Luin sekä viime aikoina puhuttaneen Silvia Hosseinin esseen Apu-lehdestä että siinä kritisoidun Piiri-kollektiivin vastineen heidän Substackistaan. Toisin kuin moni keskusteluun innokkaasti osallistunut, luin Hosseinin tekstin kokonaan.
Tiivistetysti niille, jotka eivät tiedä, tässä mielipiteenvaihdossa on kyse siitä, että yhden tahon (Hosseinin) mielestä toinen taho (Piiri) vaalii kulttuuria väärin (eli pinnallisesti) ja toisen mielestä ei, eipäs vaalita (ja olet tosikko, Silvia). Kummassakin tekstissä on mukana suorien moitteiden lisäksi passiivis-aggressiivista kehumista eli suomeksi sanoen vittuilua. Kumpikin taho toimii kirjallisuusalalla.
Kuin huomaamatta kumpikaan debatoija ei puhu samasta asiasta, koska Hosseini on huolissaan laajemmasta kulttuurisesta virtauksesta, josta Piirin toiminta on vain esimerkki, eli yhteiskunnan poliittisesta populismista, tyhmenemisestä ja oikeistolaistumisesta. Piiriä kiinnostaa selvästi enemmän ruohonjuuritason perspektiivi, osallistaminen, lähestyttävyys eli populismi kyllä, mutta toisenlainen kuin Hosseinin tarkoittama ylätason populismi. Dialogi on heti väärällä raiteella.
Luettuani pitkästä aikaa suomalaista kulttuurijargonia tulin jälleen kerran tulokseen, että ei kiinnostanut hevon helvettiä tämä debatti. Ihan samaa kamaa pyöriteltiin jo paljon ennen kuin itse ryhdyin kriitikoksi v. 2013. Eikö tähän ikinä kyllästytä?
Kaikessa “tällaisessa” kulttuurikeskustelussa (voi itku mikä sana) 2010-luvun vaihteesta eteenpäin on näkynyt hätä. Pelko siitä, että “loppuuko tämä?” Tämä kaikki, kaikki tuttu. Loppuuko kulttuuri ihan kaikkineen? Ja tuleeko tilalle pelkkää paskaa? Karkeimmillaan: jos kukaan ei osta runoutta, aletaanko sitten teloittaa ihmisiä?
Jokainen aihetta sivuava essee ja artikkeli on eräänlaista pimeässä hapuilua. Löytyisikö keino pelastaa tämä meidän ihana kulttuurimme? Kun tähän ei löydy rehellisiä vastauksia, alkavat kulttuurityöläiset kritisoida toisiaan siitä, että ei tätä ongelmaa näin ratkota, ei teidän tavallanne.
Olisiko vastaus kuitenkin se, että kaikkia tapoja tarvitaan? Sekä Hosseinin kaipaamaa älyllistä lähestymistapaa että kirjallisuutta tutummaksi tavan tallaajalle tekevää Piirin toimintaa. Ja paria tusinaa muuta tapaa. Että tämä ei ole joko-tai-kysymys, mikäli elävästä ja monipuolisesta kulttuurista ollaan ihan aidosti huolissaan.
En itse ajattele näin optimistisesti, vaikka kannustan muita siihen, koska katsokaa nyt ympärillenne. Teknologia yksin on varmistanut kehityksen suunnan. Esimerkiksi kirjallisuus ei mitenkään voi voittaa sosiaalista (uutis)mediaa vaikutusvallassa. Se kisa hävittiin heti starttipistoolin pamahdettua.
Valtavirran tendenssejä vastaan voi käydä vain elämällä ja tekemällä itse toisin. Ratkaisut syntyvät orgaanisesti, jos syntyvät. Se on optimistisinta, mihin itse kykenen.
Kulttuuritoimittajien kipuilu liittyy sen tajuamiseen, että oma ammattiala on muuttunut arvostetusta valtavirrasta undergroundiksi vuosikymmenessä. Siihen en sano kuin tervetuloa. Kyllä täällä maan alla on tilaa.
* *
Kun kulttuurin saama tila kuulemma kapenee, mietin aina, että mikä tässä väitteessä on sen tulokulma? Viimeksi kun katsoin, videopelit, pop-musiikki ja elokuva voivat globaalisti kaikki hyvin ja kaunokirjojenkin myynti on ollut Suomessa plussan puolella, ymmärtääkseni jo vuosia (tietokirjojen laita on toki toisin). Juuri uutisoitiin, että anime teki tänä vuonna Japanissa ennätystuotot. Bisnes ei ainakaan paljasta rappiota.
Kulttuurihuolipuhe tuntuu keskittyvän kauheasti siihen, että ammattimainen journalismi, kulttuuritoimittaminen loppuu Suomessa. Kuulostaa siis vähän siltä, että ollaan huolissaan enemmän siitä, että joku ei maksa minulle tästä liksaa, kuin siitä, että kulttuurille kävi juuri jotain peruuttamatonta.
Kummallisessa kytköksessä kulkee huoli kirjallisuuden tilasta: Miksi jengi ei lue? Lukemisen rappio yhdistetään kuin huomaamatta kulttuurikeskustelun ja laajemmin koko kulttuurin rappioon. Vuoron perään selittäjinä ovat matala koulutustaso, populismi, kulttuurialan oma elitismi, ynnä muut.
