Nihkeyteni edellisessä kirjoituksessa osoittamaani taiteilijoiden erityisyyttä vastaan johtuu osin siitä, että näkökulmani on usein historiallinen. Moni voi ajatella taiteilijan olevan osa jotain valtavaa, historia osoittaa toisin.
Esimerkiksi kaikkein suosituimman kaunokirjallisen lajin, romaanin, historia yltää kauas, jo antiikista asti on säilynyt Satyriconin (n. 60 jaa.) kaltaisten teosten fragmentteja.
Steven Mooren The Novel: An Alternative History -järkäleen (2010–13) mukaan modernin romaanin trendi alkaa suunnilleen 1600-luvulta.
Kysykää keneltä tahansa satunnaiselta ihmiseltä, joka ei ole kirjallisuustieteilijä, kuinka monta 1600-luvun romaania hän osaa luetella? Don Quijotesta (1605) saa aloituspisteet. Jokaisesta seuraavasta saa bonuspisteitä.
Jos vastaaja osaa edes paikantaa Don Quijoten 1600-luvulle, se on ihan hyvä alku.
Entä montako romaania satunnaiselle henkilölle tulee mieleen ajalta ennen 1600-lukua?
Kuka tahansa tietää Leonardo da Vincin Mona Lisan (1503) ja Viimeisen ehtoollisen (1495–98). Mutta entä jos ihmistä pyydetään tunnistamaan tekijä vaikka seuraavalle maalaukselle:
Kysymyksessä on tietysti jälleen Leonardo, mutta tämä maalaus ei ole jäänyt yleissivistykseen. Taidehistorioitsijat tunnistavat tekijän jo tyylistä, mutta kuka muu?
Vaikka taiteen puhutaan olevan “ikuista”, se ei sitä ole. Taiteen arvo on kokemuksissa, ei kestävyydessä. Tietysti menneisyyden teokset vaikuttavat nykyhetken teoksiin, virtaavuutena, vaikutteina, tehtyinä virheinä ja koska taideliikkeillä täytyy olla aina jotain, josta irrottautua. Mutta juuri kukaan ei muista niitä itseään, ja aika hajottaa ne kappaleiksi.
En laske nyt kirjallisten teosten muistamiseksi kirjallisuustieteiden kursseja, pienkustantajien muutaman sadan kopion painatuksia ja esimerkiksi Mooren kaltaisten harrastajien soihdunkantoa – niiden avulla näistä unohdetuista teoksista yleensä voidaan jotain tietää. Tarkoitan yleistä tietoisuutta, laajempaa yleissivistystä. [1]
Ja yleissivistys on usein valheellisesti sitä mieltä, ettei Don Quijotea ennen tehty romaanitaidetta.
Siksi, anteeksi vain, en lähde mukaan puheisiin kirjallisuuden kuolemattomuudesta. Kirjallisuus on kuolevaista siinä missä kaikki muu.
Jos aseella uhattaisiin, arvaisin, että 1900-luvun länsimaista jää muistiin varmuudella kaksi fiktiosta tunnettua kirjailijaa nyt elämämme vuosisadan loppuun ja siitä eteenpäin: Tolkien ja Kafka. Useampiakin voi olla, mutta vain näitä kahta uskallan veikata.
[1] Tämän vuoksi pidän mitättömän ja undergroundin puolta. Asiaan vihkiytyneet salatieteilijät ja nautiskelijat pitävät taideteosten historian elossa samalla, kun massat pyrkivät aktiivisesti unohtamaan, muistamaan tahallisesti väärin (Moorea mukaillakseni: Don Quijote ei ole kertomus rohkeudesta ylittämättömiä esteitä vastaan niin kuin se yleensä käsitetään vaan “naureskelua vammaiselle” ja varoitus fanaattisuutta vastaan) ja toisinaan tuhoamaan taideteoksia. Pieni mutta uskollinen yleisö on huomattavasti tärkeämpi seikka kirjallisuuden ja minkä tahansa taiteen kestävyyden kannalta kuin iso mutta välinpitämätön lauma. Se ei ole lainkaan niin paradoksaalista kuin luulisi. Pienellä joukolla on intohimoa jatkaa perintöä ja selviytyä. Osana massaa yksilö luottaa markkinoiden logiikkaan: soihtu kyllä palaa itsekseen: “Jos teoksella on arvoa, se kyllä kestää.” Naiivia. Ei se tietenkään toimi niin. Se on sama asia kuin sanoisi, että auto ei tarvitse huoltoa, koska arvonsa vuoksi se kestää kyllä. Teos ei hengitä, ei elä, jos joku ei pidä siitä huolta.