Jokerin (2019) kutsuminen Taksikuskin (1976) remakeksi ei ole oikeutettua. Vertailulle on silti syy, sillä Joker haluaisi kovasti olla kuin Taksikuski: jotain ajastaan kertova instant-klassikko, joka käsittelee vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä ollessaan samalla monimutkaisen yksilön psykologinen muotokuva.
Ei täysin selviä, onko Jokerin ohjaaja Todd Phillips (s. 1970) ymmärtänyt, mistä Martin Scorsesen (s. 1942) ohjaamassa klassikkoelokuvassa on kyse. Taksikuski on John Fordin (1894-1973) Etsijät-westernin (1956) uudelleenfilmatisointi enemmän kuin Joker on Taksikuskin.
Jokerin päähenkilö Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) on äitinsä (Frances Conroy) kanssa asuva keski-ikäinen mies, joka työskentelee klovnina. Fleckillä on kaikenlaisia muitakin ongelmia. Elämä on aina masentanut, naurukohtauksia tulee stressitilanteissa ilman syytä, kaivattu ura stand up -koomikkona ei ota tuulta alleen, naista ei saa ja turpiin tulee läpimädän Gotham Cityn kaduilla jatkuvasti. Alkaa muuntautuminen kohti vaarallista sivupersoonaa, DC COMICSIN TUOTEMERKKIÄ Jokeria.
Jokerissa, elokuvassa siis, törmäävät yksi Hollywoodin vanhimmista aiheista – eli Hän joka saa korvapuustit -näytelmästä (1915) ja -elokuvasta (1924) muistuttava koomikon kyyneleet -tragedia – ja tiedostava “miksi mielenterveysongelmaisista ei välitetä” -itkuvirsi, joka yrittää samanaikaisesti syödä kakun ja säästää sen.
Elokuva näyttää Jokerin teot kauheina, mutta se kutsuu tuntemaan empatiaa ja samastumaan cooliin sarjishahmoon, minkä demonstroi nettimeemiksi suunniteltu kohtaus, jossa hahmo tanssahtelee kaikille tuttuna mörkönä hidastetusti portaita alas. Taustalla soi Gary Glitterin (s. 1944), tunnetun pedofiilin, kappale Rock and Roll Part 2 (1972) jota käytetään usein yhdysvaltalaisissa urheilutapahtumissa.
Taksikuskin nimikkohenkilö, unettomuudesta kärsivä Vietnam-veteraani Travis Bickle (Robert DeNiro) on myös monsteri, Frankensteinin hirviö, joka suunnittelee ensin poliitikon salamurhaa ja päätyy joukkomurhaajaksi yrittäessään pelastaa teini-ikäisen Iriksen (Jodie Foster) prostituutiolta. Bickle ei kutsu samastumaan itseensä; hän on liian ulkona, outo ja jopa uskonnollinen hahmo tavalliselle tallaajalle.
Etsijöissä comanchejen kaappaamaa sukulaistyttöään Debbietä (Natalie Wood) pakkomielteisesti vuosien ajan preerioilta hakeva Ethan (John Wayne) taas on ansa, suunniteltu yleisölle, joka tuntee peniksensä kovettuvan Waynen länkisääret nähdessään, mutta ei tajua hahmon olevan tyypillisen western-sankarin mutaatio, vakavasti häiriintynyt ja rasistinen perverssi.
15-vuotiaat ja kulttuurikontekstia ymmärtämättömät nuorukaiset voivat kiihottua asetta heiluttavan mohawk-kostajan hahmosta katsoessaan Taksikuskin ensimmäistä kertaa. Muut näkevät kulissin taakse ja ymmärtävät, että elokuvaa yrittää sanoa jotain ääritoiminnan mekaniikasta. Aikuinen ja tietyillä tavoilla mielenterveydellisesti kunnossa oleva katsoja alkaa ajatella.
Jälkimmäinen huomautus mielenterveydestä on tarpeellinen, sillä elokuva inspiroi muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen John Hinckleyta (s. 1955) yrittämään Ronald Reaganin (1911-2004) salamurhaa.
Joker epäonnistuu luomaan päähenkilöstään Ethania tai Travisia muistuttavalla tavalla ristiriitaisen, vaikka katsojaa yritetään uunottaa kyseenalaistamaan Fleckin toimintaa parissa kohtauksessa. Lukuisissa muissa kohdissa teoksen eetos on selvästi “pieneksi ihmiseksi” raamitetun päähenkilön puolella. Outoutta ei ole, koska Fleck on tuo Hollywoodin perisynneistä raskauttavin, sympaattinen olento.
