Juha Hurme voitti Finlandian ja letkautti suomenruotsalaisia kirjailijoita kehuvan puheensa päätteeksi: “Opetelkaa ruotsia, juntit!”
Jos se kontekstista, sanojen painottamisesta ja Hurmeen iloisesta esiintymisestä ei selvinnyt, lausunto oli vitsi ja sellaiseksi hyvin valittu näin 100-vuotisjuhlan kynnyksellä.
Myöhemmin Ylen TV-haastattelussa Hurme painotti kulttuurien olevan rajattomia. Siis toisti sitä samaa kulunutta litaniaa, mitä kulttuurialalla aina. Itseään hän kutsui kaikkein suurimmaksi juntiksi, mikä oli tarpeeton lisäys niille, jotka näkivät puheen kokonaisuudessaan.
*
En ole kiinnostunut väitteen oikeellisuudesta vaan reaktioista. Monille oli liikaa vihjata, että ollakseen laajalti kirjasivistynyt Suomessa siihen vaaditaan paljon lukemista, johon taas tarvitaan myös ruotsia.
Se on eri asia, kannattaako kirjasivistykselle yleensäkään antaa paljoa arvoa, mutta selvästi ainakin omakuvalla, jossa liberaali yksilö haluaa ajatella itseään sivistyksen airueena, on yhteiskunnallista merkitystä. [1]
Historian ja silkan olemassaolon kautta ollaan yleensä valmiita perustelemaan minkä tahansa kulttuuri-ilmiön arvokkuutta. Pikkuveljen huono itsetunto tulee silti edelleen esiin, kun puhutaan toisesta kielestä.
Ruotsi muistuttaa ikävästi siitä, että kulttuurihistoriassa on luoksepääsemättömiä paikkoja niille, jotka eivät osaa kieliä. Väittämän mukaan kielet ovat rikkaus. Tätä myös Hurme tarkoitti. Väite on monimutkaisempi kuin pinta antaa olettaa. Keskustelu esimerkiksi maahanmuuttajien kielitaidosta osoittaa asian olevan toisin kokemuksen tasolla.
Kielitaidon rikkaudesta voi puhua kirkkain silmin lähinnä se, jolle uusi kieli todella on valinta. Kielien välillä nähdään valtasuhteita, on se sitten rationaalista tai ei, ja moninaisten kielien olemassaolo myös murentaa fantasiaa ihmisten välisestä yhteydestä. Kotouttamisprosessissa iso osa on saada maahanmuuttajat kommunikoimaan sujuvasti suomeksi. Myös tätä voi kutsua rikkaudeksi ja tietysti tähän pyritään kaikista mahdollisista käytännön syistä, mutta kyse on myös vallasta ja pakosta.
Samoin kielitaito on rikkaus niin kauan kuin kyseessä on yleisesti ei-uhkaavaksi koettu kieli kuten japani, saksa tai englanti, joka on tosiasiassa kielistä uhkaavin, uuden ajan lingua franca. Englanti on selkeämmin uhkakieli Ranskassa, kuinkas muuten.
Pakkoakaan ei tule tulkita yksin huonona asiana. Käyn toisinaan asioimassa eräässä ulkomaisomisteisessa pikkukaupassa. Sen asiakkaista iso osa on maahanmuuttajia. Tunnen tyytyväisyyttä, että liikkeessä saa aina hyvää palvelua suomeksi. Asiakkaat ja myyjät tusinasta eri taustasta kommunikoivat keskenään suomeksi lukuisilla eri aksenteilla.
Oleellista on huomata, senkin uhalla että voin saada osakseni paheksuntaa, että helpotukseni johtuu asiakkaiden kuulumisesta kielellisesti juuri minun kulttuuriini ja oman kieleni valta-asemasta. Pitäkää tätä sitten vaikka niiden rakenteiden tunnistamisena.
Tunteeni on silti viaton. Turkkilaisten, thaimaalaisten, venäläisten ja muiden keskenään puhuma suomi, käytetään sitä sitten hyllyjen välissä juoruiluun tai lihatiskillä asiointiin, tuo minulle tunteen siitä, että olemme valtiona onnistuneet jossain. Nimenomaan suomi luo tämän tunteen, kielien väitetyistä rikkauksista huolimatta englanti tai edes ruotsi ei niin tekisi.
*
Minä olen sitä mieltä, että ruotsin tulisi olla vapaaehtoinen valinta koulussa, eikä ketään pitäisi pakottaa opettelemaan kieltä, jota parempia vaihtoehtoja voisi olla tarjolla.
Eri asia on, että olen kuullut läpi elämäni aikuisten, yleensä kaikkea kiihkoilua välttävien ihmisten fantasioita ruotsinopettajien hakkaamisesta, henkilöön menevää arvostelua vain oppiaineen tai kielen takia ja kirjaimellisesti itkunsekaista valitusta siitä, kuinka ruotsintunneille meneminen ahdistaa.
Fiksuna pitämäni ihminen on voinut kaivautua hetkessä syvälle henkiseen poteroon yhden kouluaineen herättämien tunteiden takia. Tälle vetävät vertoja vain liikunnan ja uskonnon aiheuttamat negatiiviset tunteet.
Jos ei ole kielipäätä, se on ymmärrettävää ja ikävämpi asia. Samoin kritiikki siitä, että miksei tilalle voi valita jotain muuta kieltä. Silti, pohjimmiltaan, ruotsi on kielenä helpommasta päästä.
Kyse on useimmissa tapauksissa motivaatio-ongelmista. Jopa minä olen onnistunut läpäisemään korkeakoulun virkamiesruotsin. Motivaatio-ongelmia oli. Kurssin suoritus venyi ja venyi juuri niiden takia, turhaan.
