Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Tule ja katso… mitä?

Posted on 15.11.202323.09.2024 by kangasvalo

Tule ja katso (1985), Elem Klimovin (1933–2003) viimeinen ohjaustyö, on näyttänyt silmiini aina propagandaelokuvalta. Lännessä se on laajalti nähty “selventävänä” ja kauhistuttavana kuvauksena sodan realiteeteista kontrastina länsimaisten sotaelokuvien uraa-hengelle. Elokuvaa on kuvailtu järkyttäväksi, hypnoottiseksi, realistiseksi (!), kauheammaksi kuin mikään kauhukertomus. Olen nähnyt teoksen useasti, joka kerta olen jäänyt kylmäksi.

Elokuvan hyökkäävän taiteellinen, surrealistinen näkemys sodasta tuntuu vieraannuttavalta. Se on samaa vieraantuneisuutta, jota tunnen Sergei Eisensteinin (1898–1948) elokuvien parissa: Visuaalisuus on paikoin hengästyttävää ja samalla kaikessa briljanssissaan liikaa. Vastapainona visuaalisuudelle on maailman kömpelöintä sanomaelokuvaa. Minua lyödään samalla viestillä päähän kuin vasaralla, vaikka olen ymmärtänyt asian puolesta sanasta. Loppu on piehtarointia.

Sitten on kärsimyksen kysymys. Olen leipääntynyt tietynlaisen neuvostoliittolaisen elokuvan uhrimieleen. Kaikkien on kärsittävä, kirkkain kruunu saadaan tuskasta. Monet pinnalta hienoimmatkin teokset, kuten Larisa Šepitkon (1938–1979), Klimovin vaimon, Nousu (1976), ovat niin yksitotisia, että vähän naurattaakin.

Haluan erottaa edellä kuvatun kärsimyksen esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin (1918–2008) Vankileirien saaristo -kirjassa (1973) esitetystä kärsimyksestä, joka on fiktion sijaan dokumentoituja tositapahtumia. Ne esitetään viiltävän ironisesti ja yllättävän koomisesti. Vaikka Solženitsyniin ei voisi luottaa kertojana, teos on kollaasimaisuutensa takia tehokas, sillä se ei unohda elämän kaikkia puolia.

Neuvostoelokuvien kärsimys tuntuu falskilta siitä huolimatta, että Neuvostoliitto kärsi toisessa maailmansodassa kammottavalla tavalla ja venäläiset suorittavat tällä hetkellä samoja oppeja Ukrainassa. Elokuva ei ole eikä voi olla dokumentaarinen kuvaus todellisuudesta. Jo editointi tekee elokuvasta muuta kuin toden jäljentämistä. Toteamuksen runollisuudesta huolimatta olen aina ollut sitä mieltä, että Matti Pulkkinen (1944–2011) kirjoitti potaskaa: Romaani ei ole sika, joka syö kaiken. Elokuva on sitä vielä vähemmän. Mikä on totta todellisuudessa, ei voi olla edes samalla tavalla esitettynä totta valkokankaalla. Elokuva on todellisuuden tyylittelyä. Sitä on lopulta myös Tule ja katso. Se ei ole moite elokuvalle vaan sitä “totuutena” katsoville.

En ollut kovin yllättynyt luettuani, että Klimovin ohjaustyötä käytettiin Neuvostoliitossa propagandavälineenä. Elokuvaa näytettiin kouluissa teini-ikäisille isänmaallisen hengen nostattamiseksi. Tämä saattaa yllättää nykykatsojan, jonka mielessä propaganda tarkoittaa natsismin voittamatonta uhmamieltä tai amerikkalaisten jaloa sotaa paremman maailman puolesta.