Mielenterveysaihe on yleensäkin luonteeltaan sellainen, että kun sillä lyödään taideteosta, hyvää tarkoittavien kriitikoiden on pakko kehua jötkälettä edes jostain syystä. Viis siitä, että elokuva tuntuu tässä tapauksessa tahattomasti implikoivan, että mielenterveysongelmat ovat suora väylä väkivaltafantasioihin.
* *
Päähenkilön tuntema kuvotus Taksikuskissa on yksityistä ja äärimmäistä, vaikka hänen ajattelutapansa jakaa useampi ihminen kuin hän tajuaa. Tämä on teoksen ironisin yksityiskohta.
Bicklen haikailemalla New Yorkin katujen puhdistamisella on rasistiset syyt, vaikka hän ei koskaan solvaa ketään suoraan. Amerikkalaisessa kielenkäytössä “urbaanien alueiden ongelmat” ovat heikosti verhoiltu tapa valkoiselle kulttuuriryhmälle puhua vähemmistöistä väheksyen vaikuttamatta syrjiviltä.
Bickle on mukamas vihaamiensa ihmisten yläpuolella, vaikka jakaa heidän kanssaan kaiken; aivan niin kuin Ethan Etsijöissä vihaa comancheja – mutta tietää ja tuntee heidät läpikotaisin, toisin kuin muut elokuvan valkoiset uudisasukkaat – ja on monilta osin heidän peilikuvansa, ja pahempikin. Bicklen mohawk alleviivaa myös tätä samankaltaisuutta: hän ajaa itselleen “intiaanitukan”.
Taksikuskin, niin kuin Etsijöiden, suuri oivallus syntyy siitä, että rasismia ei koskaan käsitellä suoraan, vaikka (koska!) katsoja näkee sen toteutuvan päähenkilön tapaan synkkiä ajatuksia pohtineen Paul Schraderin (s. 1946) käsikirjoituksessa.
Jos Scorsesella ja tuotantoyhtiöllä olisi ollut pokeria kuvata elokuvan päärikolliset tummaihoisina, niin kuin alun perin oli suunnitelmana, teos olisi singahtanut jo reilusti provokaation puolelle yksinäisen kostajan saagasta amerikkalaisten rotujännitteiden läpivalaisuksi. Se olisi aiheuttanut kaikenlaista sekasortoa (eikä elokuva olisi luultavasti saanut Cannesin kultaista palmua).
Joker puolestaan tekee selväksi, että Fleckin suuri ihastus on tummaihoinen nainen (Zazie Beetz). Hänen roolinsa on ohut, koska sen ainoa tarkoitus elokuvan infantiilissa maailmassa on näyttää, ettei Fleck ole rasisti tai misogynisti vaan harhainen. Eihän rasisti voisi mitenkään haluta mustaa naista, on sanaton viesti. Samanlainen funktio on Fleckin lyhytkasvuisella ystävällä, johon suhtautumisella suopeasti teos haluaa näyttää, ettei Jokeripokeripoks ole myöskään ableisti.
Nämä ovat suuria taaloja tuottavalta teokselta pakkorakoja, vaikka ihmisiä surutta tappavan itsesäälisen sosiopaatin toiminnaksi nämä tuntuvat koomisen läpinäkyviltä tuotantoyhtiön valinnoilta.
Etsijöissä Ethan “pelastaa” Debbien elämältä, johon hän on jo vuosien ajan tottunut. Koska kysymyksessä on Hollywood-elokuva, comanche-kasvatus karsiutuu tytön sielusta maagisesti sillä hetkellä, kun John Wayne nostaa hänet syliinsä. Katsoja joka ymmärtää, miten oikea elämä toimii, tunnistaa Fordin ironian ja sen, ettei muunlainen ratkaisu olisi ollut ajan Hollywoodissa mahdollinen.
Taksikuskissa provokatiivista (ja erittäin vähän kritiikeissä käsiteltyä) on, että vaikka parittaja on groomannut alaikäistä Iristä rakastajakseen, ei tyttö ole Debbien lailla kiinnostunut pelastetuksi tulemisesta. Ja jos uhri ei koe olevansa uhri ollenkaan, kenen puolesta “sankari” itse asiassa toimii: pulassa olevan prinsessan hyväksi vai oman maskuliinisuutensa? Bickle murhaa joukon ihmisiä raa’asti Iriksen silmien edessä, mikä luultavasti traumatisoi lapsen loppuelämäkseen siinä missä seksuaalinen hyväksikäyttökin, ja yrittää lopuksi ampua itseään päähän tytön nähden.
