En ole ajatellut Puolaa ainoanakaan elämäni vuotena niin paljon kuin tänä vuonna ajattelin.
Kulttuurikuplassa ei enää muusta puhuta kuin Israelista ja Palestiinasta. Jos Ukrainasta puhutaan, niin yhteydessä Palestiinan tilanteeseen.
Minä ajattelisin lisäksi Puolaa. Ja ajattelenkin. Ajattelen Puolaa siksi, että se on selvinnyt kymmenistä itseensä kohdistuneista hyökkäyksistä vuosisatojen ajan. Hävitessäänkin sen henki on pysynyt elossa läpi vuosisatojen. Ajattelen Puolaa siksi, että meidän tulisi Suomessa ymmärtää heidät toisena luontaisena liittolaisenamme Ruotsin lisäksi. Heillä on kokemusta, heillä on voimaa. Meidän pitäisi olla heistä kiinnostuneita, paljon kiinnostuneempia kuin täällä herran kukkarossa olemme mistään rajojemme ulkopuolella tapahtuvasta.
Venäjä jatkaa olemassaoloaan, samoin Putin, ja tilanne Ukrainassa pysyy paikallaan. Jälleen uusi talvi uusine risteilyohjuksineen valuu eteenpäin. Koska sotarintamalla ei tapahdu mitään medialogiikalla räväkkää, on pattitilanteeseen totuttu.
Sota on mediatapahtuma, joten kun uutisilla ei ole raportoitavanaan huikeita saavutuksia, asiat unohtuvat ihmisten mielistä petollisen nopeasti. Vaikka Ukrainaa ei ole rahoitettu juuri ollenkaan, mangutaan menetetyistä rahoista silti. Näin käy aina, kun ihmisillä on liikaa aikaa ajatella omia fiiliksiään.
Olemme kuulleet varoituksia siitä, että meidän pitäisi olla varautuneita ruokavarastoin vuonna 2025. Varoituksille naureskellaan, toki syystä, ja ne ohitetaan pelonlietsontana, mikä on paikallaan, koska niiden tarkoitus on lähinnä pitää Ukrainan asiaa esillä median huomion vaihtuessa. Mutta varoitukset eivät kuitenkaan perustu vain tyhjästä repäistyyn fiilikseen.
On suuri todennäköisyys sille, että Donald Trump on vuonna 2025 jälleen Yhdysvaltain presidentti. Tuolloin Yhdysvaltain tuki Ukrainalle loppuu, ja suurvallan lähtö Natosta tulee entistä todennäköisemmäksi, vaikka Alexander Stubb ei tähän uskoisikaan.
Pattitilanne Ukrainassa jatkuu vielä pitkään, rahallisen avun hetkellisestä nikottelusta huolimatta romahdusta ei ole tapahtunut ja tuskin talven aikana tapahtuukaan, mutta samalla yleinen läntinen apu Ukrainalle on muuttunut himmailuksi. Putinin Venäjä on iskenyt uuden vaihteen silmään, sotatalous kiihtyy. Kello raksuttaa, vanhuksella on kiire varmistaa saavutukset elinaikanaan.
Venäjän valtionbudjetista isketään tulevaisuudessa entistä suurempi osa puolustus(eli hyökkäys)menoihin, eikä sitä tehdä vain Ukrainan sodan voittamiseksi. Hyökkäykseen tarkoitettu sotatalous johtaa talouden romahdukseen, jos panostetuilla rahoilla ei käydä sotaa. Mikäli Venäjä on onnistunut muutaman vuoden päästä jäädyttämään Ukrainan konfliktin tai peräti voittamaan koko sodan, sijoitukset tullaan käyttämään nopeasti uuteen kohteeseen.
Tästä pitäisi puhua juuri nyt ja tälläkin hetkellä halki koko Euroopan. Mikäli Venäjä ei jostain syystä käännä katsettaan Kazakstaniin, ja tuskin kääntää, koska Kiinallakin on asiaan jotain sanottavaa, on realistisesti mahdollista, että Baltian maat ovat seuraavana vuorossa. Ei ehkä todennäköistä mutta mahdollista kyllä. Jos Nato ja EU näyttävät heikkoutensa, mikään ei estä Putinia kokeilemasta läntisten instituutioiden halua puolustaa heikompiaan yksi kerrallaan.
Miten reagoisimme silloin? Annammeko Baltian jäädä oman onnensa nojaan yhtä helposti vai alkaako silloin todellinen suursota? Siihen eivät ole tuolloin kunnolla varautuneet kuin ehkä Baltian naapurit: Suomi ja Ruotsi. Ja Puola. Muista kenties Iso-Britannia. Mehän tässä ryntäämme ensi tilassa apuun. Mikäli Yhdysvallat on vedetty Natosta, meidän on sinniteltävä eurooppalaisin voimin. Sillä on pakko.
