Sanoin eräässä Mediaalisen maailman jaksossa, etten pidä mielenosoituksia kovin tehokkaana poliittisen vaikuttamisen keinona. Erityisesti lännessä. Poliitikko laittaa työhuoneensa verhot kiinni ja unohtaa vihaiset äänet.
Mitään ei tapahdu ennen kuin mielenosoituksissa murtuu jokin lausumaton, jopa ajattelematon, tai niistä tulee tarpeeksi isoja. Muutenhan mielenosoituksissa pitää möykkää vain sama väki, joka hyökkää poliitikkoa vastaan muutenkin. Miksi siitä pitäisi välittää?
Tällä hetkellä Serbiassa “oppositio” eli tosiasiassa kansan enemmistö ilman oppositiopoliitikkoja taistelee omia johtajiaan vastaan. Edelleen. Mielenosoitukset ovat isoja. Tästä kokoluokasta puhutaan, jos halutaan saada jotain aikaan.
Samalla tilanne houkuttaa kysymään, miten kansalaiset onnistuvat kerta toisensa jälkeen nostamaan valtaan korruptoituneita sekopäitä mutta eivät saa näitä helposti ulos?
Kuolemanpelko on ilmiselvä vastaus, samoin se, että kaikki järjestelmät tukevat niiden sisään päässeitä enemmän kuin ulos jääneitä. Mutta on muutakin.
Seuraavassa en puhu serbeistä vaan yleisemmin: Demokratian kannattajat ovat omaksuneet sen parhaimmat arvot niin syvällisesti, että sen puolesta ei osata taistella. Joskus taistelua on käytävä myös väkivalloin. Demokratiasta on tullut pasifismin synonyymi. Lännen hegemonian vastustajat ovat heti soimaamassa ja muistuttamassa menneistä synneistä, jos demokratian puolustamiseksi käytetään voimakeinoja tai edes kunnollista joukkovoimaa.
Oikeasti tämä ei ole este. Vastustajan kiitoksiin kannattaa suhtautua suuremmalla epäilyllä kuin moitteisiin.
Oikea hankaluus on protestoijien päiden sisälle pystytetyt muurit. Voitte kutsua tätä tien tuketta vaikka lacanilaiseksi Isoksi Toiseksi, joka valvoo alati hyveelliseksi pyrkivää ihmistä. Jos tällaisesta teoreettisuudesta tulee teille jotenkin parempi mieli.
Oli miten oli, ääni mielenosoittajan päässä sanoo: Valtaa vastaan ei voi käydä liian rajusti tai pettää omat periaatteensa. Demokraattinen ihanne on vallan vaihtuminen rauhallisesti ja demokraattisin ehdoin.
Tosiasiassa voimakeinojen käyttämisessä tyranneja vastaan ei ole mitään tekopyhää tai ristiriitaista. Se on ennakoivaa sodankäyntiä, ja jos se on toteutettu oikein, se estää ihan oikeiden sotien syttymisen.
Jälleen kerran Karl Popperia mukaillakseni, demokratiaan eivät kuulu antidemokraattiset voimat, koska ne pyrkivät aktiivisesti tuhoamaan demokratian periaatteet. Näin ollen niiden päästessä valtaan on demokratian suojelemiseksi kengittävä ne ulos. Demokratia on laajempana käsitteenä merkityksellisempi kuin fasistien oikeudet kaapata valta. Siksi monet äärijärjestöt ovat useissa demokratioissa kiellettyjä (ja siksi autoritääriset yhteiskunnat laillistavat niitä kilpaa).
***
Joka ei tiedä, niin Serbian mielenosoitukset alkoivat viime vuoden marraskuun lopulla. Ne käynnistyivät niin kuin monet tällaiset asiat käynnistyvät eli mitan tultua vihdoin täyteen. Alkusysäyksenä oli Serbian toiseksi suurimman kaupungin, Novi Sadin, vasta korjatun juna-aseman romahtanut katto. Onnettomuus tappoi 15 ihmistä. Kuolleille järjestetystä vartin hiljaisesta hetkestä kasvoi laajempi tyytymättömyyden ilmaus. Jokin ei selvästi ollut mennyt korjauksissa oikein. Kuka oikeastaan oli vastuussa?
