Länsimaisen vasemmiston on käsiteltävä Ukrainan jälkeen omaa suhtautumistaan tai siitä jää vasemmiston historiaan jälleen yksi ruma tahra. On käytävä keskenään tilinteko siitä, miten neuvostokommunismin ajoilta periytynyt sokea luotto itään on dekonstruoitava. Miten tästä eteenpäin?
Suomessa Vasemmistoliitto on ollut hukassa tilanteen kanssa, mutta sentään vähemmän kuin länsimaisen netin vasemmistoklikit ja -influensserit. Suomessa kyse ei ole niinkään siitä, että pitäisikö liittyä NATO:on vai ei, vaikka näin voisi luulla. Kyse on puolueettomuuden määrittelemisestä.
Putinin jengi teoin ja suomalaiset puolustusasiantuntijat selvin sanoin ovat tuoneet esiin, ettei Venäjää kiinnosta puolueettomuuspolitiikka vaan rauta ja rajat. Niin kauan, kun Suomen ja Venäjän välinen raja on niin lähellä Pietaria, Moskovaa ja Murmanskia kuin se on, Suomi on laajentumiseen pyrkivässä venäläisessä imperialismissa turvallisuusuhka. Sellaisena se tullaan näkemään yhä suurimmissa määrin tulevaisuudessa, jätetään NATO-hakemusta tai ei.
Tällaisessa ympäristössä suomalainen puolueettomuuspolitiikka tarkoittaa sitä, että suurta karhua yritetään olla ärsyttämättä niin kauan, kunnes se ei ole enää mahdollista. Lopulta karhu ärsyyntyy jo korvan juuressa inisevän hyttysen läsnäolosta.
Ongelma on, että kaikki puolueettomuuteen käytetty työ valuu hukkaan mikäli pahin tapahtuu ja naapurin valloitushalut ylittävät diplomatian keinot. Tällöin puolueettomuudella ei ole onnistuttu luomaan ainuttakaan sitovaa kontaktia maailmalla. Ollaan kuin Ukraina, armopalojen äärellä.
Akuuttia huolta ei tietysti ole. Venäjän sekoilu Ukrainassa on osoittanut, ettei se ole vuosiin pyrkimässä Suomeen ja Ruotsiin saati NATO-maihin. Georgia taas… no, parempi olla maalaamatta piruja.
On myös huomioitava, että Suomenkin “puolueettomuus” on jo ajat sitten heitetty roskakoriin eikä siihen oikeastaan voi vedota. Ruotsin ja NATO:n kanssa käydyt harjoitukset ja keskustelut ovat olleet jo vuosia viesti Suomen suuntautumisesta eikä tästä todellisuudesta voida enää peruuttaa.
Näin ollen Suomen vasemmisto pitää kiinni näennäisestä puolueettomuudestaan ja sitä saa nyt edustaa NATO:n vastustus, vaikka dominopalikka on jo kaatumassa. Kaikki viime vuosikymmeninä tehdyt suuret ulkopoliittiset ratkaisut ovat olleet puolueettomia in name only. Samalla niiden suojissa on tosiasiassa otettu pieniä töpöaskeleita lännen suuntaan (ja yksi valtava EU:n muodossa) ja toivottu, ettei Venäjä huomaa. Itään suuntautuvia liikkeitä edustavat vanhojen suomalaisten poliitikkojen suojatyöpaikat venäläisten yritysten johtokunnissa ja rahalliset yhteistyöhankkeet, johon ovat syyllistyneet vähän kaikki Euroopassa. Nämä seikat ovat olleet Kremlille hyödyllisiä informaatiosodankäynnissä, tosin rajoitetusti, kun ottaa huomioon kansamme laajalti jakaman reaalipoliittisen käsityksen omasta asemastaan maailmassa.
On eri asia tarkoittaako edellinen sitä, että sotilasliittoon tulee liittyä. Erinomainen vaihtoehto olisi eurooppalainen yhteispuolustus, jota Sauli Niinistö kuulutti vuosien ajan, mutta se ei tässä uudessakaan ilmastossa ole realistista vielä aikoihin.
Luonnollisesti vasemmiston foliohattujen ryhmä vastustaa EU:takin eikä tällaisia epäileväisiä äänenpainoja vältellä Vasemmistoliitossakaan. Rauhanliikkeiden perintö ja Yhdysvaltoihin kohdistuva imperialismin kritiikki ovat tehneet vasemmistosta sokean sille, että imperialismi ottaa monia muotoja länsimaisen version lisäksi. Logiikka on sama kuin salaliittoteoreetikoilla. Jos yksi asia tuntuu epäilyttävältä ja kurjistavalta, on sille tarjotun ja painokkaasti esitetyn vaihtoehdon oltava hyvää ja kaunista.
