Kirjoitin seuraavan Opus Vei -blogiin kommentiksi, mutta laitan sen nyt hiukan muokattuna tähän, koska näkyjään tämä on kirjallisuusblogi.
En hyvällä tahdollakaan ymmärrä, miten maan vaikutusvaltaisimman lehden kirjallisuuskriitikko voi kirjoittaa näin Miki Liukkosen Romaanista Hiljaisuuden mestari (2019):
“Yksinkertainen kysymys, kuten onko Hiljaisuuden mestari huono vai hyvä romaani, on täysin toissijainen, irrelevantti, koska se kohdistuu sellaiseen järkeilyyn, joka on romaanin omassa universumissa järjetöntä.”
– Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat
Jos jossain hyvyyden kysymys on ollut jo vuosia toissijainen, se on kritiikin laatu. Miten kirja voi olla niin voimakas, ettei kriitikko osaa sanoa onko kirja hänen mielestään hyvä tai huono vaan mitätöi yhdellä virkkeellä oman toimijuutensa?
Onko Liukkonen onnistunut kirjoittamaan niin vastaansanomattoman hienon teoksen, että se välttää kriittisen arvioinnin mittatikut, joilta ei ole tähän mennessä paennut mikään muu teos maailmanhistoriassa Raamatusta Ulyssekseen (1922)?
Vaihtoehtoisesti käännetään ajatus ympäri. Jos moni muu teos on arvioitavissa hyvän ja huonon mittareilla, mutta tämä romaani paljastaa, ettei mittarilla ole merkitystä, eikö tästä voi vetää johtopäätöksen, ettei kritiikissä kannata puhua hyvästä tai huonosta ollenkaan?
Petäjäkin on kuitenkin kirjoittanut Helsingin Sanomiin kritiikkiä vasta vuodesta 1988. Ilmeisesti näkemys siitä mitä proosa voi olla (ja oma suhde siihen) ei ole siinäkään vaiheessa kristalloitunut.
Kritiikissä oli myös, totta kai, neuroottissävyinen alaviite, niin kuin arvosteltavassa kirjassa. Kirjailijan tyyliä imitoivan tavan kirjoittaa kritiikkiä soisi tulevan tukahdutetuksi jo kehtoonsa. Se on tosi “kirjablogimaista” ja rasittavaa.