Tule ja katso (1985), Elem Klimovin (1933–2003) viimeinen ohjaustyö, on näyttänyt silmiini aina propagandaelokuvalta. Lännessä se on laajalti nähty “selventävänä” ja kauhistuttavana kuvauksena sodan realiteeteista kontrastina länsimaisten sotaelokuvien uraa-hengelle. Elokuvaa on kuvailtu järkyttäväksi, hypnoottiseksi, realistiseksi (!), kauheammaksi kuin mikään kauhukertomus. Olen nähnyt teoksen useasti, joka kerta olen jäänyt kylmäksi.
Elokuvan hyökkäävän taiteellinen, surrealistinen näkemys sodasta tuntuu vieraannuttavalta. Se on samaa vieraantuneisuutta, jota tunnen Sergei Eisensteinin (1898–1948) elokuvien parissa: Visuaalisuus on paikoin hengästyttävää ja samalla kaikessa briljanssissaan liikaa. Vastapainona visuaalisuudelle on maailman kömpelöintä sanomaelokuvaa. Minua lyödään samalla viestillä päähän kuin vasaralla, vaikka olen ymmärtänyt asian puolesta sanasta. Loppu on piehtarointia.
Sitten on kärsimyksen kysymys. Olen leipääntynyt tietynlaisen neuvostoliittolaisen elokuvan uhrimieleen. Kaikkien on kärsittävä, kirkkain kruunu saadaan tuskasta. Monet pinnalta hienoimmatkin teokset, kuten Larisa Šepitkon (1938–1979), Klimovin vaimon, Nousu (1976), ovat niin yksitotisia, että vähän naurattaakin.
Haluan erottaa edellä kuvatun kärsimyksen esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin (1918–2008) Vankileirien saaristo -kirjassa (1973) esitetystä kärsimyksestä, joka on fiktion sijaan dokumentoituja tositapahtumia. Ne esitetään viiltävän ironisesti ja yllättävän koomisesti. Vaikka Solženitsyniin ei voisi luottaa kertojana, teos on kollaasimaisuutensa takia tehokas, sillä se ei unohda elämän kaikkia puolia.
Neuvostoelokuvien kärsimys tuntuu falskilta siitä huolimatta, että Neuvostoliitto kärsi toisessa maailmansodassa kammottavalla tavalla ja venäläiset suorittavat tällä hetkellä samoja oppeja Ukrainassa. Elokuva ei ole eikä voi olla dokumentaarinen kuvaus todellisuudesta. Jo editointi tekee elokuvasta muuta kuin toden jäljentämistä. Toteamuksen runollisuudesta huolimatta olen aina ollut sitä mieltä, että Matti Pulkkinen (1944–2011) kirjoitti potaskaa: Romaani ei ole sika, joka syö kaiken. Elokuva on sitä vielä vähemmän. Mikä on totta todellisuudessa, ei voi olla edes samalla tavalla esitettynä totta valkokankaalla. Elokuva on todellisuuden tyylittelyä. Sitä on lopulta myös Tule ja katso. Se ei ole moite elokuvalle vaan sitä “totuutena” katsoville.
En ollut kovin yllättynyt luettuani, että Klimovin ohjaustyötä käytettiin Neuvostoliitossa propagandavälineenä. Elokuvaa näytettiin kouluissa teini-ikäisille isänmaallisen hengen nostattamiseksi. Tämä saattaa yllättää nykykatsojan, jonka mielessä propaganda tarkoittaa natsismin voittamatonta uhmamieltä tai amerikkalaisten jaloa sotaa paremman maailman puolesta.
Propaganda muovautuu tilaajan mukaan. Neuvostoliittolainen propaganda ei noudata samoja lainalaisuuksia kuin yhdysvaltalainen. Venäläiseen kulttuuriin on kuulunut uhrautumisen retoriikka alusta asti. Venäjä oli maaorjuusyhteiskunta satoja vuosia, uudelleen Neuvostoliiton alkuvuosikymmeninä. Yksin Pietarin rakentamisessa kuoli arviolta yli 100 000 ihmistä, mikä on aivan kaistapäinen lukema nyt saati silloin. Näitä uhrauksia pidettiin välttämättöminä. Tai ainakin joku piti.
Tsaarin puolesta? Ehkä. Pakon edessä ja pienen ihmisen taivaspaikan varmistamiseksi ainakin. Suuria vihollisia vastaan taisteltaessa ja suurien tavoitteiden puolesta kaikkien on annettava kaikkensa. Se tarkoittaa aivan kaikkea, myös henkeä. Jäljelle jää silkkinauhalla koristeltuja tarinoita lapsille, runon aiheita, kansakunnan henkeä ylistävä paatos… Joka korruptoituu poshlostiksi… Ja kaikkien ihonsa alla tuntema epäily, sellainen jota varten kirjoitetaan Kuolleet sielut (1842) tai Sattumia (1933–1939) tai Vankileirien saaristo.
Tule ja katso -elokuvan eetos voi olla yleishumanistinen, mutta sen rakenne on perineuvostoliittolainen. Huomionarvoista on sekin, että Klimov oli venäläinen, vaikka elokuva kertoo valkovenäläisistä. Teos kertoo aggressiivisen päällekäyvällä tavalla yhden ihmisen kärsimyksen jalostavuudesta, joka huipentuu partisaanien sankarilliseen vastarintaan. Yksilö katoaa massaan, joka katoaa metsään ja kohti tulevaisuudessa siintävää voittoa. Julmuuden koko kuva oli uutta neuvostoliittolaisessa elokuvassa, teoksen eetos… ei ehkä kuitenkaan.
Tuo on kyllä totta, että usein kauhun ja kurjuuden (kuten myös ilon ja kauneuden) annostelu ja tasapainottaminen jollain muulla ja vastakkaisella korostaa noita sävyjä huomattavasti enemmän kuin kaiken pinoaminen yhdeksi sentimenttimassaksi; Solženitsynista tulikin mieleen Ivan Denisovitšin päivä, jossa tuo vankileirien kauheus tuodaan ilmi hienosti juuri korostamalla millainen on “hyvä päivä” vankileirillä.
Hyvä huomio tuo propagandan määräytyvyys “tilaajan mukaan”. Moni ei nykyään tunnista propagandaa lainkaan, jos se on vain räätälöity sopivaksi (mikä on varmasti nykyään entistäkin helpompaa ja kehittyneempää). Mieleen tulee mitä Joseph Brodsky joskus sanoi omista kouluvuosistaan, kun Leninin kuva alkoi puskea ulos jo korvista, jotain sen tyylistä että oppi ottamaan propagandana sen, mitä oli ympärillä lukumäärällisesti *liikaa*. Ei ollenkaan huono tapa.
Epäilen, ettei moni hyvääkään tarkoittava ihminen tajua toistellessaan jotain näkökulmaa johonkin puheenaiheeseen itse asiassa olevansa propagandan äänitorvi. Se kuulostaa niin paljon pahemmalta kuin se, että on kansalaisvaikuttaja tai aktivisti.
Propagandanhan ei tarvitse olla valheellista tai “huonoa” sinänsä. George Orwell kirjoitti, että kaikki kirjallisuus on propagandaa. Sitä voi kuitenkin käyttää välineenä hyvin. Toisin sanoen propagandan ei tarvitse olla tyhmää ja ihmisvihamielisten voimien palveluksessa.