*
Neuvostoliiton romahtaminen ei traumatisoinut vain Venäjää. Se jätti länsimaisen vasemmiston pitkäksi aikaa tyhjän päälle. Sosialismi on sopeutunut miten on pystynyt. Sosialidemokraatit ympäri Euroopan ovat kestäneet parhaiten, sillä hylkäsivät Neuvostoliiton jo varhaisessa vaiheessa ja asettuivat puolustamaan kansalaisyhteiskuntaa. Laitavasemmisto on pärjännyt vaihtelevasti. Silloin kun se on menestynyt, kuten Kreikassa, pintaan on saattanut nousta salattu rakkaus Venäjää kohtaan, rakkaus jonka laitavasemmisto jakaa laitaoikeiston kanssa.
Yhdysvaltain tuki oikeistolaisille sotilasdiktatuureille ei ole unohtunut. Sille kaivataan globaalia vastapainoa ja kapitalistis-liberaali Euroopan Unioni ei ole vasemmistolle kelvannut. Internationalismiin luottanut vasemmisto on kääntynyt, outoa kyllä, kuin salaa yhä nationalistisemmaksi ja eristäytyneisyyttä kannattavaksi; kun kapitalistit ja liberaalit veivät kansainvälisyyden projektin muun muassa EU:n myötä, ei tämä ennen vasemmistolle tärkeä ajatus ole ollut täysin kosher.
Venäjä saa yhtälössä edelleen esittää tuttua roolia suurvaltapolitiikan altavastaajana kapitalismia vastaan, vaikka kommunismi on vain yksi naamioista, jonka Venäjä on ottanut vuosien mittaan. Aaltojen liplatuksen alla on pulpunnut tsaarivalta, joka on ottanut Putinin hahmossa uuden muodon, fasistisen gangsterin.
Jotkut harvat ovat roikkuneet avoimesti Venäjän lahkeessa kiinni. Länsimaita syytetään suoraan provokaatiosta. Näin tekevät nostalgiset kommunistit. He elävät venäläisen sosialismin paluun toivossa, vuosikymmenien takaisissa harhoissa.
Näitä raukkoja useampi on harjoittanut whataboutismia. Tämä on logiikkavirhe, jonka mukaan Venäjän pahat teot eivät ole oikeutettuja toisten valtioiden pahojen tekojen vuoksi, mutta näihin toisten valtioiden pahoihin tekoihin odotetaan jostain syystä kannanottoa. Taustalla on toive pitkistä keskusteluista ja ongelmallisen historian ratkaisusta, jota jostain syystä täytyy pyöritellä keskustelupiireissä, seminaareissa, nettipalstoilla ja think tankeissa ennen kuin Venäjän tekojen estäminen tulee mahdolliseksi. Näin ei tietenkään tapahdu. Yhdysvallat tai mikään muu valtio ei tuosta noin reformoidu toiseksi tai käsittele kaikkia historiansa vääryyksiä, kun tilanne on päällä. Koko kuvio on Venäjälle hyödyllistä idiotiaa ja palvelee lähinnä meemivasemmiston suuria egoja. Katsokaa kuinka fiksuja ollaan, otettiin historiasta tällainen juttu ja eikö sekin ole kaamea! Näin voi välttää käsittelemästä nykyhetkeä ja keskitytään historiaan, joka ei enää pure takaisin. Teoretisoiminen ja valitus on helppo tapa luoda aikaansaava kuva saamatta mitään todellista tehtyä, mikä on impotenssista kärsiville poliittisille klikeille tuttua puuhaa.
Kolmas vaihtoehto on vähiten vittumaisin mutta nössöin. Siinä kaivaudutaan epämääräisen neutraaliuden maastoon, kuka mihinkin kuoppaan, ja toivotaan, että pahin menee ohitse. Tässä ryhmässä ulkopolitiikasta vähän ja reaalipolitiikasta vielä vähemmän tietävät haluavat freimata koko show’n putinismin ja “NATO-kiimaisten” vastakkainasetteluksi, jossa vasemmisto edustaa “järjen ääntä”. Tällainen jaottelu edustaa osaltaan vasemmistopopulismin outoa paradoksia (tieteeseen ja itsekritiikkiin näennäisesti nojaava ideologia esittää maailman mustavalkoisena), josta kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.
