Uutiset laskevista Pisa-tutkimuksista, heikentyvästä lukutaidosta ja osaamisen puutteesta; niihin on paljon syitä, mutta osaltaan koen, että ne ovat myös hinta, joka on maksettava, kun nuoremmat sukupolvet opettelevat irti edellisiä vaivanneesta vastuuntunnosta, tunteesta että kaikki ovat jotain velkaa, koskaan ei saa elvyttää, muuttaa rakenteita tai tottumuksia tai ottaa lisää lainaa, joten kaikesta on karsittava, myös terveydestään ja ajastaan. Nuoremmat osaavat ottaa rennommin. Se näkyy myös siinä, ettei jakseta erikoistua tai ajatella työelämää. Kun ei eletä työtä varten ja tarjolla olevat työtkin ovat niin erityislaatuisia ja mekaanistettuja, ettei niitä osatakseen tarvita yleissivistystä (eikä edes yliopisto ole monissa laitoksissaan enää paikka, jossa tarkoitus on sivistää vaan valmistaa ammattiin tai yrittäjyyteen), ei kehity osaamista tai kiinnostusta. Yleisesti kuvitellaan, että työtä tehdään edistääkseen kehitystä ja sivistystä. Tämä on niin sanottu suomalainen utopia. Kaikki kantavat kortensa kekoon, työ synnyttää lisää työtä. Ihanne on vuosisatainen eikä liity millään tavallaan modernin keskiluokan työhön, jonka tavoite on joko omana elinaikana tai tuleville sukupolville piste elämässä, josta alkaen kaikki on tehty niin helpoksi kuin mahdollista tylsyyden torjumiseksi. Valitettavan usein joutilaisuus on sivistyksen vihollinen, vaikka pitäisi olla toisin.