Ne ovat osatekijöitä. En vähättele ilmiön negatiivisia vaikutuksia. Kattavampi vastaus on silti yksinkertaisempi: Lukeminen on useimmista ihan saatanan tylsää, jos tarjolla on muutakin. Ajattelu sattuu päähän. Eikä tätä johtopäätöstä varten tarvita edes poliittisia populisteja. Lukeminen on ollut hyvin lyhyen aikaa demokraattinen oikeus missään yhteiskunnassa. Hetken aikaa historiassa näin on ollut, nyt alamme palata sitä edeltäneeseen normaalitilaan eli siihen, että pääasiassa eliitin jäsenet lukevat vapaaehtoisesti ja muut eivät.
Jo käsissämme ja taskuissamme olevat vempeleet riittävät syrjäyttämään kirjat, koska puhelimet ovat kiinnostavampia, alati interaktiivisia ja helpompia annostella. Siis tyhmempiä. Useampi ihminen haluaa mieluummin lukea tämän näkemykseni puhelimelta nopeasti, käsittää sen väärin ja sitten suuttua, kuin lukea romaanin.
Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että merkittävin pelko on, jos ei enää saa palkkaa. Ymmärrettävää, samalla ei kovin samastuttavaa. Olen itse siitä vikapää, etten ole ikinä odottanut ansaitsevani rahaa kulttuuripuuhastelulla. Ajatus tuntui jo nuorena haihattelulta. Kulttuurista kirjoittaminen on ollut pikemminkin väylä tehdä mitä lystää. Siksi teen asioita, joista ei makseta kunnolla. Tämä on ainoa ala, jossa voin häpeilemättä puhua kaverini kanssa videopeleistä tai kirjoittaa unohdetuista runokirjoista ja joskus joku maksaakin siitä. Paskasti mutta silti. Olisi kiva saada fyrkkaa enemmän. Realismi on sitä, etten saa.
Jos yksikin ihminen saa jutuistani kiinni ja saa niistä täyttymystä, olen onnistunut. Jutuistani on tullut elämäni aikana niin kehuja kuin vittuilua, mutta aina kiinnostavasti puettuna, tunteella silattuna. Olen pitänyt sitä paljon tärkeämpänä kuin suurta huomiota ilman palautetta.
* *
Mitä kulttuurikeskusteluun tulee, siihen osallistuminen ei ole useimmista ihmisistä kovin kiinnostavaa. Pienten piirien ulkopuolella oleville kaikki tällainen debatointi tuntuu parhaimmillaan yhdentekevältä, pahimmillaan koomiselta tai vihattavalta.
Paras kulttuurikeskustelu käydään kapakan pöydässä, chatin pikaviesteissä kaverille ja työpaikan juoma-automaatilla. Kulttuurilehtien sivuilla keskustelu sen sijaan kuolee, koska viimeistelty teksti soveltuu jo muotonsa vuoksi paremmin julistamiseen kuin aitoon ajatustenvaihtoon.
Luen mieluummin jyräytyksiä, ja sitten pohdin niitä itse. Teksti on ajattelun käynnistäjä, jatkot käydään puheen tai kirjoituspurkausten muodossa. Olen tehnyt kumpaakin, puhunut ja oksentanut. En odota kirjoituksiini vastauksia, en ole ikinä odottanut. Toivon sen sijaan, että joku lukee ja ajattelee hetken.
Kirjoitetut jatkojupinat, vastineet ja vastineiden vastineet ja Instagram-avautumiset ovat lähes aina vähemmän kiinnostavia ja tuskallisen ennalta-arvattavia, valmiiksi ajateltuja ajatuksia, haaleaa mehukattia, osin koska ne kirjoitetaan nopeasti. Verkkoaika tekee kommunikaatiosta salamasotaa. Hosseinin teksti oli aivan okei, ja Piirin vastine sille jo vähän huonompi. Seuraavassa vaiheessa Instagram täytetään hot takeilla. Tämä omakin kirjoitukseni on jo osa rappiota. Kun ehdin avata sanaisen arkkuni, koko ilmiö on yleensä jo ohitse ja pöly laskeutunut.
Esimerkki samasta kaavasta: Kevytmarxistit ovat nyt tulkinneet tämän keskustelun taas sitä kautta, että “kuka saa osallistua kulttuurikeskusteluun” ja “portinvartijuus” ja läpälää. Tosi kiinnostavaa. Niin kuin Silvia Hosseini voisi olla Tuija Siltamäen portinvartija. Kaikkein mielenköyhimmässä näkemässäni heitossa väitettiin, että vittuilu on patriarkaalista. Varmaan kai siksi, että naiset ovat luonnostaan lujasti lempeitä kuin jossain Maaret Kallion kolumnissa.
* *
“Kulttuuriväki” kirjoittaa kulttuurista lähinnä toisilleen. On kirjoittanut jo pitkään. Vähissä ovat ne lukijat, jotka eivät itse kirjoita. Vielä vähemmässä ne, joita käsienvääntely kulttuurikeskustelun puutteesta kiinnostaa.
Toki kriitikolta ironista kirjoittaa näin. Koko alamme on reaktiivinen. Silti kritiikkikin on tosiasiassa paaluttamista, ei kutsu keskusteluun, ei vaikka aika ajoin joku toista Hesarin tai muun aviisin sivuilla hourisikin.
Keskustelu kulttuurista internetissä on ihan yhtä paskaa kuin keskustelu ihan mistä tahansa muusta internetissä.