Viroon, Latviaan tai Liettuaan hyökkäämisen jälkeen portit olisi avattu. Näytelmä jatkuisi. Ukraina olisi vain alkunäytös Espanjan sisällissodan tapaan. Eikä sen näytöksen lopputulos ole tällä nysväilyllä välttämättä onnellinen.
On pohdittava sitäkin pientä mahdollisuutta, että Ukrainan joutuessa alakynteen, Puola perustaa ydinaseohjelman, erityisesti jos Yhdysvallat hylkää Naton.
Tämä on kaikki vielä estettävissä. Lännen – Ranskan, Ison-Britannian, Saksan, Puolan, Pohjoismaiden – tulisi käynnistää tahoillaan eurooppalainen sotatalous, jonka tehtävänä on varautua Venäjän toimiin, sekä suorittaa koordinoidusti Yhdysvaltojen kanssa yhteinen materiaalinen tai jopa sotavoimallinen panostus Ukrainaan vielä, kun Venäjällä ei ole keinoja vastata eskalaatioon kuin tyhjillä puheilla. Ja Joe Bidenin on voitettava seuraavat Yhdysvaltain presidentinvaalit.
Tällä hetkellä kumpaankaan repäisyyn ei ole poliittista tahtoa. Epäilen tuleeko olemaankaan. Vaaleihin on onneksi sentään vielä noin vuosi. Suomessakin keskitytään tyhjiin lupauksiin, velkaantumisen muka-torjumiseen ja köyhien kyykytykseen kuin meillä ei olisi kiireellisempää tekemistä. Kuin näillä asioilla olisi juuri nyt mitään merkitystä tässä maailmanajassa. Sentään ammuksia alamme valmistaa.
Suurin lohtu, jos sitä sellaisena haluaa ajatella, on se, että omaa typeryyttämme olemme sallineet tämän tapahtua. Mikään ei voi tulla enää yllätyksenä. Joka muuta väittää, valehtelee tai on idiootti. Yllätyksettömyys on lohdullista siksi, että huonot ajat tuntuvat ainakin jotenkin siedettävämmiltä, kun tajuaa, että jätkät pilas ihan ite.
Olen yleensä päättänyt blogivuoden kevyesti. Nyt koen sen vaikeaksi. Olen kirjoittanut pääasiassa kaikesta muusta, kirjoista, taiteesta, kulttuurista, vaikka sota on raivonnut taustalla aivan yhtä kuumana kuin sen alkaessa. Samalla päässäni on nakuttanut tietoisuus siitä, että olen kirjoittanut muusta, jotta minun ei tarvitsisi ajatella oikeita kysymyksiä.
Suoraan sanoen minua askarruttaa, kuinka monta rauhan vuotta tulemme Suomessa enää näkemään. 2024 ei vielä ole vuosi, jolloin Venäjä on saanut itsensä kasaan uusia valloituksia varten, eikä ehkä edes 2025, mutta onko jo 2026 sellainen? 2027, 2028? 2029? Onko edessä enää muutama vuosi rauhan tilaa ennen imperialistista, fasistista ja laajaan kansanmurhaan pyrkivää Baltian-vyörytystä, jota johtaa seniili vanhus? Kuinka moni on nykyisellä hallituspolitiikalla edes halukas puolustamaan eteläisiä naapureita “isänmaan” edun nimissä? Paljonko sinä ehdit tehdä elämälläsi viidessä vuodessa? Aiotko vain jatkaa samaan malliin ja toivoa parasta? Vai oletko henkisesti valmis? Voiko sitä edes olla?
Kuka ikinä voittaa tammikuiset presidentinvaalit, hän on todennäköisesti presidenttimme, jos Euroopassa alkaa kunnolla rytistä. Joko ensimmäisellä tai toisella kaudellaan. Tämä tai seuraava hallituksemme saattaa olla tuolloin sotahallitus.
En ole tulevaisuuspessimisti, se ei ole minulle tyypillistä, mutta näkymät ovat nyt poikkeuksellisen synkät. Venäjän jatkuva militarisoituminen on nähtävissä silmiemme edessä, ja Kiina tarkkailee tiukasti, miten operaatio etenee. Olemme jo palanneet kylmään sotaan. Meidän tulisi ajatella, että tulemme elinaikanamme näkemään jälleen yhden suursodan, jos emme osaa vaatia poliitikoiltamme enemmän vaan käperrymme sykkyrään ja muutumme passiivisiksi tottelijoiksi. Sota kun on vain ja ainoastaan politiikan jatke. Ja kaikista kauniista toiveista huolimatta väkivalta on edelleen hyvin relevantti vallan muoto.
Toivon olevani väärässä. Parempia aikoja odotellessa.
Tästä tummasta yksinpuhelusta huolimatta hyvää uutta vuotta blogin lukijoille. Palataan ensi vuonna asiaan!