Propaganda muovautuu tilaajan mukaan. Neuvostoliittolainen propaganda ei noudata samoja lainalaisuuksia kuin yhdysvaltalainen. Venäläiseen kulttuuriin on kuulunut uhrautumisen retoriikka alusta asti. Venäjä oli maaorjuusyhteiskunta satoja vuosia, uudelleen Neuvostoliiton alkuvuosikymmeninä. Yksin Pietarin rakentamisessa kuoli arviolta yli 100 000 ihmistä, mikä on aivan kaistapäinen lukema nyt saati silloin. Näitä uhrauksia pidettiin välttämättöminä. Tai ainakin joku piti.

Tsaarin puolesta? Ehkä. Pakon edessä ja pienen ihmisen taivaspaikan varmistamiseksi ainakin. Suuria vihollisia vastaan taisteltaessa ja suurien tavoitteiden puolesta kaikkien on annettava kaikkensa. Se tarkoittaa aivan kaikkea, myös henkeä. Jäljelle jää silkkinauhalla koristeltuja tarinoita lapsille, runon aiheita, kansakunnan henkeä ylistävä paatos… Joka korruptoituu poshlostiksi… Ja kaikkien ihonsa alla tuntema epäily, sellainen jota varten kirjoitetaan Kuolleet sielut (1842) tai Sattumia (1933–1939) tai Vankileirien saaristo.

Tule ja katso -elokuvan eetos voi olla yleishumanistinen, mutta sen rakenne on perineuvostoliittolainen. Huomionarvoista on sekin, että Klimov oli venäläinen, vaikka elokuva kertoo valkovenäläisistä. Teos kertoo aggressiivisen päällekäyvällä tavalla yhden ihmisen kärsimyksen jalostavuudesta, joka huipentuu partisaanien sankarilliseen vastarintaan. Yksilö katoaa massaan, joka katoaa metsään ja kohti tulevaisuudessa siintävää voittoa. Julmuuden koko kuva oli uutta neuvostoliittolaisessa elokuvassa, teoksen eetos… ei ehkä kuitenkaan.

Category: Elokuva

2 thoughts on “Tule ja katso… mitä?”

  1. Arsi sanoo:
    15.11.2023 12:51

    Tuo on kyllä totta, että usein kauhun ja kurjuuden (kuten myös ilon ja kauneuden) annostelu ja tasapainottaminen jollain muulla ja vastakkaisella korostaa noita sävyjä huomattavasti enemmän kuin kaiken pinoaminen yhdeksi sentimenttimassaksi; Solženitsynista tulikin mieleen Ivan Denisovitšin päivä, jossa tuo vankileirien kauheus tuodaan ilmi hienosti juuri korostamalla millainen on “hyvä päivä” vankileirillä.

    Hyvä huomio tuo propagandan määräytyvyys “tilaajan mukaan”. Moni ei nykyään tunnista propagandaa lainkaan, jos se on vain räätälöity sopivaksi (mikä on varmasti nykyään entistäkin helpompaa ja kehittyneempää). Mieleen tulee mitä Joseph Brodsky joskus sanoi omista kouluvuosistaan, kun Leninin kuva alkoi puskea ulos jo korvista, jotain sen tyylistä että oppi ottamaan propagandana sen, mitä oli ympärillä lukumäärällisesti *liikaa*. Ei ollenkaan huono tapa.

    Vastaa
    1. kangasvalo sanoo:
      17.11.2023 14:22

      Epäilen, ettei moni hyvääkään tarkoittava ihminen tajua toistellessaan jotain näkökulmaa johonkin puheenaiheeseen itse asiassa olevansa propagandan äänitorvi. Se kuulostaa niin paljon pahemmalta kuin se, että on kansalaisvaikuttaja tai aktivisti.

      Propagandanhan ei tarvitse olla valheellista tai “huonoa” sinänsä. George Orwell kirjoitti, että kaikki kirjallisuus on propagandaa. Sitä voi kuitenkin käyttää välineenä hyvin. Toisin sanoen propagandan ei tarvitse olla tyhmää ja ihmisvihamielisten voimien palveluksessa.

      Vastaa

Vastaa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Instagram

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Tauko on ohitse
  • Runeberg-ehdokkaat 2025
  • Ei kannata varastaa hyviltä
© 2025 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme