Ehdotus tabuksi

Tuija Siltamäki kirjoitti tabusanan tarkoituksettomuudesta Yleen. Eniten tekstissä minua harmitti se, etten ehtinyt kirjoittaa asiasta blogiin ensin, koska olen pohtinut samaa paljon.

On vaikea keksiä niin pientä asiaa, ettei siitä joku voisi raivota päiväkausia netissä – ja toisaalta niin isoa, ettei sitä voisi julkisuudessa käsitellä. Jopa “kadun lasten hankkimista” on tutkittu ja käsitelty mediassa samoin insestiset seksifantasiat. Miten tässä maailmassa mikään voisi enää olla tabu, kun kaikesta on jo tehty kansijuttu?

Kahdesta asiasta olen eri mieltä Siltamäen kanssa:

Ensimmäinen on se, että median käsittely tarkoittaisi, ettei tabua ole. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä “medialla” ei lähtökohtaisesti ole moraalia muutenkaan. Median tehtävä on olla aina likainen, jotta lukijan ei tarvitsisi olla. Tarkoitus on vain myydä uutistuotetta. Uutisointia raflaavista aiheista on tehty iät ja ajat – median oma suhtautuminen eri asioihin on välissä kyllä voinut muuttua.

Toisekseen Siltamäki ilmeisesti käsittää “oikean” tabun koskevan kokonaista yhteiskuntaa. Sitä se ei kuitenkaan tarkoita, koska asia voi olla tabu yhdessä yhteisössä ja merkityksetön toisessa saman yhteiskunnan sisällä. Tabun ei tarvitse koskea koko valtiota, eikä Siltamäen esimerkki omiin majoihinsa kuukautisten ajaksi eristetyistä naisista koske kaikkia ihmisiä edes Nepalissa.

Omassa sukupolvessani ja nuoremmissakin on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan olleet tekemisissä monien omasta elinpiiristäni katsoen arkipäiväisten asioiden kanssa.

Nämä ihmiset myös suhtautuvat näistä asioista tehtyihin uutisiin halveksuvasti ja usein reaktiolla “miksi tästä pitää kirjoittaa”. Heidän elinpiirissään ne ovat, jos eivät tabuja, niin ainakin vältettäviä asioita.

Toki lisään, että on myös ihmisiä, jotka ovat vain kyllästyneet samoihin aiheisiin ja siksi ärsyyntyvät median rummutuksesta. Myönnän toisinaan kuuluvani tähän kyllästyneiden joukkoon. Siksi olen luultavasti sokea monille asioille, jotka ovat toisille tabuja.

Kaikki on suhteellista. Tabu on asia, jota et voi sanoa ilman, että joudut yhteisön sysäämänä kuilun pohjalle. Kaikenlaiset poliittiset vaahtoamiset tai oudot seksifantasiat ovat sitä kyllä myös, jos alat möläytellä niitä sukujuhlissa.

Se, että niistä kerrotaan avoimesti tutkijalle, ei tarkoita vielä mitään. Kerrotaanhan nepalilaisten naistenkin eristämisestä varmasti ulkomaisille tutkijoille.

*

Pohdimme kerran ystäväni kanssa, mikä voisi olla asia, joka on oikeasti tabu, jos tabulla tarkoitetaan sitä, että ymmärrystä ei heru julkisesti keneltäkään ja suhtautuminen on kauttaaltaan järkyttynyt ja torjuva.

Kyseessä ei saa olla rikos, vaan kyseessä on oltava tuntemus tai ajatus, joka kohtaa laajaa vastarintaa puhtaasti emotionaalisen reaktion pohjalta.

Päädyimme pohdinnan jälkeen seuraavaan ehdotukseen. Joku toinen saa yrittää, jos keksii paremman:

Omien lastensa vihaaminen. Siis niin, että lapset eivät ole tehneet mitään ansaitakseen sen.

Emme tarkoittaneet mitään stressiin perustuvia “lapset veivät vapauteni” -pohdintoja tai psykologien latistavia “jokainen vanhempi vihaa joskus lapsiaan” -lätinöitä tai “pettymystä äitiyteen”, joihin Siltamäki omassa jutussaan viittaa, vaan irrationaalista ja perinpohjaista halveksuntaa omia lapsiaan kohtaan ihmisinä. Vauvaiästä aikuisuuteen asti. Lapset eivät olisi vieneet mitään pois henkilöltä tai estäneet tämän elämässä mitään, vaan hän vain pitäisi näitä kuvottavina, itseään alempiarvoisina. Muiden silmissä lapset olisivat tietysti täysin tavallisia ihmisiä.

Yrittäkää keksiä ihminen, joka olisi valmis tunnustamaan asian julkisesti. Se voi vielä onnistua, mutta yrittäkää kuvitella ketään, joka sanoisi, että hyvä kun tästä keskustellaan ja uskaltaisi edes yrittää järkeistää tällaista perinpohjaista inhoa. Ehkä joku sosiologi väkisin löytäisi selityksen, mutta haluaisiko sitä kukaan kuulla, erityisesti kun syytetty systemaattisesti kieltäisi kaiken rationalisoinnin?

Ja henkilön täytyy tulla asian kanssa ulos omilla kasvoillaan ja nimellään. Tuntemattomaksi jäävän huuto Internetiin ei riitä.

Pystyykö monikaan edes ottamaan vastaan tällaista mielipidettä etsimättä siihen väkisin syytä oman mielensä rauhoittamiseksi?

Edes Jörn Donner ei vihannut lapsiaan, vaikka sohaisi ampiaispesää toteamalla, ettei tunne osaa heistä kohtaan juuri mitään.

Puhdas, perusteeton halveksunta omia, siis nimenomaan omia, viattomia lapsia kohtaan – siinä on jotain, joka voi saada kovimmankin kulttuurirelativistin pohtimaan, että onko tämä nyt luonnotonta.