Relativismista

Suvaitsevaisuuden eli liberalismin pimeä puoli on usko oman ajattelun ylivertaisuuteen, jonka avulla puhuja määrittelee itsensä ehkä tietämättään kokemusmaailmansa yläpuolelle. Siis: suvaitsen sinua, ja koska suvaitsevaisuuteni tekee minut ylivertaiseksi, olen pohjimmiltani ideologisesti enemmän oikeassa kuin sinä. Tämä on liberalismiin mielikuvissa liitettävän ylimielisyyden ydin. Ristiriita ei ole ajattelun totuudenmukaisuudessa vaan siinä, ettei sen itsekeskeisyyttä myönnetä. Kritisoivia mielipiteitä voidaan kätevästi kutsua moraaliseksi relativismiksi, jota käytetään ilmaisuna samassa merkityksessä kuin nihilismiä.

*

Toisin kuin voisi kuvitella, moraalinen relativismi ei ole kuulunut useimpiin suosittuihin liberalismin muotoihin, sillä relativismi kuulostaa liiaksi hyvän ja pahan kieltämiseltä. Nuoren sukupolven liberaalit eivät vapaamielisyydestään huolimatta ole relativisteja vaan moraalisia objektivisteja, joille hyvä on ehdottomasti olemassa niin kuin pahakin. He ovat osin tietämättään valistuksen jälkeläisiä. Heidän väkivallattomammassa, optimistisemmassa asenteessaan on havaittavissa vastareaktio oman sukupolveni jälkimoderniudelle, jonka veljiä ovat ironia, sarkasmi ja musta huumori. Meille esiteltiin ideaalina (kuin tarjottimella!) ideaaliton maailma, jossa länsimaiden sisällä olisi loputon koskemattomuus, vapaus elää toisistaan irrallaan ja vain kuluttaa, mutta – kenties ansiosta – meille kaupiteltu asenne osoitettiin ylimielisyydeksi. Ei loppunut historia ei. Nyt haukumme Internetissä – taas kenties ansiosta – nuorempaa polvea, joka on osaltaan palautunut isovanhempien, hippiaikojen ihanteisiin, liittoon rakkaussloganeiden ja kauppaliberalismin välillä. Hipsterillä on sama kantasana kuin hipillä. Suhde päihteiden käyttöön ja epäterveellisiin elintapoihin on tosin radikaalisti erilainen, yhtaikaa sallivampi ja tuomitsevampi. Periaatteessa kaikki saavat olla kuinka retuperällä tahtovat, arjessa ihanteet ovat jatkuvasti enemmän fitnessiä ja asiallisuutta.

*

Relativismi on klassisesti ollut hyvän ja pahan merkityksen mitätöivää, mutta sen ei tarvitse sulkea niitä kokonaan ulos. Hyvästä ja pahasta puhuminen pikemminkin muuttuu järkeväksi, kun ymmärretään käsitteiden taipuisuus. Kumpaakin voi siis edelleen olla, niiden luonne on vain toinen. Jos oman sukupolveni asenteet voidaan muokata sellaiseksi kritiikiksi, joka voitaisiin ottaa nykytilanteessa vakavasti – ja tilausta tällaiselle olen kokenut – se on kenties tämä. Keneltäkään ei tuolloin poisteta oikeutta ottaa vahvasti kantaa ja puhua kaikkien yhteisestä hyvästä ja pahasta, mutta samalla ei kiistetä, että hyvän ja pahan käsittelyssä on käytettävä myös älyä, jonka vihollisena kuvaillun kaltaista objektivismia pidän.