Jokerista tällainen elementti on siivottu pois kokonaan. Jälleen, koska teos muuttuisi naisten oikeudet framille nostaneena aikana ruutitynnyriksi. Siksikin se tuntuu elokuvalta niille ihmisille, jotka eivät voineet alun perinkään myöntää Bicklen ja Ethanin olevan omaan pimeyteensä kadonneita rasisteja. Phillipsin logiikkana on tuntunut olevan uuden epäpoliittisuuttaan vakuuttavan coolin kostaja-Bicklen luominen.
Samalla teos kuitenkin näyttää Scorsesen elokuvan tavoin, että lukuisat muut ihmiset (“roskasakki”) jakavat julkisesti täsmälleen samat sympatiat päähenkilön kanssa, niin kuin jakavat väistämättä monet elokuvan kohdeyleisössäkin.
Elokuva vahvistaa Jokerin raivon massojen raivon tiivistymäksi, vaikka epäonnistuu juuri joukkokohtaustensa asettamisessa viitekehykseen. Ensimmäisen puoliskon ajan katsoja kuulee katujen pian täyttyvän vihaisista kansalaisista, mutta elokuvan tunnelmassa tämä levottomuuden tiivistyminen toiminnaksi ei näy mitenkään ennen aivan loppua.
Fleckin ja kansan uhriutumisen taustalla ovat “kiusaajat”, Hollywood-elokuvien turvallisen tutut konnat kuten ilkeät liikemiehet, jupit, poliitikot, TV-viihdyttäjät ja muut, jotka vievät tavallisilta ihmisiltä pois sosiaalituenkin pönkittääkseen omaa rahanhimoaan.
Jokerin tai hänen jäljessään kulkevien massojen viha ei siis kohdistu ryhmiin, joita kohtaan se useimmiten suuntautuu oikeistolaisessa, uskonnollisessa tai jossain vasemmistolaisessakin radikalismissa: vähemmistöihin. Täsmälleen sama vika toistuu vastikään ilmestyneessä The Batmanissa (2022).
Tämä on elokuvan suurinta pelkuruutta, jonka taakse Hollywood voi piiloutua esittäessään “sanovansa jotain”. Metatasolla elokuva luo mielleyhtymiä viime vuosien erilaisiin yhdysvaltalaisiin tragedioihin mutta ottaa niihin samalla pesäeron, jotta ei joutuisi sanomaan niiden oikeutuksesta mitään.
* *
Syitä Jokerin kertomuksen 1980-luvulle sijoittamiseksi on muutamia, eikä ainoastaan se, että kyseessä on vaivihkaa jälleen yksi Batmanin syntytarina. Tarina on helpompi etäännyttää nykyhetkestä eli väittää sen olevan allegorinen todellisuuden kuvauksen sijasta.
Jos tapahtuma-aika ja -paikka olisi tunnistettavissa 2020-luvun Yhdysvalloiksi, elokuvan poliittiset implikaatiot olisivat Taksikuskin alkuperäissuunnitelmien tapaan heittäneet bensaa liekkeihin. Nyt tuotantoyhtiö voi kiistää teoksen politiikan (aivan niin kuin Jokeri hahmona tekee), vaikka se selvästi haikailee olevansa merkittäviä asioita sanova taidepläjäys.
1980-luku myös auttaa siivoamaan kuvasta pois kaiken, mikä hankaloittaa tarinankerrontaa. Ei ole kiusallisia älypuhelimia ja kaikkialle sijoitettuja digistriimiä tuottavia kameroita, joiden avulla Fleck saataisiin heti kiinni vaarallisena murhaajana.
Esteettisesti teos näyttää siltä, että se voisi pieniä kuvaputkitelevisioita ja sisätiloissa tupakointia lukuun ottamatta tapahtua millä vuosikymmenellä tahansa. Mikä siinä on, että köyhimmätkin yhdysvaltalaiset asuvat elokuvissa keilahallin kokoisissa asunnoissa?
* *
Mietin jälkikäteen, miksi Yhdysvalloissa tunnetaan Jokerin hahmoon niin suurta vetoa, että hahmon esittäjät on palkittu Oscareilla peräti kolmesti. Kyse ei ole pelkästään näyttelijöistä, kyse on myös roolista ja sen toistuvuudesta amerikkalaisessa psyykessä. Jokerissa on jotain väkevämpää kuin Batmanissa, joka on hahmona Frank Millerin (s. 1957) kummallisimmat sekoilut pois lukien yksitotinen pökkelö. Pökkelö on Jokerikin, mutta ainakin tämän pökkelöys on vaarallista laatua.