Vastuuta alettiin penätä liikenneministeriötä myöten. Välitön vastaus oli tyypillinen eli vähättelevä. Tietoja salailtiin, mikä ei tunnetusti ole merkki siitä, että valtio olisi hoitanut kaiken oikein. Toisenlainen vastaus, avoimuus ja virheen myöntäminen, olisi ehkä lopettanut kriisin heti. Jonkinlainen perverssi sääntö on, että vallan kahvassa olevilla on hankaluuksia edes esittää empaattista. Ylimielinen suhtautuminen johti kipinään, joka räjäytti ruutitynnyrin.
Protesteista alkoi kasvaa laajempi korruption vastainen liike. Pian opiskelijat kokoontuivat asian ympärille. 15 minuutin hiljaisista hetkistä ja protesteista ympäri maan tuli tapa, joka jatkuisi, kunnes syyllisiä saataisiin kehiin. Valtiolta alettiin vaatia vastauksia ja vastauksien rinnalla muutakin: korotuksia yliopistojen budjettiin. Serbian hallitus vastasi kuten parhaiten osasi eli haukkumalla protestoijia terroristeiksi sekä usuttamalla rikollisia nuorison kimppuun.
Sitten protesteihin alkoi liittyä muutamia muitakin…
Kun solidaarisuus alkaa nostaa päätään, hallintojen kannattaa oikeasti pohtia ratkaisujaan. Kävi niin, että serbialaiset vanhemmat eivät suuremmin pitäneet siitä, että heidän lapsiaan ja heidän ystäviensä lapsia kohdellaan tällä tavoin. Paska lensi tuulettimeen, ja mielenosoituksista on nyt tullut koko kansan asia.
Serbian hallinnolla, erityisesti valtapuolue Srpska napredna strankalla eli SNS:lla, onkin ollut viimeiset kuukaudet kädet täynnä töitä. Se on pelannut koko äärioikeiston vaikutuskeinojen sarjan läpi yrittäessään vetää valtion kontrollin ulottumattomissa olevat mielenosoitukset lokaan: maalitus, suora väkivalta, ihmisten nimien julkistaminen lainvastaisesti, salaliittoteoriat, julkinen halventaminen, erottaminen, uhkailu, uutisten vääristely…
Serbian kansa sitä vastoin on näyttänyt, mikä on paras vastaus. Se nauraa yritysten läpinäkyvyydelle ja on jatkanut itsepäisesti ja massoittain, antamatta armoa ja vaatimuksiaan lisäten, ei niitä vähentäen. Hallitus on sitä vastoin kompastellut katastrofista toiseen, kun jokainen uusi metku ja pr-tunarointi aiheuttaa entistä suurempaa turhautumista kansakunnassa.
On kuin poliitikot eivät osaisi mitenkään olla sanomatta julkisia typeryyksiä, jotka johtavat kuopan syvenemiseen. Ministerit ja korkeat virkamiehet ovat syyttäneet kaikesta Kroatian hallituksen agentteja. Jotkut ovat kutsuneet kansanliikettä “saastaksi”. Presidentti, myös SNS:n jäsen, on möläyttänyt, että 15 ihmisen hengenlähtö ei ole tarpeeksi suuri syy kritisoida hallitusta. Toistuvana piirteenä näissä sössötyksissä on, että seuraavana päivänä möläyttelijät matelevat pyytämään julkisesti anteeksi, koska kansalaiset raivostuvat tällaisesta kikkailusta entistä enemmän.
