George Orwellin Vuonna 1984 -romaaniin (1949) luoma uuskielen käsite saa aina tarvittaessa uuden merkityksen – aika ironista. Nykyään sillä tarkoitetaan mitä tahansa poliittista ja tarkoitushakuista kielenkäyttöä. Niin oikeisto kuin vasemmisto syyttävät toisiaan kielenkäytön murentamisesta ja vääntämisestä omiin synkkiin tarkoitusperiin, tuon tai tämän ilmaisun “normalisoimisesta”. Tosiasiassa kenttäpuoliskot tukevat tässä prosessissa toisiaan ja popularisoivat toisilleen antamiaan haukkumanimiä niin uhreina kuin tekijöinä. Häviäjäksi tässä ottelussa jää pelin katsoja.
Päivänpolitiikan ulkopuolella on naureskeltu, usein syystä, tiede- ja taidemaailman tavalle käyttää koukeroista kieltä tavanomaisten asioiden ilmaisemiseksi.
Tosiasiassa rajoittava uuskieli elää erityisesti yritysmaailmassa. Politiikassa ja tieteessä asioita nimetään edes joskus niiden merkitysten täsmentämiseksi tai tietyn näkökulman korostamiseksi yleisen hyödyn nimissä. Yritysmaailmassa uusilla sanoilla vain korvataan vanhoja. Ilmiö tunnistetaan ja sille irvaillaan, mutta sen merkityksestä puhutaan vähän. Se on myös tarpeeksi monimutkainen ansa, jotta typerys voi langeta siihen.
Esimerkiksi voidaan nostaa viestintätoimisto Ellun Kanat, joka on muovannut brändistään sellaisen, että se näkyy myös talon sisällä. Helsingin Sanomien tammikuisen artikkelin mukaan firmassa elää kulttimainen toimintatapa, jossa kieltä muovataan toiseksi, vaikuttaahan kielen muokkaaminen myös toimintaan. Harkkareita kutsutaan HarkKanoiksi. Heidän jatkotyöllistämistään Kana-Akatemiaksi. Viestintätoimiston sijaan puhutaan muutostoimistosta, työparien sijaan taistelupareista.
Tietysti Ellun Kanat on edelleen viestintätoimisto ja sen harjoittelijat vain harkkareita. Sanapelillä on moninaiset syyt. Se pyrkii kiistämään todellisuuden ja korvaamaan sen omallaan työpaikan sisällä. Kielen hallinnassa tärkein aspekti ei ole se, että ihmiset uskovat uuteen kieleen, vaan se, etteivät he uskalla käyttää muuta kuin uutta kieltä, vaikka ajattelisivat sen olevan roskaa. Tarkoitus ei ensisijaisesti ole vakuuttaa ulospäin ketään. Kieli poukkoilee ensin kuplan sisällä. Se on kontrollikeino, joka luo työpaikasta yhteisön ja tuolle yhteisölle omat säännöt. Kielestä tulee entistä korostetummin hallinnan väline.
Jos työntekijä tulee tekemään toimistolle vain viestintää, siis töitä, häntä on helppoa syyllistää siitä, ettei hän ole pyrkinyt muutokseen. Mitä muutos tarkoittaa, sitä ei tarvitse täsmentää. Sanaleikit pyrkivät antamaan nokkelan kuvan, ja lisähyötynä ne jäävät niistä vaikuttuvan asiakkaan, idiootin, mieleen. Sana-akrobatiaa käytetään lopulta viestinnän lopputuotteissa kuten mainoksissa.
Ellun Kanojen työkulttuurista nostettiin uutisoinnin myötä meteli, joka unohdettiin liian nopeasti.
Viestintä- ja mainosala on sanojen valtakuntaa voimakkaammin kuin kirjallisuus, sillä tavoittavuus on merkittävästi suurempi. Mainoksia ja niiden asemaa yhteiskunnassa kritisoidaan kuitenkin vain vähän mediassa. Syy on yksinkertainen: suurin osa mediasta on mainosrahotteista.
Mainoksiin kohdistuva kritiikki on lähinnä kansalaisyhteiskunnan harteilla. Mutta missä kansalaisyhteiskunnan vaihtoehdot, kun sen energia purkautuu mainosrahoitteisten sosiaalisen median palveluiden kautta?