Imperialismikäsitteen laajuuden välttelyyn on syy, joka on psykologisesti, yksilötasolla, selvä. Maailmanvaltojen toteaminen epäluotettaviksi kauttaaltaan on monille arkielämästään ahdistuneille ihmisille täysin kestämätön tilanne. Ideologian on löydyttävä, itseen on kiinnitettävä joku ismi, ja sille on löydyttävä joku representaatio. Jos mallioppilasta ei löydy, kelpaa myös demiurgi, vihollinen jonka olemassaoloon voi aina luottaa. Vasemmistolle se on Yhdysvallat.
Selvää on, että Yhdysvalloilla, Kiinalla, Venäjällä, Intialla, jopa sellaisilla valtioilla kuin Turkilla ja Iranilla on vähintään imperialistisia ambitioita, jos ei suoria tavoitteita. Monilla muilla valtioilla on ollut tällaisia menneisyydessään. Tulevaisuudessa saamme luultavasti todistaa jonkun uuden valtion nousua samaan asemaan.
Erityisesti amerikkalaisesta kulttuuripiiristä kotoisin olevien tankieiden eli nojatuolistalinistien hämmennys Venäjän hyökkäyksestä ja sitä seuranneet reaktiot olisi hyvä tallentaa aikakirjoihin muistuttamaan kaikkia siitä, että sosialistien joukossa saarnataan edelleen “oikeista doktriineista”, joilla ei ole realistista kosketusta arkeen.
Venäjän ymmärtäminen pelottavan NATO:n laajentumisen takia jättää huomioimatta idän jätin aggressiivisen historian ja sen läntisten naapurimaiden vapaaehtoisen halun liittyä puolustusliittoon. NATO:a ei ole pakotettu kurkusta alas virolaisille ja puolalaisille. He ovat valinneet.
Nämä vasemmiston teoreetikot, noamchomskyt ja muut, ovat ihmisiä, jotka aitoakateemiseen tyyliin ajattelevat teorioidensa selittävän asiat paremmin kuin mihin ihmiset paikan päällä kykenevät. Kuten moni tällaisessa kuplassa elänyt, he ilmeisesti kokevat yhden asian ammattilaisuuden tekevän monen alan mestariksi.
Toisin sanoen läntiset – kärjessä yhdysvaltalaiset – sosialistit, puhuvat teoriapäissään pienten valtioiden, Euroopan maiden, päiden ylitse. He ovat freimanneet eurooppalaisten valtioiden olemassaolon ja halun tehdä omat päätöksensä yksinomaan suurvaltojen väliseksi peliksi. Mikä on, ironisesti, varsin imperialistinen tapa ajatella.
Ihmettelen, jos on vielä vasemmistolaisia jotka katsovat Venäjän imperialismia sormiensa läpi. Niin, mitäpä vasemmisto sitten voisi tehdä toisin? Ajaa yhteistä EU:n puolustusta? Sellainen ei taida olla hirveän realistinen skenaario, kun kaikki EU-maat ovat Natossa.
Eiköhän seuraavaksi kannata katsoa mitä tapahtuu, kun mekin liitymme… Oikeastaan yllättävää on vain se, että liitymme vasta nyt.
Eikö sekin ole aika hauska ajatus, että jos Natoa ei olisi, niin EU-maat pystyisivät paljon helpommin antamaan apua Ukrainalle? Hävittäjiä, joukkoja… Nyt kun olemme osa Yhdysvaltoja, voimme vain heristellä sormea & sulkea kaasuhanan. Odotan innolla mitä muuta mukavaa blokkiutuminen tuo tulevaisuudessa tullessaan.
EU:n itsenäisyysjulistusta odotellessa!
“Ihmettelen, jos on vielä vasemmistolaisia jotka katsovat Venäjän imperialismia sormiensa läpi.”
En näe tässä ihmettelemistä. Tähän maailmaan mahtuu kaikenlaista. Eivät vasemmistolaiset salaliittoteoriatkaan ole kadonneet mihinkään.
Kirjoitin tässä jutussa whataboutismista. Yksi whataboutismia edustava väite on esimerkiksi se, että länsi on tehnyt Venäjästä fasistisen (jonkun mielestä tahattomasti, jonkun mielestä tahallaan): Ei tuettu tarpeeksi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ja annettiin oligarkkien sekoilla, niin sehän on ihan luonnollista että siellä alettiin natseilla. Meidän vika, tai siis tehtaanjohtajien, poliitikkojen ja pankkiirien.
Löysin tällaisen mielipiteen etsimällä kirjaimellisesti 5 sekuntia kaikkein ilmiselvimmästä netin sosialistisesta foorumista, joka sijaitsee amerikkalaisessa, kapitalistisessa palvelussa. Sitä ei selitetä, että mitä mieltä sama porukka olisi siitä, jos Yhdysvallat olisi puuttunut Venäjän asioihin sellaisella voimalla, mitä 90-luvun virheiden ennaltaehkäisyyn ja korjaamiseen olisi vaadittu. Ei varmaan hyvää. Rivien välistä voikin lukea, että mielipiteellä tarkoitetaan, että Neuvostoliiton ei olisi koskaan pitänyt hajota ja tämän edesauttaminen on se lännen “virhe”.
