Pop-esseistin perustemppu on käydä vastaan sitä, joka on “hyvän kulttuurimaun mukaista” ja kertoa mielihaluistaan, jotka kirjoittajan mielestä yhdistetään johonkin halveksittuun.
Kirjoituksissa mielihalu älyllistetään. Esseistä kasvaa pitkiä kertomuksia henkilön matkasta mielihalunsa ytimeen: kuinka uteliaisuudesta tuli addiktio. Itseä katsotaan ulkoa, terävästi ja tiedostaen oman ilonsa halpamaisuus mutta samalla pyytämättä liikaa anteeksi, jotta konflikti säilyisi.
Ensimmäinen kertoo nauttivansa pornosta enemmän kuin kirjallisuudesta, toinen katsoo saippuasarjoja ironian ja aitouden välimaastossa haahuillen, kolmas tykkää juoda bulkkikaljaa eikä India pale alea.
Jokainen tiedostaa, että näistä pitäisi kirjoittaa ylivuotavan anteeksipyytelevään sävyyn mutta ei enää, nyt sen hetki on ohi, on aika luoda tarkoituksellisuutta samalla häpeilyn vivahdetta hyppysissä pidellen.
Muotisana on nautinto, kirjoitetaan siitä miltä tuntuu nauttia, kuin tiedettäisiin jotain hekumasta, vaikka lihallisuus on tipotiessään ja keho jotain mitä hävetä.
Ehkä heikkouksien, jotka eivät tosiasiassa ole heikkouksia monenkaan mielestä, myöntäminen on inhimillistävää, vaikka siinä näkyy omahyväisen taikurin virne hetkeä ennen kuin nenäliina muuttuu jälleen kerran kyyhkyseksi. Luoja auta, ehkä joku tosissaan ajattelee olevansa transgressiivinen. Kulttuurihenkilö osti Coca-Colaa. Ja Robert Bresson tykkäsi James Bondista.
Näissä vilautteluissa on roppakaupalla teeskentelyä, paljastuksia jotka eivät ole paljastuksia. On kuin yksi suurimmista tabuista, jonka kirjoittajat nykyään keksivät, olisi myöntää oma itsekeskeisyytensä, keskinkertaisuutensa, vaikka se ei kerro kuin sen, että jos jotain varten ollaan valmiita näkemään työtä, se on laiskuuden järkeistäminen.
Osui ja upposi. Loistava teksti. Tämä tuli mieleeni:
”I understand the music, I understand the movies, I even see how comic books can tell us things. But there are full professors in this place who read nothing but cereal boxes.”
“It’s the only avant-garde we’ve got.”
Katkelma teoksesta
White Noise
Don DeLillo
Kiitos Sami!
Kirjoittaessani tällaista toivon, etten kävele kohti nihilismiä, jossa mikään ei enää kelpaa. Yritän kliseitä osoitellessani aina kannustaa itseäni löytämään jotain uutta ja kivaa.
Valkoinen kohina on edelleen helposti DeLillon paras kirja.
Hyvin kirjoitettu. Kuvailemasi kaltainen kirjoittelu tuntuu aina absurdimmalta kun muistaa, kuinka huolella kaikki korkean ja matalan väliset rajat on jo ennen kirjoittajaa murskattu. Silti raunioilla patsastellaan kuin olisi itse ensimmäisenä keksitty, että realitysarjasta voi kirjoittaa esseen.
Tuollaisesta pop-esseistiikasta tulee myös olo, että kirjoittajalle kaikki viihde ja taide ovat aivan samanlaista ainesta, jonka keskeinen arvo on siinä, mitä esseisti siitä keksii sanoa. Taiteen kannalta suhtautuminen on masentava. Tuo kiinnostavuuden logiikka on hiipimässä myös kritiikkiin, mikä on osaltaan huolestuttavaa.
Kiitos.
Lisään vielä, etten kiistä tällaisten esseiden viihdyttävyyttä, siksi kai päädyn lukemaan laatujournalismia kirjastossa tai netistä ja lataan pop-esseistiikkaa koneelleni. Ongelma on sama kuin taiteesta pitävälle viihteen parissa yleensä: samanlaisena toistuessaan viihteen jähmeä malli paljastuu liian helposti. Pop-esseitä lukee siksi niin kuin söisi halpaa suklaata. Ne käsittelevät poppia olemalla itsekin muodoltaan sitä. Kokoelmallisen jälkeen mieleen ei jää juuri muuta kuin toistuvia rakenteita, joita alkaa noudattaa huomaamattaan myös itse.
aah rakastan tätä blogia
nää on kulttuurisesti tärkeitä puheenvuoroja nyt, kun selkeästi kukaan kriitikko ei osaa sanoa näistä toisiaan seuraavista pop-esseistiikkatuotteista muuta kuin että onpa “räväkkää”.
yksi suurimmista suosikkikritiikeistäni on tää nimim. Mollyn goodreads-arvio Roxane Gayn Bad Feminististä, joka teoksena on tällaista “katsokaa kuinka rohkeasti juhlin huonoa makuani” -esseistiikkaa yksinkertaisimmasta ja pinnallisimmasta päästä:
https://www.goodreads.com/review/show/1051938456?book_show_action=true&from_review_page=1
tuon kommenteissa sama Molly kuvaa myös loistavasti tuon historiattomuuden, jonka vallassa näitä “rohkeita avauksia” tehdään ja josta Mikael H. yllä mainitsi:
“It’s not just that modernism never happened for them, nothing ever happened. They invent the tuna melt. They are the first women to publish books of opinions. The first to say “sex, race and class.” The first to detect the existence of conventions in narratives.The original Star Wars never happened either, so the current one is received as new. They present all the cliches they recycle as if they just invented them.”
Kiitos!
Mollyn teksti on erinomainen.
Luen paraikaa erästä suomalaista psykologian klassikkoa. Sen sivuilla kuvaillaan, kuinka ihanteeksi nostettu itsetunto on ymmärretty minäkeskeisyydeksi. Itsekkäät valinnat, muiden jättäminen huomiotta, nähdään “elämän elämisenä”. Politiikka, pop, tv ovat ottaneet viestin omakseen.
Mietin: Koska juuri kukaan ei oikeasti ole saari, syntyy ristiriitainen tarve perustella oma itsekeskeisyys (“Haluan että välitätte siitä etten välitä…”). Tarvetta vahvennetaan kirjoittamalla tietoisen naiivisti, koska sydäntä täytyy kunnioittaaaaaaaaaaaaaaa.
Ja niin täytyykin, mielestäni, mutta ei tällaisissa asioissa tai näin halpamaisten keinojen ollessa kyseessä.