On tyypillistä, melkein arkista intellektuellipuhetta sanoa, ettei taiteella ole mitään väliä. Taiteesta voi pitää, mutta on liikaa myöntää, että sillä olisi joku omaan itseen liittyvä merkitys. Kai näin sanotaan paljauden tai paljastumisen pelossa. Sillä työnnetään itsestä kauemmas se mitä rakastaa, niin kuin ihminen, joka rakastaa toista ihmistä, yrittää olla ajattelematta asiaa, koska luulee intohimonsa olevan vaarallinen pakkomielle.
Kauan hoin samaa ja valehtelin, tietämättäni, koska niin olin asian itselleni järkeillyt kai ironiattoman elämän pelossa, vaikka tunsin toisin. Jokainen pystyi näkemään päältä päin totuuden olevan jotain muuta. En toivottavasti enää koskaan teeskentele näin. En olisi elossa – ilmaisun kummassakin mielessä – ilman taidetta, kirjallisuutta, pop-musiikkia, maalaustaidetta, elokuvaakin. Niistä kirjallisuus on elämäni suuri rakkaus.
Sen ansiosta minulla oli lapsesta asti paikka, johon saatoin asettua mukavasti. Se oli minulle luonteva, se syntyi hyönteisiä tutkineesta ja kovia ääniä välttäneestä luonteestani, niin kuin jollekin toiselle paikka oli jalkapallokentällä, merellä tai konserttilavalla.
Eksyneiden ohjaamista oikealle paikalleen pidän kirjallisuuden merkittävimpänä saavutuksena. Vaikka kulttuuri-ihmiset kirjoittaisivat yhä suuremmassa määrin toisilleen, mikä itseänikin usein mietityttää, ja kirjallisuutta olisi jo liikaa, ei sillä ole mitään väliä. Maailmaan mahtuu tekstiä, sanoo joku ahdistunut jälkimodernisti mitä tahansa, ja tilanne ahdistaa vain sitä, joka ajattelee jatkuvasti ajan loppumista tai kaipaa kirjoituksilta suuruutta ja menestystä. Edelleen kirjallisuus tarjoaa paikan heille, meille, joilla ei muuten sellaista olisi ollut.
Väheksyessäni taidetta olen väheksynyt kaikki vuodet itseäni, sitä mitä olen, kun minun pitäisi olla intohimostani ja osaamisestani iloinen, koska minä todella saan olla sitä.
Kun edelleen välillä tunnen roikkuvani elämäni reunalla, musiikki ja kirjallisuus auttavat minua taas. Levy soimaan, kirja käsieni väliin, silmieni eteen, olen taas muualla, olen toisen ihmisen ajatuksissa, olen siinä paikassa josta Mirkka Rekola, kahden maailman välissä aina elänyt runoilija, kirjoitti, että valkean kiven tilalla on joutsen. Se on tosiasia, joka ei voi kuin kerätä ympärilleen lisää totuutta.