Taiteilijan ammatin saavutettavuus mahdollisimman monelle ja taiteen vähenevä yhteiskunnallinen merkitys ovat yhdessä huomattava ongelma ammatin vähenevän arvostuksen kannalta.
Pääsääntöisesti taiteilijoiden on vaikea myöntää, että merkittävä osa muista ihmisistä ei ole kiinnostunut taiteen uusista tuulista tai taiteilijoiden aikaansaannoksista ja elannosta. Taidetta kohtaan tunnettua antipatiaa on ollut tietysti aina, siinä missä anti-intellektualismiakin, mutta internetin ja kapitalismin mahdollistama mahdollisuuksien tasa-arvo on kiihdyttänyt taiteen yhteiskunnallisen merkityksen murenemista.
Jatkuvasti sisään vyöryvä ärsykkeiden maailma, sisällöntuotanto lemmikkivideoista pelistriimeihin, podcasteista pornografiaan, on muuttanut käsitystä siitä, mikä muodostaa teoksen ja millaisella sisällöllä useimmat haluavat täyttää elämänsä. Taiteilijoiden vastaus on ollut lisätä äänenvoimakkuutta ja yrittää kilpailla näkyvyydestä. En ole lainkaan varma siitä, onko tämä hyvä idea vai kituvan alan rimpuilua. Ainakin se pakottaa perinteisemmän taiteen astumaan samalle huomiotalouden areenalle kuin muut mediamuodot. Taiteeksi lasken tietysti kirjallisuuden, musiikin, kaiken, en vain kuvataidetta.
Mitä kansainvälisemmäksi maailma käy, sitä vähemmän taiteen suomalaisuudella on merkitystä niin suomalaisille kansana kuin tekijöille itselleen. Suomalaisuudella en tarkoita (vain) kliseisiä Suomi-kuvia vaan Suomea, jossa eletään juuri nyt. Se on uutisten ja arkielämän Suomea, vaikka samalla myös suureellisempia ajatuksia siitä, mihin suuntaan kansakunta on menossa.
Taiteen ja nationalismin hetken samaa matkaa kulkenut historia on siis jälleen alkanut erkaantua. Kentän ja vaikutteiden kansainvälistyessä niin tarve kuin halu luoda leimallisesti suomalaista taidetta painuvat taka-alalle. Osa taiteilijoista häpeilee suomalaisuutta taiteessaan tai pitää sitä epäolennaisena. Suomalaisuudeksi riittää tekijöiden oma kansallisuus ja toisinaan kieli, mutta Suomea itseään ei tarvitse edustaa mitenkään eikä Suomea kulttuurina analysoida. Analyysit hoidetaan sosiaalisessa mediassa.
Kun taiteen tunnistettava suomalaisuus vähenee, vähenee samalla sen erityinen merkitys suomalaisille itselleen. On lähes mahdotonta tehdä yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta kohdistamatta katsetta paikallisiin ilmiöihin. Suuret linjanvedot johtavat komeaan propagandaan tai ympäripyöreään satiiriin, kuten Jani Leinosen (s. 1978) tai Riiko Sakkisen (s. 1976) teoksissa, mutta kokijan kannalta maailmojen syleileminen jää valtaosin ulkokultaiseksi.
Kilpailun määrä suomalaisen taiteen kentällä on valtava. Huomiosta ei kisata enää vain paikallisten kollegoiden kesken vaan koko maailman kanssa – useimpien taiteilijoiden pystymättä kansainväliseen läpimurtoon. Yleisölle viihdettä tuottava virta on loputon ja taiteilijoiden kenttä kasvanut, mutta maksavan yleisön määrä kotimaassa on pysynyt samana, ellei pienentynyt. Yhä useampi kilpailee keskenään yhä pienemmistä yleisöistä. Jotkut alat ovat sen vuoksi tekemässä hidasta kuolemaa.
