Sittemmin Harlinista on tullut kansainvälisesti kaikkien aikojen menestynein suomalainen elokuvaohjaaja, joka paininut jo vuosikymmeniä täysin omassa sarjassaan. Harlinin värikkääseen uraan mahtuu niin hittejä kuin hutejakin, mutta nyt hän elää voimakasta nousukautta, jonka pontimena on ollut Kiina.
– Jussi Mankkinen Ylen jutussa Renny Harlinista
“Vuosikymmeniä täysin omassa sarjassaan” ja “niin hittejä kuin hutejakin” on kiinnostavasti ilmaistu ja antaa kuvan vuoristoratamaisesta urasta, ainakin finanssien osalta.
Tosiasia on, ettei Harlin ole onnistunut tekemään ainuttakaan rahallisesti onnistunutta elokuvaa vuosien 1995–2016 välillä (vuonna 2018 ilmestyneestä kiinalaiselokuvasta en löytänyt tietoja). Se on elokuvamaailmassa pitkä aika.
Jopa jutussa mainittu 130 miljoonaa dollaria tuottanut kiinalaiselokuva Skiptrace (2016) on hitiksi aika epävarma, kun katsoo Wikipediassa ilmoitettua summaa. Elokuvan on arvoitu maksaneen enimmillään ehkä jopa 60 miljoonaa dollaria.
Voitto voi tuntua suurelta. On kuitenkin otettava huomioon, että isojen elokuvien ilmoitetuissa tekokustannuksissa ei oteta huomioon markkinoinnin hintaa, johon tuhlataan yleensä elokuvan muun budjetin verran rahaa toinen mokomallinen, eikä elokuvateattereiden ottamaa osuutta esityksistä.
Nyrkkisäännön mukaan elokuvan on omilleen päästääkseen ja tuottajia tyydyttääkseen tehtävä keskimäärin kaksi kertaa budjettinsa verran tuottoa päästäkseen omilleen. Sen yli pääsevä luku lasketaan todelliseksi voitoksi, jonka toivotaan mieluiten olevan myös ainakin kaksinkertainen kokonaiskustannuksiin nähden.
Tämäkin on tänä päivänä yleensä optimismia, ja elokuvan täytyy omilleen päästäkseen tuottaa usein vieläkin enemmän, erityisesti jos markkinointikampanjat ovat olleet laajoja.
Tästä päästään siihen, että volyymiin nähden Harlinin kiinalaistoiminta on mahdollisesti (ilmoitetun budjetin epävarmuudesta johtuen) ollut hyvin hailea menestys. 130 miljoonalla päästäisiin juuri ja juuri optimistisimman kokonaisbudjetin yli.
Toki nämä ovat maallikolle isoja lukuja. Toimittaja on aivan oikeassa, että Harlin painii omassa sarjassaan muihin suomalaisiin ohjaajiin verrattuna. Mutta jos verrataan Harlinia muihin kansainvälisesti menestyneisiin elokuvaohjaajiin, niin kuin kai pitäisi, jottei miesparka joudu ikuisesti seisomaan suomalaisen menestyksen ja kansainvälisen menestyksen tienristeyksessä, on Harlin pikkutekijä, sellainen jota ennen vanhaan olisi sanottu b-leffojen ohjaajaksi.
Kaikki kunnia b-elokuville, joita rakastan siinä missä elokuvakulttuuria muutenkin, eikä tätä pidä ottaa character assassinationina. Harlinin ehkä viimeinen aidosti kulttuurisen jäljen jättänyt elokuva Deep Blue Sea (1999) on turhan monta kertaa televisiosta uusittu mutta muistettavan absurdi haikauhuleffa, Kurkunleikkaajien saari (1995) on aivan suotta parjattu ja tyylillisesti eheä ysäritoimintaelokuva ja Die Hard 2 (1990) on hyvin viihdyttävä sekin.
Häneltä löytyy myös haastattelussa kiinnostavia huomioita muun muassa kiinalaisesta kulttuurista, vaikka hehkutus Kiinasta vapaana maana on aikamoista cringe-tavaraa.
Enemmän minua mietityttää elokuvajournalismin (ja kenties laajemmin kulttuurijournalismin) taipumus hypätä inhottavien lukujen yli ja ryhtyä henkilöhaastatteluissa lässytykseen, kun tulee kyse menestyksestä. On kuin toimittaja haluaisi olla haastateltavansa kaveri, kaupunkilaisserkku on tullut isosta maailmasta tapaamaan maalaishiirtä.
Toivon ohjaajalle hyvää, mutta Rennyn urasta innostavaan sävyyn kirjoittaminen aina vaan on samaan tapaan koomista kuin joka-vuotinen Suomen Euroviisu-menestyksen povaaminen, enkä puutu tässä nyt edes hänen viimeisimpien elokuviensa taiteelliseen tai viihteelliseen laatuun.
Myös Mannerheim-elokuvan perseelleen menosta ei kysytä sanallakaan, vaikka Jorma Sairasen Daddy Cool -kirjassa (2016) esitetään hankkeesta ja ohjaajan mielenliikkeistä vähintään mielenkiintoisia havaintoja. Uran 20 vuotta kestänyt laskukausi kuitataan “hittejä ja huteja” -olankohautuksella. Puuttuisi enää, että kritiikki ohjaajaa kohtaan ammuttaisiin alas “suomalaisena kateutena”, mihin toki viitataan, kun mainitaan toiveet ohjaajan epäonnistumisesta.
kyllähän noiden elokuvien pitää tehdä rahaa, kun markkinatalouden ehdoilla toimitaan. en muista milloin olisin viimeksi nähnyt harlinin elokuvan tai häntä ajatellut (pl. flop housen jaksot…), mutta suhteutettuna “maailman ohjaajapooliin” hän on silti aika pienessä marginaalissa & siksi kysytty — etenkin kun hollywood-legacylla on varmaan ihan ok suhteet erinäisiin tahoihin, jotka helpottavat työskentelyä. lisäksi suurin osa ihmisistä (=työväenluokka) valitsee elokuvan näyttelijän eikä ohjaajan perusteella, joten tää ohjaajavouhotus on yliarvostettua cinefiilitouhua