Belgradissa oli maaliskuussa arviolta 300 000 tuhannen hengen mielenosoitus. Joidenkin arvioiden mukaan ihmisiä saattoi olla jopa puoli miljoonaa. Belgradin metropolialueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Serbiassa asuu vähän yli 6 miljoonaa kansalaista.
Moni media on nyt pohtinut, että mihin Serbian tilanne voi johtaa. Mielenosoitukset ovat isompia kuin koskaan valtion modernin historian aikana. Joihinkin pieniin vaatimuksiin on suostuttu. Valtaapitävien terminologia on silti edelleen kremliläistä: demokraattista vastavoimaa kutsutaan, kuin Putinin suulla, värivallankumoukseksi, joka on uhka “todelliselle serbialaisuudelle”, mikä tarkoittaa oman tulkintani mukaan tässä tapauksessa perseestä olemista ja vaahtosuista nationalismia. Väkivaltaa yritetään provosoida esiin, jotta valtiolla olisi tekosyy käyttää äärimmäistä väkivaltaa itse. SNS:lla ei ole aikomustakaan luopua vallasta, vaikka se on itse kaivanut kuoppaansa syvemmäksi. Miksi olisikaan?
Valtaa pitävien tahojen puhdistaminen ei vaikuta mahdolliselta, koska Venäjä tukee populistista keskusta-oikeistoon kuuluvaa valtapuoluetta. Uusia vaaleja ei pidetä todennäköisenä ratkaisuna. Yhtäältä se olisi hallituksen arvovaltatappio, toisaalta vaalien puolueettomuuteen ei luota tässä vaiheessa enää kukaan. Opiskelijat ovat ehdottaneet tässä kuussa vaihtoehtosysteemiä, jolla vaalit voitaisiin järjestää mahdollisimman puolueettomasti. Lienee selvää, ettei hallinto aio kunnioittaa ehdotusta.
Venäjän vuoksi tätä tilannetta pitäisi tarkkailla Suomessakin paljon enemmän. EU:n pitäisi puuttua tapahtumiin suoremmin kuin tähän mennessä. Kiinnostusta selvästi on, eikä vähiten siksi, että väitetty juna-aseman korjaus oli tehty osin Unionin myöntämällä rahalla, joka todennäköisesti livahti suoraan korruptoituneiden virkahenkilöiden taskuihin.
Taustalla on pelko Venäjän varpaille astumisesta toisella “rintamalinjalla” sekä yleiseurooppalainen haluttomuus ottaa johto passiivisuuden sijasta. Georgia, Armenia, monet Afrikan maat on viime vuosikymmeninä jätetty samalla tavalla geopoliittisesti yksin; on kuin eurooppalaiset eivät osaisi enää käydä suurvaltapolitiikkaa, pelkkää suurvaltabisnestä. Serbeistä ei välitetä tarpeeksi, mikä tulee vielä kostautumaan.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että opiskelijoiden, maanviljelijöiden, keskituloisten ei-poliittisten, lakihenkilöiden, Serbian ortodoksisen kirkon, vasemmistolaisten, opettajien, terveydenhoidon työntekijöiden, joidenkin poliisiliittojen, taiteilijoiden, oikeistolaisten liberaalien, oppositiopuolueiden ja ties kenen muodostama laaja kansanrintama ei katoa pelkästään sormet korviin tunkemalla ja lallattelemalla. Jos siis hyvin käy. Jokin kulminaatiopiste on lähestymässä. Piinallisinta on arvuutella, mikä ja milloin.
Erästä loppuvaihtoehtoa ei sanota ääneen, koska yksikään uutistoimisto ei halua tehdä niin. Moni muu taho ei uskalla kirjoittaa tai ajatella sitä. Annan vihjeen, että siihen liittyy samanlainen toimintamalli kuin 90-luvun vaihteen Romaniaan. Näiden ajatusten ajatteleminen kuuluu siihen pään sisäiseen kiellettyyn, siihen josta ei demokratiassa saa edes puhua.