Suomalaista hulluutta pidettiin myyntivalttina tai ainakin kunniaprenikkana aikakautena hieman ennen ja jälkeen Nokian menestyksen. Täällä sitä istutaan kusiaispesissä, kannetaan eukkoja, heitetään kännyköitä ja kökitään alasti saunassa, kunnes mennään pyörimään lumihankeen. Kaikkea sävyttää kirkkaan viinan juominen. Meillä on Jouko Turkka! Ja Kalervo Palsa! Miina Äkkijyrkkä! Meillä on kaikki tämä ja vielä enemmän, jos vain katsotte meihin päin…
Suomalaisesta hulluudesta puhuminen tyssäsi globalisaatioon, kun suomalainen tajusi yhä selvemmin, millaisessa maailmassa elää. Venäjällä ajettiin moottoripyörällä, jonka sivuvaunussa istui karhu, Japanissa oli elävältä muumioituneita buddhalaisia munkkeja, Ranskassa oli verrattain normaalia mellakoida osana päivänpolitiikkaa ja telkkarista näki, että Rion karnevaalit ovat isommat juhlat kuin Kotkan meripäivät. Kaiken lisäksi kaikkien merkittävien kulttuurien takana ei ollut vain viime vuosikymmeninä keksittyjä hullutuksia vaan kokonaisia vuosisatojen tai -tuhansien mittainen aika kehittää omia perversioitaan. Pelkästään moni 1700-luvun ranskalainen filosofi olisi syönyt Jouko Turkan aamupalaksi eikä olisi sylkenyt edes luita ulos. Niillä oli perkele markiisi de Sade.
Tätä aikansa märehdittyään suomalainen työnsi hulluutensa hiljaa taka-alalle, teeskenteli ettei sitä koskaan ollutkaan ja alkoi puhua vakaudesta, hiljaisuudesta ja rauhasta. Sauna ei merkinnyt enää sisua ja vinksahtanutta mielenlaatua vaan arvokkuutta ja pyhää, jota kiinalaisten pitäisi tulla katsomaan revontulten muodossa. Joka niemennotkoon ilmestyi skandinaavinen fine dining -ravintola, joka yritti keksiä, millä kiinnostavalla tavalla voisi vielä tarjota puolukan, lohen ja kuusenkerkän.
Ehkä muutos tapahtui, koska suomalaisen hulluus oli maailman mittakaavassa viatonta kylähulluutta, mopolla pärisyttelevän Pekko aikamiespojan näköistä; sellaista, joka kalpenisi kasvoiltaan katsoessaan isojen poikien tempauksia ja lähtisi kotiin iltapalalle ennen keskiyötä.
Tai ehkä kaikki loppui siihen, kun suomalainen tajusi, ettei mikään hulluttelija olekaan, vaan hänen kaipuunsa oli pohjimmiltaan ollut koko ajan varsin amerikkalaista. Suomalainen halusi tulla jätetyksi rauhaan ja kuluttaa keräämiään rahoja. Hän halusi katsoa uutuussarjat televisiosta ja ajaa halvalla bensalla ruokakauppaan tai kodinkoneliikkeeseen. Hiljaisten kirvesmiesten kasvattamista pojista kasvoi hiljaisia insinöörejä, heidän vaimoistaan tuskastuneita sairaanhoitajia. Suomalainen kuunteli Leevi and the Leavingsia, sanoi “tää biisi kertoo musta” ja vältteli ajatusta, ettei kappale kertonut hänestä lainkaan vaan jostain huono-osaisemmasta.
Ehkä suomalainen lopulta ymmärsi, että “hulluudestamme” puhuminen oli vain yritys sanoa, että meilläkin on jotain omaa; mutta ketään ei kiinnostanut meidän omamme, koska maailma on liian suuri eikä siihen mahdu hulluutta määräänsä enempää. Niinpä suomalainen kertoo nykyään vain, että juo eniten kahvia maailmassa, pääministeri on nuori nainen ja Marimekko on täältä.