Usein toistuva mantra on, että yhteiskuntamme on muuttunut itsekkäämpään suuntaan, jota edistävät jälkikapitalistinen kuplautuminen ja yksilöllisyyden ylikorostuminen. Jokaista kiinnostavat vain omat, tiukan viiteryhmän sisäiset asiat. Moni tiedostavana itseään pitävä nyökyttelee ajatukselle ja pitää sitä totena.
Isossa kuvassa väite on outo. Läntinen maailma ei ole hajonnut tuhansiin ideologisiin kuppikuntiin, niin kuin yksilöllisyyden korostuessa luulisi, vaan erityisesti yhdysvaltalainen kulttuurihegemonia on mustavalkoistunut ja kaksinapaistunut. Liberaalien ja konservatiivien välinen jännite on jatkuva, identiteettipolitiikka vetää keinotekoisen rajan ja jalkaa kummallakin puolella pitäviä pidetään epäilyttävinä tai typeryksinä.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan taas on satunnaisesta rivien hajoamisesta huolimatta osoittanut, että Eurooppa ja Yhdysvallat ovat edelleen samoilla ulkopoliittisilla linjoilla kaikista uhkakuvista huolimatta.
Kun yksilöllisyyden vaaroista puhutaan, näkökulmaksi tarjotaan, että ajattelemme ensisijaisesti itseämme. Ilmiö kehystetään moderniksi ja siten kautta rantain “luonnottomaksi”. Viimeksi näin puhui Helsingin Sanomissa julkkispsykologi Maaret Kallio, joka puhui subjektikeskeisestä ihmiskäsityksestä viallisena ja niputti hedonismin ja yksilöllisyyden kätevästi samaan kasaan:
Yhtä lailla on vinoutunutta, kun oma itse nousee ylivaltaan. Tässä ajassa ja yleisessä keskustelussa minäminäminä on hämmentävän korostunut, mikä paradoksaalisesti on vastoin ihmisluonnetta ja hyvinvointia. Yksilön yltiömäinen korostaminen, yksilömenestyksen glorifiointi tai hedonistisen egoisimin alleviivaaminen eivät kerro tasapainoista vaan pelosta. Onko minä vaarassa hukkua, jos korvat aukeavat myös toisille? Onko tämän ajan minä todella niin hauras, ettei se kestä toisten kuulemista ja yhteisen hyvän vaalimista?
Kommenteissa tietysti nyökyteltiin ja myötäiltiin eli oltiin asiasta yhtä mieltä…
Inspiraationa tekstiin on Kallion omien sanojen mukaan hänen tuttavansa, joka haikaili koronavuosien perään, sillä ne olivat juuri hänen perheelleen auvoisaa aikaa. Kallio pitää tätä merkkinä yhteiskunnan korostuneesta yksilökeskeisyydestä, jossa ei ajatella toisten hyvää lainkaan.
Kallion tarkoitus lienee hyvä, mutta hän ei anna tekstissään syitä individualismin historiallisille syille, vaikka niitä on tarjolla pilvin pimein. Hän sivuuttaa tyystin eurooppalaisen filosofian historian, onhan hän psykologi eikä filosofi. Tosin psykologilta luulisi olevan erityisen oleellista olla kirjoittamatta, millainen maailmankuva on normaali. Samalla Kallio ohittaa sen, että paluu pieniin perhepiireihin ja yksilön omien etujen ajatteluun on osittaista paluuta aikaan, jolloin ihmiskunta ei ollut jatkuvasti yhteydessä toisiinsa vaan asui pienemmissä yhteisöissä. Siis osin jopa aikaan ennen kaupungistumista.
Kallion käyttämä esimerkki on siksi huonosti valittu. Eihän hänen koronapandemiaa haikaillut ystävänsä kaivannut pandemia-aikaan takaisin vain itsensä vuoksi vaan perheensä.
Eikä mikään ole niin turruttavaa kuin perhekeskeinen ajattelu. Jokainen tietää ilmiön, jossa lapsista tulee perheellisten koko maailma vuosiksi eteenpäin. Joistain ihmisistä tulee lasten synnyttyä jopa useiksi vuosiksi typeryksiä, koska mahdollisuuksia ajatella rauhassa ja seurata maailmaa ympärillä ei enää ole yhtä paljon kuin ennen. Kaikkein omituisimmat ja harhaisimmat yhteiskunnalliset näkemykset olen kuullut suurperheiden isiltä ja äideiltä. Moni päihteiden sekakäyttäjäkin on paremmin kartalla maailmasta.
Koska perhekupla ei ole trendikäs, sen vaikutuksista ajatteluun ei puhuta. Samalla perheiden, niin kuin eläkeläistenkin, etujen varjolla voidaan toteuttaa toisten ihmisten riistämiseen keskittyvää politiikkaa. Jopa – tai erityisesti – fasismi on pohjimmiltaan tiukan perhekeskeinen ideologia.
