Tänään julkaisin Laajakuvassa kritiikin tositapahtumiin perustuvasta The Disaster Artistista. Moitin kirjoituksen yhteydessä sitä, että ristiriitaisten ihmishahmojen sijasta elokuva tarjoaa yksioikoista altavastaajaromantiikkaa ja amerikkalaista unelmaa.
Miksi tämä häiritsee minua niin paljon? En halveksu onnellisia loppuja enkä kuvauksia ilosta. Olen yleiseltä elämänasenteeltani optimisti, vaikka sitä ei ehkä voi päätellä kirjoituksistani.
Minua häiritsee enemmän se, että tarinan loppu pyhittää keinot, sillä en pidä päämäärän saavuttamista tärkeämpänä kuin siihen pääsemiseksi tehtäviä asioita.
En usko ironisessa mielessä käytettyyn “väärin sammutettuun”, koska sammuttaa todella voi väärin; sellaisella tavalla, että liekki syttyy pian uudestaan.
Yhteiskunnallisessa kontekstissa väärin sammutettua käytetään, kun ongelma ratkaistaan, mutta käyttäen keinoja, jotka eivät ole sosiaalisesti hyväksyttyjä. Toisin sanoen sitä käytetään ironisoiden, jos joku besserwisser tuomitsee laatikon ulkopuolella ajattelun, joka johtaa tuloksiin.
En väitä, ettei ratkaisuilla olisi merkitystä, mutta keinot niihin pääsemiseksi jäävät myös elämään. On esimerkiksi eri asia ratkaista ongelma rautanyrkillä kuin demokratialla, koska se viestii, että pakkokeinot ovat hyväksytty tapa ratkaista mitä tahansa.
Ongelman ratkaisuun käytettävillä keinoilla on siis yhtä kauaskantoiset seuraukset kuin itse ratkaisulla.
Siksi The Disaster Artistissa rasittavaa ei ole sen optimismi, vaan että se oikeuttaa optimismillaan todella tapahtuneet ikävät asiat ja siivoaa ne maton alle.
Kontekstilla on merkitystä. Jos elokuvassa kerrottaisiin fiktiivisistä ihmisistä ja heidän tekemästään fiktiivisestä elokuvasta, en suhtautuisi asiaan samalla vakavuudella. Koska kirjan lukeneena tunnen vaihtoehtoiset näkemykset, muuttuu elokuva silmissäni huonommaksi tyytyessään mitä tavanomaisimpaan ja tuhat kertaa nähtyyn ratkaisuun.
On eri asia tehdä fiktiota kuin tehdä fiktiota ja taipua tylsään kolmen näytöksen dramaturgiaan – tai tehdä fiktiota ja valehdella.