Konservatismin ja liberalismin muodostaman “uuden kahtiajaon” taustalla on poliittisten suunnanmuutosten lisäksi median ja itsensä alati uudestaan keksivän politiikantutkimuksen tarve keksiä vanhat säännöt uudestaan silkasta ilosta, että on taas jotain kirjoitettavaa.
Konservatismi ja liberalismi ovat toki syystä mukana politiikan nelikentällä, mutta hekumoitaisiinko tällä uudella maailmanjärjestyksellä niin paljon, jos perussuomalaisten ja vihervasemmiston kohdalla puhuttaisiin reilusti “työläisoikeistosta” ja “sivistysvasemmistosta”?
Olisihan se tylsää myöntää, että sama kuvio on nähty ennenkin. Jako ei mene pelkästään konservatismin ja liberalismin ilmassa leijuvien määritelmien tasolla, vaan kyse on myös koulutus- ja tulotasoista, mahdollisesti jopa äänestäjän keskimääräisestä älykkyydestä.
Työläisoikeistosta ei kuitenkaan puhuta, koska se muistuttaa sanana liikaa fasismia, joka on tässä maassa edelleen arka paikka ja ainakin 2016 ilmestyneen Suomalaiset fasistit -teoksen mukaan nimenomaan oikeiston menneisyyden trauma, ei niinkään vasemmiston.
Niinpä fasismin olemassaolo yritetään kieltää tai sysätä vasemmiston syyksi silloinkin, kun se seisoo alasti ja hytisten maltillisen oikeiston porstuassa ja pyytää päästä sisälle viekkuun edes hetkeksi. Joka kiellon jälkeen se pulpahtaa jonain pikkuilmiönä esiin.
Avointa fasismia haluavat tahot luottavat (ja lopulta pettyvät) populistijohtajiin, jotka eivät ole valmiita menemään päätyyn asti. Niin syntyy sinimustia liikkeitä tai QAnoneja. Työläisliikkeitä nämä uuden oikeiston ilmiöt ovat, koska vaikka niiden ytimessä on suorastaan ironisesti keskiluokkaisen turvallisuuden kaipuu ja kuluttamisen himo, niiden perimmäinen tarkoitus (jota niiden kannattajat eivät usein itsekään ymmärrä) on kapitalismin romahduttaminen.
Kapitalismi on pohjimmiltaan liberaali ilmiö: vapaan tiedon, kaupan ja ihmisten kulkemisen periaatteet ovat sen selviämiselle elinehtoja, sillä ilman niitä ei ole kasvua. Erityisesti maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Samalla työläisoikeistolaiset messuavat nationalistista viestiä ja rajat kiinni -sanomaa, joka tyrehdyttää kasvun väistämättä, nostaa tavaran ja palveluiden hintaa sekä tekee useimmista tuotteista liian kalliita keskivertokansalaiselle. Jos ihmiset ja ideat eivät saa liikkua vapaasti, on turha kuvitella, että halpa tavara olisi poikkeus. [1]
Uuskonservatiiviset tahot toitottavat viestiään umpikapitalistisilla, suuryritysten lanseeraamilla somealustoilla ja alkavat itkeä, jos niiden viestejä “sensuroidaan” kapitalismin lakia mukaillen. Twitterit, Facebookit ja muut kuppasivat tästä porukasta rahaa sen minkä ehtivät, mutta pohjimmiltaan niidenkin tulevaisuus on vapaan tiedonvälityksen varassa.
Kun hommat lähtevät sellaisille kierroksille, että esimerkiksi Amerikan presidentin kannattajat yrittävät maailman epäonnistuneinta vallankumousta, jonka onnistuttua vapaa tiedonvälitys ei olisi enää mahdollista, äkillinen sosiaalisen median shutdown pitää huolen siitä, etteivät nämä äänet enää saa tilaa. Rahat on saatu ja bisneksien on aika tähytä muualle. Tällaisen kritisoiminen sananvapautta rajoittavana on tavallaan aivan korrektia, mutta toisaalta that’s capitalism for you, folks. Sosialismiako odotitte? Tai moraalia?
On kuin sosiaalista mediaa hyödyntävät äärioikeistolaiset eivät oikeastaan edes ymmärtäisi mitä vastustavat, vaikka fasismi on perinteisesti ollut “kolmas tie” sen omasta näkökulmasta katsoen, sosialismin ja kapitalismin ikeitä vastaan. Eivätkä he useimmiten ymmärräkään; kansalaisella on tapana nähdä kapitalismi liittolaisenaan silloinkin, kun se edustaa vihollista. Samalla he pitävät sosiaalisen median kaltaisia ilmiöitä itsestäänselvyyksinä, vaikka ne ovat suuryrityksiä, jotka ovat vain onnistuneet tekemään palvelujensa käyttäjistä riippuvaisia. Eivätkä fasistit todellakaan ole tämän yläpuolella.
*
Olen sitä mieltä, että perussuomalaisten kaltaisen puolueen olemassaolo on väistämättömyys jokaisessa demokratiassa, joka on olemassa tarpeeksi kauan.
90-luvusta eteenpäin kansalaisten näkemys on mukaillut tuttua vennamolaista tietä, jossa vanhat puolueet eivät erotu toisistaan. Politiikkaa seuraava tietää, että näin ei varsinaisesti ole. Erimielisyydet on kuitenkin lähinnä ratkottu vallan kabineteissa. Demokratiaa on pidetty tylsänä mutta toimivana juuri siksi, että yhteistyö on toiminut.
