia, vapaata liikkuvuutta ja kaikkien oikeuksia, tuetaan samalla myös kapitalistien oikeuksia käydä kauppaa sydämensä kyllyydestä.
Turvan hakeminen perinteisestä vastapuolesta ja vasemmiston vastavallankumouksellinen asenne on tehnyt radikalismista muiden omaisuutta: yhteiskuntajärjestyksen täyskäännöstä toivovien populistien ja islamistiterroristien. [2]
Kuin huomaamatta vastakohdiksi tulevat rajat sulkemaan pyrkivä populistis-fasistinen keskusta, joka kutsutaan myös äärioikeistoksi, ja kaupan ja siten liikkuvuuden avoimuutta ajava liberaali keskusta-oikeisto. Kuten Ranskassa.
Ollaan loukussa, jossa suuret liikahdukset ovat vasemmistolle poikkeuksetta kammoksuttava vaihtoehto. Hätä on kädessä, kun status quo ei pysy ja vaikka pysyisi, se olisi vahingoksi.
Vasemmisto haluaisi vihollisekseen mieluummin tutun ja turvallisen liberaalioikeiston ja tukee siksi tätä jokaisessa avainkohdassa kuin hukkuva, joka luulee tukeutuvansa pelastusrenkaaseen, vaikka pitää kiinni ankkurista.
Tarkoituksena on, että fasistien nuijimisen jälkeen perinteisempää sotaa voidaan jatkaa yhteisillä pelisäännöillä. Radikaalius on kuohittu.
Ääneen ei uskalleta myöntää, että populisteja äänestävät ihmiset eivät ole yksin keskusta-oikeiston otteisiin pettyneitä porvareita tai skinhead-juntteja vaan keskiluokkaisia perheitä, jotka eivät näe sosiaalidemokratian etuja, ja omiensa konformismiin pettyneitä vasemmistolaisia.
[1] Vámbéry oli 1940-luvun lopulla Unkarin Yhdysvaltain suurlähettiläs, joka vastusti niin fasismia kuin kommunismia.
[2] Edistyksellisen liberaalin iltarukous on, että toivottavasti mikään ei muutu liikaa. Kaupunkilainen ei halua menettää erikoiskahvejaan vaan ajattelee voivansa tarjota sellaiset kaikille.