Itse kieli on silti alkanut näyttäytyä neutraalimmassa sävyssä, kun opiskeluajat ovat menneet ohitse. Nyt se on vain kieli muiden joukossa ja olen vain iloinen siitä, että pystyin ymmärtämään Hurmeen puheen ruotsiksi lausutun osion. En voi olla ajattelematta, että kielimuuri on osaltaan leimannut uutistalojen otsikoita Finlandia-puheesta; jotkut toimittajat ja moni lukija ei ole tajunnut junttilohkaisua edeltänyttä litaniaa.
*
Kuka tahansa Finlandia-palkintogaalan suorana nähnyt tajusi, että Hurme pilaili lähinnä puolitosissaan. Hänen suurin virheensä oli sokeus sille, kuinka lehdet nostaisivat lausunnon väistämättä otsikkoihin ja ohittaisivat puheen ytimen, suomenruotsalaisten kirjailijoiden arvon.
Jutulle naurettiin salissa, koska kaikki ihmiset, kuten kirjailija TV-haastattelussa totesi, ymmärsivät sen. Oli helpotus, että puhe oli lyhyt, ytimekäs ja vailla pönötystä lausuttu, siis jotain aivan muuta kuin mihin on totuttu tänä tuskallisen pitkänä juhlavuotena.
Tekstimuodossa vitsi ei välity. Uutiset raportoivat sanotun, eivät sävyä. Sitten suututaan. Vastuu vieritetään aina puhujalle, vaikka olisi lupa kysyä, ovatko tiedotusvälineetkään onnistuneet.
Vitsikkyys on kuopattu. Ymmärrän sen osittain. Niin monet Internet-meuhkaajat ovat perustelleet lausuntojaan vitsailun varjolla, että yleisölle on kehittynyt nollatoleranssi. Pidän sitä silti pelkurin pakotienä, koska tuomitseminen ei pakota kohtaamaan sanottua eikä ajattelemaan sitä. Vitsi voi olla tulkinnanvaraisempi ja nyanssirikkaampi kuin yksitotinen lausunto, mutta jälkimmäisiä siedetään paremmin.
Kontrasti on iso, kun katsoo esimerkiksi suomalaisten keskusteluohjelmien taltiointeja YouTubesta 80-luvulta. Klassikkoesimerkki on Neil Hardwickin Juice-haastattelu.
Tsoukit lentävät, pieniä provokaatioita ei pelätä ja (itse)ironiaa viljellään. Juice Leskisen kaltaista haastateltavaa ei voisi olla enää. Kaikista ongelmistaan huolimatta Leskinen oli partaveitsenterävä sanaseppo ja tällä oli kyky sanoa ymmärrettävästi asioita, jotka eivät välttämättä miellytä katsojaa.
Tällaista puhujaa ei päästetä mielellään ääneen enää tai hänestä tehdään lausuntojensa takia outolintu ja pelle. Vaihtoehtoisesti hänet lynkattaisiin pian sosiaalisessa mediassa. Eikä sellaista haastattelijaa ole kuin Hardwick, joka osaa kyseenalaistaa mutta on jatkuvasti kohtelias, antaa tilaa ja aikaa.
En ihmettele Hurmeen veikeää anteeksipyyntöä virallisen pönötyksen uudelta suomenmestarilta, Sampo Terholta, ja sen sävyä. Terhon, kulttuuriministerin, lausunnosta välittyi, ettei hän seurannut gaalaa tai välittänyt nyansseista, ei siis harjoittanut lukutaitoaan.
Miksi ei siis vastata uudella vitsillä? Taistelu erityisherkkien sanelemaa kulttuuripolitiikkaa ja kielenkäyttöä ei onnistu, jos sääntöjä vastaan ei joskus riko. Olisi hienoa, jos kulttuuri-ihminen saisi vielä vitsailla, pilailla ja vielä sellaisella tavalla, jossa ei ole tavallisessa arkisessa kielenkäytössä mitään erikoista.
Esiin on nostettu, kuinka ei saa loukata niiden tunteita, joille ruotsi on vaikea kieli. Tämä venyttää sen rajoja, että kuinka monista asioista voi taas kerran tuntea pahaa mieltä.
Samalla se on taas kerran väylä tuoda esille omaa minuutta teeskentelemällä kuinka itsekkäistä syistä loukkaantuminen onkin loukkaantumista sattumoisin vain hyvin paljon itseä muistuttavien ihmisten puolesta.
Siitä olen samaa mieltä, että Hurme lopetti puheensa väärällä tavalla. Oikea muoto olisi ollut: “Opetelkaa medialukutaitoa, juntit.”
Ruotsiin liittyen juttuni Ruben Östlundin The Squaresta voi käydä lukaisemassa Laajakuvassa.
[1] Paljon lukevana huomaan herkästi, että ihmiset rakastavat kirjallisuuden lukemisen itselleen kanssaihmisissä tuomaa gloriaa, mutta lukevat tosiasiassa todella vähän, myös korkeakoulutasolla.
Lähipiiristä kautta vuosien tehdyllä otannalla on kiinnostavaa, kuinka harva yliopisto-opiskelija lukee muuta kuin koulukirjoja, on koskaan lukenut vapaa-ajalla tai edes osaa lukea.
Painotettakoon, että tunnen pääasiassa humanisteja, joten toisissa piireissä voi olla toisin. Tämä on silti osuvaa, koska juuri humanismiin tupataan vielä edelleen liittämään mielikuva kirjasivistyksestä.
Sitten kun luetaan yksi kirja, se oletetaan oleelliseksi, kulttuurisankaruudeksi, vaikka kirja olisi minkä tasoinen tahansa.