Jokin aika sitten Ylen sivuilla julkaistiin juttu Jordan Peelen Us osoittaa, kuinka vaikeaa on tehdä hyvä kauhuelokuva – Get Out -ohjaajan uusi leffa pelottelee kaksoisolennoilla, joka oli jonkinlainen epäarvio otsikon filmistä.
En ole elokuvaa nähnyt, mutta ihmettelin sen lähestymiseen käytettyä tulokulmaa. Juttuun haastateltu elokuvaohjaaja Ilja Rautsi kertoo toimittajalle, miten ajatella ja kohtaamisesta on tehty artikkeli. Valinta kirjoittaa teksti näin ei tietysti ole Rautsin, mutta ihmettelen silti.
Juttu kehystää Rautsin lausunnot niin, että Peelen elokuvan täytyy olla epäonnistunut, koska se ei ole yhtä helposti selitettävissä kuin ohjaajan edellisen elokuvan, Get Outin, yhteiskuntakritiikki.
Voi olla että artikkeli on epäselvästi kirjoitettu tai ymmärrän sitä väärin, mutta missään vaiheessa toimittaja ei tajua kysyä itseltään tai Rautsilta, miksi Peelen kaksoisolentoteeman täytyisi olla selkeä tai sanoman ymmärrettävä?
Rautsin mielestä Us ei hyödynnä tarpeeksi kaksoisolentoihin liittyvää tematiikkaa. Kaksoisolento on painajaisversio siitä, mitä hahmo hautoo sisältään. Aihe on käsikirjoittajalle hedelmällinen, koska sen kautta pystyy tutkimaan, kuka hahmo oikein on: Mitkä ominaisuudet siitä peilaantuvat? Mitä hahmo pelkää?
Olen jyrkästi eri mieltä. Missään ei sanota, että doppelgängeriin täytyy liittyä ohessa kuvatun kaltaista tematiikkaa, ei ainakaan ehjästi. Oletus on populaarikulttuurin kliseiden läpäisemä ja jähmeä.
On sama asia väittää, että elokuvassa ei voi esiintyä vodou-uskomusten zombia, koska siinä ei silloin käsitellä Romeron zombien kaltaista yhteiskunnallista tematiikkaa.
Kaksoisolennon ei tarvitse olla Dorian Grayn muotokuva. Doppelgängerin alkuperäinen karmivuus taruissa ja kertomuksissa on liittynyt sen rooliin peilikuvana. Pelottavaa on nimenomaisesti olennon samanlaisuus, jakamattoman ihmissielun paljastuminen kaikkea muuta kuin ainutlaatuiseksi.
Psykologinen kaksoisolento on myös antimystinen, mikä kertoo osaltaan ajan raameista. Yliluonnollista ei nähdä pelottavana sen itsensä vuoksi, koska henkiin ei enää uskota. Jungia, vanhaa hourupäätä, mukaillakseni: kivet eivät enää vastaa, kun niille puhuu.
Itse kaksoisolennon olemassaolon karmeus on useimmille nykyään vieras konsepti. Siksi uskon, että Rautsikin olettaa sen olevan selkeämmin kytköksissä päähahmon oman minän pimeyteen.
On myös erikoista kutsua kaksoisolentoja kuluneeksi aiheeksi kauhuelokuvissa, niin kuin jutun alussa sanotaan, sillä kaksoisolennon teemaa ei ole käytetty kunnolla kauhuelokuvissa sitten mykkäfilmiaikojen.
*
En voi olla ajattelematta Rautsin omaa Helsinki Mansplaining Massacrea (2018), joka on ala-arvoisen huono ja myötähävettävä elokuva. Kyseisessä pätkässä ei jää lainkaan epäselväksi, mitä ohjaaja yrittää kertoa: pääasiassa nettimeemitason ajattelua osoittavia hokemia ja kliseitä, jotka yhdistetään uskottavuutta tavoittelevaan kumarteluun kauhuklassikoille.
Sen huumori on vain hiukan jalostuneempi versio Jason Friedbergin ja Aaron Seltzerin “komedioiden” “ideoista”.
*
Tunnen vastenmielisyyttä kaikkea sellaista propagandaa kohtaan, joka on selitettävissä auki sen haastamatta ketään. Taide joka pyrkii sanomaan jotain yksinkertaisen terävää tai ideologisesti armotonta ei ole huono asia, mutta jos sanottava ei kyseenalaista omia rajojaan ja kokijansa kokemusmaailmaa, jää kokemus väistämättä puolitiehen. Haluttomuus sanoa mitään lopullista (eri asia kuin monitulkintaisuus, josta en niinkään piittaa) on yksi rajuimmista taiteen keinoista haastaa kokijansa, koska se pakottaa myöntämään ihmiselämän ja ideoiden ahdistavan ja vapauttavan rajattomuuden.