Jokeri on Phillipsin elokuvassa kuitenkin ongelma. Teos aiheuttaisi huomattavasti merkityksellisempää pohdintaa, jos sen päähenkilö olisi avoimesti rasistinen tai misogynistinen mutta silti tavallinen ihminen kuten Travis Bickle.
Travis Bickle on kahdenkin tunnin jälkeen edelleen katsojalle mysteeri, Taksikuskin esikuvina toimineiden westernien mies tyhjästä, uskottava mitättömyytensä vuoksi. Ethan on kävelevä kuori täynnä yksitotista vihaa, mutta niin oli John Waynekin, ja siksi Etsijöissä vuorostaan toimii juuri tämä piirre.
Jokerin suuri ero esikuviinsa on se, että hahmo on jo valmiiksi ikoninen eikä tuotantoyhtiöiden lipputulo-odotusten vuoksi teos voi kertoa mistään, mitä ei olisi hahmossa itsessään valmiiksi olemassa.
Warnerin kaltainen iso studio ei voi sallia liian överin ja rajoja rikkovan hahmon pääsyä valkokankaalle AAA-luokan elokuvassa. Mediassa esitetyt syytökset incel-sympatioista olisivat vakaammalla pohjalla, jos Arthur Fleck olisi mitään muuta kuin epämääräisesti kuvattu käsikirjoittajien marionetti.
Toki on selvää, että Jokerin on tarkoitus olla jonkinlainen no tällaisia incel-piirteitä vois kans olla mukana -luomus: hahmo pitää sisällään laajalti uutisoituja joukkoampujien ja nettihäiriköiden persoonallisuuden piirteitä.
Puhtaalle incel-Jokerille kumartaisin, veto olisi nerokas ja vituttaisi varmasti kaikkia sarjakuvafaneja. Koska ratkaisuun ei ole ollut haluja tai rohkeutta, hahmo jää muotopuoleksi äärioikeistoterroristi / lone wolf / hei voisko tässä olla vaikka joku vassarikulmakin heh / incel / joku mielenterveysongelmainen vaan -mutaatioksi ja Joaquin Phoenixin julkiseksi onaniaksi.
Jokerin hahmo mahdollistaa näennäiset ylilyönnit, koska pohjimmiltaan kyse on superpahiksen syntytarinasta. Kaikki radikaali on mitätöitävissä sillä, että kyse ei ole tavallisesta Joesta, joka päättää tappaa joukon ihmisiä maailman epäreiluuden vuoksi, vaan kyse on Jokerista.
Mies joka ei saanut naista ampuu misogyniassaan viattomia? Hei, se on Jokeri eikä Elliot Rodger. Massojen sokea sankarinpalvonta? Kyse on Gotham Citystä eikä Donald Trumpista! Mitä te oikein väitätte, ei elokuvamme nyt sentään todellisuutta kuvaa…
* *
Joku pitää ehkä kehuna sitä, että elokuvan nähtyään voi sanoa, että “no ei se nyt niin paha ollut, paljon melua tyhjästä”. Itse pidän sitä vastenmielisenä piirteenä. Se kertoo elokuvan ja sen tekijöiden pohjimmaisesta pelkuruudesta sekä markkinointikoneiston kyvystä hyväksikäyttää kohua, jonka he mainiosti tietävät olevan epäkohu. Kaikenlaiset katsojat voivat huojentuneena katsoa elokuvaa, koska se ei tee heistä syyllisiä mihinkään. Laimeus on äkkiä hyve.
Olen tullut liian vanhaksi, jotta jaksaisin enää pitää radikalisoitumista yksin yhteiskunnan vikana niin kuin elokuva tuntuu vihjaavan. On typerää selittää väkivaltaista toimintaa yksinomaan we live in a society ja nuorisolla on tosi paha olla -tyylisellä sanahelinällä. Toisin kuin voisi luulla, se ei ole todellisen ongelman kohtaamista vaan sen lakaisu maton alle.
Ihmisten ylivoimainen enemmistö ei ala tappajiksi vain siksi, että elämä ei jakanut parhaita valttikortteja. Taustalla on Yhdysvaltain kaltaisessa monenlaisen väkivallan hiljaa hyväksyvässä kulttuurissa paljon muutakin.
Sitä jotain muuta elokuva ei osaa eikä halua eikä edes tajua käsitellä, vaan se on festivaaleille suunniteltu (ja palkintoja tietysti saanut) mieto arthouse-elokuva sarjakuvien superpahiksesta, joka joitain vuosikymmeniä sitten ruikki Batmanin naamalle vettä napinläpeen tungetusta tekokukasta.