Yksilöllisyyteen uskovan yhteiskunnan varjolla ääritekoja toteutetaan harvemmin, vaikka Kallio yrittää kirjoituksensa lopussa tehdä diktatuurista yksilönpalvontaa samassa mielessä kuin mitä individualismi läntisessä kulttuurissa on. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Diktatuuri on, niin outoa kuin se onkin, perheenpalvontaa, sillä perhe on edelleen patriarkaalinen hierarkia, niin kuin on autoritaarinen valtiokin.
* *
Suomi ei ole poikkeus verrattuna muihin läntisiin maihin vaan yksilönvapauksien mallioppilas. Oman itsen asettaminen etusijalle on kuulunut suomalaisuuden kuvaan koko modernina aikanamme. Populaarikulttuurin (anti)sankarimme ovat perinteisesti olleet korvessa tuhisevia metsäläisiä, hiljaisia jermuja akkoineen. Kun joen alavirtaan valuu puulastuja, otetaan kirves kouraan ja mennään tervehtimään naapuria. Sittemmin tilalle ovat tulleet metsäläisten kosmopoliittiset jälkeläiset, jotka pitävät mieluummin bussipysäkillä etäisyyttä toisiinsa kuin alkavat jutella.
Suomalaisille tärkeimpiä arvoja on ollut jo kauan yksityisyys, sillä rauhaan jätetyksi tuleminen on arvo itsessään. Individualismi taas on kuulunut kulttuuriin jo lainsäädännön kautta, vaikka mediassa arkisen yhtenäiskulttuurin kuolemasta puhutaankin. Tämä yhtenäiskulttuuri tiivistetään TV-ohjelmien tarjontaan, koska muuta esimerkkiä kolumnistit eivät keksi.
Sosiologi Pierre Bourdieun (1930–2002) teorioihin pohjautuvan Suomalainen maku -teoksen (Gaudeamus, 2014) mukaan suomalaiset jakautuvat moderninakin aikana muutamaan jäykkään lokeroon. Näistä lokeroista tärkeimmät ovat koulutus, sukupuoli ja ikä. Miehet ovat konservatiivisempia kuin naiset, vanhat enemmän kuin nuoret. Vähemmän koulutetut ovat tulotasosta riippumatta kulttuurisesti kapea-alaisempia kuin korkeakoulutetut. Kaikki jakavat näkemyksen lukemisen hyödyllisyydestä, jopa ihmiset, jotka eivät lukemista harrasta. Yksikään ihmisryhmä ei kuuntele kovin mielellään oopperaa, mutta koulutetummilla on paljon paremmat eväät siitä nauttimiseen. Ja niin edelleen.
Teos on kymmenen vuotta vanha, ja internet kansainvälisine ilmiöineen on jossain määrin pirstonut suomalaisuuden kuvaa. Tästä huolimatta uskallan väittää, että suomalaisuus on edelleen jähmeää ja helposti lokeroitavaa. Tämä ei tarkoita, etteivätkö yksilöt olisi yksilöitä vaan että tietyt ilmiöt toistuvat muita useammin.
Suomessa ei ole tapahtunut yhteiskunnan pirstoutumista tsiljooniin ideologioihin ja sen muuttumista yksilöiden äänin porisevaksi papupadaksi, vaikka niin luulisi käyneen individualismin hirmuvallaksi mustamaalatussa yhteiskunnassa. Miksi niin ei ole käynyt? Siksi, että “yksilöllisiksi” kutsutut ilmiöt ovat massailmiöitä. Jos 50 000 ihmistä laulaa samaa hedonistista rakkautta ylistävää pop-biisiä areenalla artistin tahdissa, ei siinä ole mitään poikkeuksellisen yksilöllistä. Kuinka individualistista on haluta vetäytyä korona-aikana mökkielämän rauhaan?
Suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen vain muutamia valtavirran ilmiöitä, jotka hallitsevat kaikkea keskustelua. Anarkismi ei ole noussut valtapolitiikan osaksi, suuria puolueita ei ole syrjäytetty kuntapolitiikasta, media nostaa ansaintalogiikallaan jatkuvasti samoja asioita esiin. Kiinnostavia yhteiskunnallisia, kulttuurisia tai uskonnollisia avauksia ei paljoa esitetä tai jos esitetään, niitä ei huomioida.
Kallion kaltaisten kolumnistien harmitus kohdistuu epäselvään ja abstraktiin individualismiin, joka on näitä kolumneja varten ilmestynyt mystisesti tyhjästä. Ratkaisuksi tarjotaan vähintään yhtä abstraktia tasapainoa.
Samalla yksi merkittävimmistä poliittisista ongelmista on se, ettei individualistisia vaihtoehtoja ole tarpeeksi. Melkein 30 prosenttia ihmisistä ei löydä puoluepolitiikasta itselleen sopivaa poliittista ääntä, koska kenttä on liian suppea tai politiikka etäistä. Yhteiskunnalliset keskustelut ovat tiivistyneet eipäs-juupas-hokemiseen, sillä niissä käytetty retoriikka on mustavalkoista.