Samasta paikasta löytyy tukuttain ihmisiä, joiden mielestä Venäjän hyökkäys on NATO:n syy. NATO (lue: Washington DC) on niin suuri vihollinen, että kun se käy toista pahaa vastaan, se aiheuttaa errorin joidenkin sosialistien päissä. Seuraa älyllisen limboamisen ennätysyrityksiä. Tuolloin keksitään selitykseksi “itse asiassa kapitalistit tekivät Venäjästä tuollaisen” ja ohitetaan samalla koko Venäjän imperialistinen historia.
Toki muistetaan lisätä “en tue hyökkäystä”, mutta argumentaatiota jatketaan turhan usein toteamalla “mutta sen syy oli ymmärrettävä”. Eli apologioille annetaan lopulta sija eikä itäeurooppalaisten valtioiden omasta tahdosta välitetä pätkääkään. Eikä ymmärrettävällä tarkoiteta nyt “on ymmärrettävää, että asiasta X seuraa asia Y” vaan ymmärryksellä tarkoitetaan moraalisia perusteita ja sitä, että oikeastaan syy ei ole Venäjän. Venäjän toimet eivät ole “hyväksyttäviä” mutta ehkä vähän silti ovatkin, eiväthän he itselleen mitään voi.
Mitä kauemmas Venäjän rajoista mennään, sitä yleisemmäksi tällainen argumentaatio käy. Siksi korostin, että Suomessa vastaavaa ongelmaa ei ole näkynyt samassa mittakaavassa.
Kapitalismi on synnyttänyt niin hyvinvointivaltioita ja elintason nousua kuin fasismia ja luonnontuhoja. Vähän kuin marxilaisuus on osaltaan synnyttänyt niin gulagit kuin sosialidemokratian ja äitiyspakkaukset. Selkeään dikotomiaan viehtyneille on lähes mahdotonta selittää, ettei massiivista ilmiötä ole mahdollista purkittaa selkeäksi kokonaisuudeksi.
“Eikö sekin ole aika hauska ajatus, että jos Natoa ei olisi, niin EU-maat pystyisivät paljon helpommin antamaan apua Ukrainalle? Hävittäjiä, joukkoja… Nyt kun olemme osa Yhdysvaltoja, voimme vain heristellä sormea & sulkea kaasuhanan.”
Kenties NATO on este itäiselle Euroopalle. Asetelma ei tietenkään ole näin yksinkertainen, koska esimerkiksi Puola voi pullisteluineen myös piiloutua turvallisesti NATO:n selän taakse. Valtio voisi edelleen roudata ihan avoimesti ja komeasti omia kamojaan ja miehistöään ja olla välittämättä NATO:n näkemyksistä, jos hätätilanne nähtäisiin tarpeeksi suureksi. Ehdotukset esimerkiksi hävittäjäsiirroista kuitenkin tehtiin NATO:n kautta, koska Puola haluaa paitsi kunnioittaa sopimuksia myös vaikuttaa NATO:n linjaan poliittisesti. Vastineeksi saatiin muun muassa Yhdysvaltain presidentin vierailu, joka oli tärkeä propagandavoitto.
Toisaalta voisi olla mahdollista, että ilman NATO:a läntinen Eurooppa olisi passiivisempi ja välinpitämättömämpi. Sitä emme saa koskaan tietää, koska historia on nyt tämä, kuten emme saa koskaan tietää “hauskaa ajatustasi”. Koska elämme tässä maailmassa juuri nyt, en ylipäänsä rakasta jossittelua, vaikka syyllistyn siihen itsekin.
Taloudellisia pakotteita en pidä vain sormenheristelynä ja kuten jo aiemmassa samaa konfliktia sivuavassa kirjoituksessani toin ilmi, vallankäytön yhdistäminen yksinomaan sotilaalliseen toimintaan ei ole hedelmällinen keskustelu enkä aio sellaiseen lähteä. Perustelut voi nähdä vaikka siinä, kuinka Venäjä pyörii oman hehkutetun voimansa kanssa ympyrää Ukrainan mudassa, koska kaikki muu vallankäytössä on mennyt niin lahjakkaasti pieleen.
En myös tiennyt, että “me” muun muassa täällä Suomessa olemme osa Yhdysvaltoja.
Hyvä nimimerkki kyllä, ihan kuin iltapäivälehden kommenttiosiosta.