Kitsi ei tarkoita ikävää taidetta, vaikka se on sarjatuotettua ja mielikuvituksetonta. Päinvastoin, kitsin ehdottomiin ominaisuuksiin kuuluu miellyttävyys. Jos ihmisten suosikkitaide määriteltäisiin sen perusteella, mikä aiheuttaa eniten hyvää mieltä, puutarhatonttu sijoittuisi yllättävän korkealle.
Siitä huolimatta ihmiset valitsevat rakkaimmiksi teoksikseen kysyttäessä jotain aivan muuta.
En ole kitsille immuuni minäkään, vaikka yleensä masennun siitä. Esimerkiksi koristeltu joulukuusi tuottaa minulle lämpimän, miellyttävän olon ennen aattoiltaa, vaikka se on periaatteessa minulle täysin merkityksetön, enkä uhraa edes sen symbolisille ulottuvuuksille ajatustakaan. Siitä syntyvä mielihyvä liittyy yksin sen kontekstiin ja läsnäoloon. En ikinä sanoisi sen olevan suosikkiteokseni. Se on siis täydellistä kitsiä. Hiukan kuin tapauskovaisuus.
Elokuvista Transformers-sarja on hyvin lähellä kitsiä, koska se on hyvin eli taiteen sääntöjen mukaan tehtyä, mutta sen tehtävä ei ole muuta kuin olla miellyttävä ja helposti lähestyttävä, vedota matalimpiin yhteisiin nimittäjiin.
Ne ovat kitsiä myös siksi, että ne ovat vuodesta toiseen erittäin katsottuja elokuvia, mutta eivät arvostettuja edes katsojiensa keskuudessa. Vaikka ensimmäisellä Transformersilla on puolustajansa, ei sen jatko-osilla ole katsojaluvuista huolimatta mairittelevia arvosanoja edes IMDB:ssä.
Vertaisin tätä siihen, että ihmiset ostavat perunalastuja huomattavan usein, mutta tuskin mainitsevat niitä lempiruoakseen vaan ennemmin muutaman kerran vuodessa nautittavan sushiaterian suosikkiravintolassa.
Tosin vertauskuvani voi ontua siksi, että en ole varma voiko ruoan tapauksessa puhua kitsistä vai ei. Oletetaan nyt kuitenkin, että voi, onhan niin ruoan kuin taiteen tapauksessa kyse mausta. (Jätetään nyt huomiotta, että maku saattaa olla taiteen kohdalla vain epämääräinen nimitys jollekin tunteelle, jota emme osaa täysin sanallistaa.)
Ihmiset eivät valitse lempiruoakseen sushia tai lempielokuvakseen jotain muuta kuin Transformers nelosen siksi, että kyse olisi vain elitismistä.
Tietysti kyse on osin sosiaalisista paineista; taiteen kokija tunnistaa huonon ja hyvän osin ympäristön vaikutteiden takia ja haluaa mainita pitävänsä hyvästä, koska haluaa määrittää itsensä johonkin joukkoon kuuluvaksi.
Sosiaaliset paineet eivät ole yksin huono asia. Ne pakottavat taiteenkokijan pohtimaan, mikä jossain teoksessa todella on niin arvokasta, että se vetoaa myös ihmisiin hänen ympärillään, ja hän alkaa silloin lukea siihen merkityksiä niin hyvässä kuin pahassa. Sitä kautta hän voi oppia kuuntelemaan myös itseään paremmin.
Elitismiä vastaan puhuu myös se, että esimerkiksi sushin tapauksessa on turha kiistää, etteikö kysymyksessä olisi parhaimmillaan todella maukas ja yhä huokeammalla saatava ruoka, jossa on paljon variaatiota ja joka maistuu siksikin rikkaammalta kuin perunalastut, jotka ovat massatuotettuja ja jotka voivat olla laatuunsa ja määräänsä nähden kalliimpia kuin moni haluaa ajatella. Ja myös sushia voi mässäillä buffeteissa, kuten Jantso Jokelin kirjoitti esseessään Kaiken syömisen pelko (Gastonin leuka ja muita esseitä, 2017): Spessua, mutta loputtomasti.
Vaikkei sushi edelleen ole makaronilaatikon veroinen suomalaisten suosikkiruokien äänestyksessä, syövät kaupunkilaiset sitä vähän väliä, koska se on hyvää. Se on siis tavallistunut. Oleellisin ero on mielikuvissa. Sushi tuottaa silti elämyksiä ja mielihyvää, perunalastut vain mielihyvää.
Juuri siitä kitsissä on kyse. Kokija tunnistaa merkityksettömän, vaikka se tuottaisi hänelle hyvää mieltä, sillä hyvä mieli ei riitä merkityksiksi. Puutarhatonttu tuottaa siis mielihyvää söpöydessään, mutta harvalla on siihen liittyen vahvoja, elämyksellisiä muistoja.