* *
Ilmiselvintä asiaa ei halua kukaan sanoa. Kallion ja muiden tarkoittama vahingollinen individualismi ei ole ensisijaisesti ideologista vaan rahankäyttöön perustuvaa. Nykyajan vahingollisin individualismi ei ole poliittis-ideologista subjektivismia tai filosofista hedonismia vaan kuluttamista. Ostamisen ja omistamisen oikeudet ovat merkittäviä eriarvoistamisen välineitä. Vaikutukset ovat isoja myös (perhe)psykologisesti ja sosiaalisesti.
Omistusoikeuden kritiikki on epäsuosittua. Siihen ei ole herätty kunnolla edes energiakriisin aikana, vaikka kriisi on ollut täydellinen demonstraatio siitä, että sähköön, perusoikeudeksi nousseeseen hyödykkeeseen, ei tulisi enää soveltaa yritysten laajaa ansaintalogiikkaa. Asiasta ei tietysti puhuta, koska se herättää työmarkkinoiden, ammattiliittojen, poliittisten puolueiden ja valtamedian kannalta kiusallisen kysymyksen: mitä muita asioita sopisi pitää samoin perustein markkinoilta suojattuna?
Keskiluokan perhekeskeinen itsekkyys on omaisuudesta kiinni pitämisen itsekkyyttä. Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hän keksii tekosyitä omistamisensa oikeutukselle ja omistuksistaan nauttimiselle.
Tähän mentaliteettiin kasvaneille elämä on tehty kuluttamista varten. Jos et voi ostaa, et ole olemassa. Kuluttaminen on niin hyvinvointia kuin hyvinvoinnin signalointia. Valokuvataiteilija voi kirjoittaa pitävänsä hedonismia oikeutenaan, koska ympäristö viestittää kulttuurialallakin kuluttamisen olevan standardi, jota vasten muu mitataan. Suuren kulttuuripääoman haltijana taiteilija osaa lasketella luikuria ja tiputella viittauksia oman sikailunsa perusteeksi paremmin kuin juntti. (Onko keskiluokkaisempaa ammattia kuin valokuvataiteilija? Ehkä kirjallisuuskriitikko, hoh!)
Avoin tuhlaamisella kerskailu, brändeihin pukeutuminen ja ahnas rahanteko ovat niin tiukka osa keskiluokkaista maailmaa, ettei niitä kritisoida laajasti, vaikka ne eristävät ihmisiä toisistaan luoden paineita jo hyvin nuorille. Kaikesta muusta puhutaan, luokkahypystä, identiteetistä, kerrannaisvaikutuksista… Rahajärjestelmästä itsestään ei, paitsi sitten, kun pitää hokea “kapitalismi paha” -mantraa.
Maaret Kallion teksti on tyypillinen lajinsa edustaja, koska se ei ole pahantahtoinen tai edes väärässä, mutta se puhuu asian vierestä, keskiluokalta keskiluokalle tästä ajastamme. Tekstissä huvittavinta on, että kirjoittaja on melkein oivalluksen partaalla, mutta ei, rahkeet eivät aivan riitä valaistumiseen, eikä sellaista tyypillinen Kallion lukija kai haluaisikaan.
Kallio ei kirjoita siitä, että itsekkyys ilmenee hänen omassa elämässään mahdollisuutena ostaa aivan mitä haluaa jättimäisistä ostoskeskuksista tai intohimona poseerata sosiaalisessa mediassa, niin kuin se ilmenee lähes jokaisen elämässä. Lisäksi Kallio esiintyy Hesarin ja naistenlehtien sivuilla, välillä kirjoittajana, välillä haastateltavana. Eli vallankäyttäjänä, joka selvästi pitää omaa ääntään merkityksellisenä.
Rahan sijasta Kallion tekstissä puhutaan abstraktista aikamme itsekeskeisyydestä, sillä rahasta kirjoittaminen pakottaisi kirjoittajan katsomaan itseään osana haalinnan koneistoa. Lempeästi kuuntelemisen ja individualismista läksyttämisen mantra tuntuu tekopyhältä. Kallio, niin kuin moni muukin, elää elämää, joka on tässä maassa yli sadan tuhannen lapsen saavuttamattomissa. Vaan tätä se on aina, kun hyvin toimeentulevat vihjaavat, että ongelma yhteiskunnassa on se, että ihmiset eivät leivo keskenään tarpeeksi pullaa. Eikä se, että joillain on niin paljon pääomaa, ettei paskalle taivu.
Kolumneja nykyajan raadollisuudesta on mukava raapustaa, kun niissä voidaan syyttää epämääräistä kohdetta tai vaikka kaveria muttei kirjoittajaa ja hänen kaltaisiaan. Siinä ei ole mitään uutta. Monet julkisuudessa menestyneet henkilöt eivät ole tunnettuja introspektiostaan. Päinvastoin, individualismin arvostajia, yltiöpäisen kuluttamisen hylkääjiä, pidetään outoina ja vaikeina ihmisinä.