Silti suurin osa suomalaisista taiteilijoista saa edelleen rahoituksensa suomalaisilta instituutioilta, kuten säätiöiltä, jotka yrittävät pitää alati laajenevaa mutta henkisesti kapenevaa kenttää hengissä. On yhä vaikeampaa ansaita elantonsa ilman apurahoja. Silti taiteilijoita ja muita kulttuurityöläisiä on niin maailman kuin Suomen historiassa luultavasti enemmän kuin koskaan, puhutaan sitten absoluuttisista tai suhteellisista luvuista. Kamppailu apurahoista käy aina vain tiukemmaksi. Vain muutama onnekas prosentti saa rahaa. Suomalaiset säätiöt kertovat joka vuosi hakemusten määrän rikkovan aiempia ennätyksiä.
Ratkaisuksi tarjotaan kaikkea mutta ei ilmiselvintä: Ei olisi pahitteeksi, jos useampi taiteilija löisi hanskat tiskiin ja vaihtaisi alaa. Se toisi joillekin entisestään tukkoisille taiteenaloille tilaa, voisi piristää kenttää tasollisesti, saisi taiteen vaikuttamaan ummikoillekin kiinnostavammalta ja edistäisi suomalaisen erityislaatuisuuden korostumista hakemuksissa, joita ei tarvitsisi enää muotoilla kaikille yhteisten mutta ääneen lausumattomien sääntöjen ja kansainvälisten trendien mukaisiksi.
Kaikkien taiteellinen työ ei ole arvokasta. Siksi taiteen kannalta tärkein ja radikaalein veto voi luomisen sijasta olla poistuminen ammattitaiteen kentältä viemästä tilaa, aikaa ja rahaa. Keskinkertaisuus kuolettaa taidekentän, sillä apurahapäätöksiä tekevien tahojen on entistä vaikeampi löytää taiteellisesti tasokkaita teoksia. Jos yhtä apurahaa anoo 2 000 hakemusta, josta 100 tai 200 saa rahaa, ei ole realistista odottaa jokaisen hakemuksen tulevan käsitellyksi reilusti ja jokaisen päätöksen olevan harkittu. Mutavyöry hukuttaa helmetkin alleen.
Kirjoitan useita apurahoja saaneena, en katkerana. Enkä oleta, että kukaan todella lopettaa ennen kuin ajat käyvät todella vaikeiksi. Mietin vain aina, paljonko minulle myönnetyillä rahoilla on tekemistä taitojeni kanssa ja paljonko vaikuttavat hyvät suhteet, saatu nimi, CV:n pituus ja ennestään saamani avustukset. Moni itsevarma taiteilija toistelee, että tietenkin kyse on vain taidoista ja hyvistä hakemuksista. Minä en usko siihen; missään ei ole kyse vain taidoista, ei tietenkään ole. Pohdin tekemieni asioiden merkityksettömyyttä jatkuvasti. Olen saanut käsityksen, että moni muu ei pohdi.
Kukaan muu ei voi tehdä lopettamispäätöstä toisen puolesta. Siksi siitä ei haluta puhua. Luopuminen tekijyydestä on liian vaikea haaste, liian kerettiläinen edes pohdittavaksi. Päätös lopettaa, lopettaa oikeasti, eikä niin kuin pop-muusikot lopettavat vain tehdäkseen comebackin, ei voi olla kuin taiteilijan itsensä käsissä. Lopettaminen on ihmisen omanarvontunnon kannalta paljon vaativampi valinta kuin moni ohimennen rohkeaksi kehuttu taideteos, sillä kukaan ei ole halukas luovuttamaan. Oman keskinkertaisuutensa myöntäminen ja kuolevaisuutensa eli katoamisensa hyväksyminen on lähes mahdotonta, liian objektiivinen haaste, joka on turhan helppoa ohittaa mielettömyytenä.
Itsepintaisessa yrittämisessä vuosi vuoden perään elää todellinen taiteilijan narsismi, jossa aito hengenpalo ja tyytymättömyys omaan rahalliseen ja sosiaaliseen asemaan yhdistyvät turhamaisuuteen.
1 thought on “Liikaa taidetta”