On nähdäkseni kahdenlaista huonoa kuvataidetta. Kumpikin ärsyttää minua hieman eri tavoin.
Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat teokset, joita ei voi ymmärtää lukematta teoksen yhteyteen liitettyä esseetä, jossa taiteilija avaa arvomaailmaansa ja sitä, mitä teos on syönyt.
Miksi tehdä teos, joka ei sisällä omaa selitystään?
Toista kategoriaa olen kuvannut aiemmin tylsien ideoiden peittämiseksi taiteilijan oman aseman mahdollistamalla sumuverholla.
Haluan lisätä jälkimmäiseen kategoriaan huomion.
Me tiedämme, miltä kärsimys näyttää. Silti osa nykytaiteilijoista tuntuu olevan sitä mieltä, ettemme tiedä. Asia täytyy havainnollistaa jollain modernin elämän symbolilla ja sen vääntämisellä taiteen tarkoitukseen.
Kun orjan kaulan ja ranteiden ympärille laitetaan maalauksessa fidget spinner, lopputulema on we live in a society. Taiteilijan tekemän valinnan on tarkoitus olla syvällinen tai herättävä. Sen sijaan se on halveeraava sellaiselle, joka on todistanut aitoa kärsimystä tai ymmärtää orjuuden tarkoittavan jotain muuta kuin keskiluokan omasta asemastaan tuntemaa pelkoa tai vieraantuneisuutta.
Tai kuten Anna Tuori ja Aleksis Salusjärvi tiivistivät jo vuonna 2017 Nuoressa Voimassa:
“Kaupallisen taiteen ominaispiirre on myyvän tarinan lisäksi ajatus siitä, että taide vastaa kysyntään. Kun taiteen sisältö ja sen vaikutukset on lausuttava ääneen, se johtaa deskriptiivisen taiteeseen. Teosta ei enää arvioida sen perusteella, mitä se ilmaisee ja onnistuuko se siinä, vaan teos käy alisteiseksi kontekstilleen. Tällainen taide jättää syrjään ne, jotka haluavat keskittyä teokseen tarinan eli myyntipuheen sijasta.”
Siinä käsitetaiteen suurin vastenmielisyys: että jonkun historiattomia typeryyksiä laukovan Riiko Sakkisen (s. 1976) teos “saa muuten kelaamaan”. Mutta jälkimodernin ajan jo huomenna vanhentuneiden symbolien tai kapitalististen tuotemerkkien käyttäminen taiteessa ei muserra tai räjäytä niiden merkityksiä, erityisesti jos taiteilija tuo esiin oman kyvyttömyytensä nähdä kulissien taakse. Mitä sellaista sokea voi sanoa näkeville, joka paljastaisi katsotusta enemmän?
Sakkisen taide irvailee, siinä missä jonkun Banksynkin, suuryhtiöiden julkisivujen meemiyttämiselle. Useimmat kuvataiteen ystävistä ovat korkeasti koulutettuja ja tietävät jo, että korporaatioilla on näppinsä pelissä kaikessa. Firmojen logojen satirisoiva käyttäminen meemiyttää niitä entisestään ja siten loitontaa taiteen kokijaa logojen takana olevien yhtiöiden aiheuttamista ongelmista ja kärsimyksestä.
Sen lisäksi se osoittaa käytetyn kuvaston latteuden; logon tai symbolin kierrättäminen ei auta pohtimaan katsojan tai taiteilijan omaa roolia kärsimyksen mahdollistajana. Ei sillä, että kansalaisten moraalista huolestuneiden erikoisvasemmistolaisten taiteilijoiden ja teoreetikkojen mielissä olisi muutenkaan huoli muiden olentojen kivusta ja tuhosta. Olennaisempaa on olla oikeassa helpoimmalla mahdollisella tavalla. Vain teoria on totta. Kauas on tultu Frankfurtin koulukunnasta, vaikka sen voidaan katsoa latoneen nykyiselle sekoilulle tietä.
Markkinointikuvastoa hyödyntävä teos pitää katsojaansa tyhmänä. Toisin sanoen mainosmateriaalia kierrättävän taiteen ongelma on, että se vaikuttaa älykkäälle ihmiselle alentavalta ja tyhmälle ihmiselle fiksulta. Helppo taide hivelee omista oivalluksistaan ihastunutta egoa.
Kenties kyynisyyden vuoksi tietyt läntiset “kommunistitaiteilijat” ovat niin valmiita pönkittämään omaa vaurastumistaan nihilistisellä omahyväisyydellä. Mädässä järjestelmässä pärjää vain sitä mädempi yksilö.