On kuitenkin ymmärrettävää, miksi politiikkaa vähemmän seuraaville, joita kansalaisista on suurin osa, näyttää siltä, että politiikka on etääntynyt kansasta. Perussuomalaiset ovat tehneet myös osaltaan palveluksen vanhoille puolueille siinä, että ne ovat joutuneet terävöittämään profiiliaan uudella tavalla. Jotkut ovat onnistuneet (Vihreät, jossain määrin SDP), jotkut eivät (kokoomus, keskusta).
Poliitikot suhmuroivat keskenään vallan kabineteissa, ihmettelee protestiäänen persuille antava kansalainen. Syykin ihmettelylle on selvä: niin suhmuroivat, se on totta. Miksi tämä on tullut äänestäjille järkytyksenä ja joillekin jopa yllätyksenä, sitä en tiedä. (Tai tiedän, kyse on siitä, ettei seuraa politiikkaa.) Edustuksellinen demokratia kun tarkoittaa sitä, että kansa valitsee itselleen eliitin täysin tietoisesti. Silloin osoittaa ennen näkemätöntä naiiviutta, että pöyristyy eliitin olemassaolosta.
*
Jussi Halla-ahon kaltainen poliitikko ei tietenkään tee selvää pesäeroa fasismiin eikä edes pyri siihen vaan pikemminkin vaikuttaa ambivalentilta demokratian periaatteiden suhteen. Eräässä vuosia sitten tehdyssä puoluejohtajien radiohaastattelusarjassa Halla-aho oli ainoa, joka empi sen kysymyksen edessä, että olisiko hänen puolueensa yksinvaltius hallituksessa hyvä juttu.
Lopulta hän sai kakistettua, että huono juttu se olisi, mutta syy empimiselle on selvä ja toistuu hänen kommunikoinnissaan medialle. Halla-aholle on paikoin ylivoimaisen vaikeaa tuomita puolueessaan tapahtuvia ylilyöntejä selväsanaisesti jupisematta vähintään sivulauseessa jotain ajojahdista. Näin on erityisesti, kun muut puolueet vaativat jotain. Mutuni mukaan toimittajien kysyessä myöntyminen on aavistuksen helpompaa.
Syitä tähän on kaksi. Ensinnäkin muiden puolueiden edessä nöyrtyminen ei ole perussuomalaisen identiteetin mukaista vaan osoitus juuri siitä heikkoudesta, jota vastaan perussuomalaisissa on haluttu käydä. Jos puolue perustuu kaikkien muiden vastustamiselle ja tietoiselle henkiselle oppositiolle, myöntyminen on ensimmäinen askel häviöön. Toinen syy on, että Halla-aho tietää, että puolueen kannattajista piilevä ja mahdollisesti merkittävä osa on antidemokraatteja ja fasisteja.
Myös Timo Soini tiesi tämän ja kuvitteli pystyvänsä hallitsemaan puoluetta yksinkertaisesti pelaamalla radikaalit paitsioon vaikenemalla ja pyörittämällä omaa eliittiään. Se osoittautui poliittisessa liemessä ylikypsäksi marinoituneen pussinuudelin suurimmaksi virheeksi.
Halla-ahon taktiikka on rohkeampi mutta samalla riskaabelimpi: pirstoutumista tapahtuu edelleen mutta se on maltillisempaa. Ei ole mikään ihme, että nimenomaan perussuomalaisen puolueen riveistä pulpahti esiin sinimustan liikkeen kaltainen ilmiö. Sen pitäisi jo yksin kertoa siitä, että puolueessa on ollut fasistisia aineksia ja niitä on siellä edelleen (koska ei fasismi lakkaa olemasta näin pienien poliittisten eleiden myötä). Jopa osa puolueen poliitikoista laukoo täysin fasistisia mielipiteitä toisensa perään. Mukaan lukien Halla-aho itse.
Esimerkiksi Turun perussuomalaisten puheenjohtaja voi mussuttaa umpirasistista paskaa, josta seuraa moitteet, koska se “ei ole hyväksi puolueelle”, ei siis siksi, että puheet olisivat epäinhimillisiä. Missä tahansa muussa puolueessa tolloilusta olisi seurannut nopeasti täysin oikeutetut potkut.
Näin ei ole siksi, että perussuomalaiset olisi läpeensä epäinhimillisempi puolue tai kaikki äänestäjät olisivat laittamassa lapasta ojoon, vaan koska joukossa on merkittävä joukko ihmisiä, joiden toiveet yhteiskunnan suhteen ovat epäinhimillisiä. Jos haluaa pärjätä oikeistopopulistina demokratiassa, on saatava äänet myös niiltä, joille demokratia ei merkitse mitään.
[1] EU-vastaiset ja vierastyövoimaa halveksuvat saavat nationalististen haaveiden toteutuessa lähinnä ikävän yllätyksen. Näinhän on jo käynyt Isossa-Britanniassa, joka on ajamassa kovaa vauhtia taloudelliseen rotkoon sekä aivovuotoon ja massatyöttömyyteen, vaikka Hesarin Annamari Sipilä kuinka freimaisi saarivaltion EU-eron “kummallekin yhtä haitalliseksi”. Kuka olisi voinut arvata, että vaille liittouman suomaa turvaa nationalisminsa jälleen löytänyt valtio seilaa hukassa aavalla merellä, koska aivan kaikki muut näkevät sen olevan nyt vapaata riistaa? Kuka olisi ikinä voinut arvata, että edes Britannian kokoisen maan toiveet eivät merkitse paskaakaan, kun vastassa on sitä paljon kovempia pelaajia? Tai että eurooppalaisessa yhteistyössä on voimaa? Ja silti Suomesta löytyy edelleen ihmisiä, joiden mielestä meille kävisi ihan hyvin, jos Fixit tapahtuisi. Ei kävisi, olisimme kauppasuhteissamme täysin muiden armoilla; paljon enemmän kuin olemme nyt osana EU:a.