Tuntemattoman ja ystävän välillä olevan rajan voi vain aavistaa. Havahdun kiintyneeni lujasti ihmisiin, jotka olen tavannut vasta muutaman kerran. Kysyttäessä en osaisi kertoa heistä paljoakaan. En osaisi luetella toisia etunimiä, en puhua ihmissuhteistaan arvailematta. Päinvastoinkin on. Olen voinut kohdata henkilön satoja kertoja osaten kertoa hänestä paljon enkä silti ajattele häntä ystävänä. Ajoituksella on osansa. Hauskojen juhlien yhteydessä kohtaamani jää paremmin mieleeni tutustumisen arvoisena.
Kirjallisuushistoriasta voi poimia ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa ehkä kerran tai kahdesti. Tapaamisten sijaan he ovat käyneet pitkää kirjeenvaihtoa ja tunteneet syviä ystävyyden tunteita, vaikka läheisyys on muodostettu vain kummankin kirjallisen työn kautta. Myös minun ystävyyteni syttyy äkkiä, yhdestä yksityiskohdasta: jaan lounaan tai käyn yhden oleelliselta tuntuvan keskustelun. Se on hulmahtava tunne, jonka tunnistan siinä paikassa, vaikka työnnän sen mieleni takaosiin. Äkkiä huomaan viettäväni tuntemattoman kanssa aikaa tai pohtivani, mitä hän ajattelee kulloinkin mieleni päällä olevasta asiasta. Hän tuntuu äkkiä toverillisemmalta kuin moni, vaikka emme eroa toisilleen täysin tuntemattomista kuin siinä, että niskassamme on muutaman yhdessä käydyn keskustelun painolasti. Muutama tunti kahden voi saada suhteen muuttumaan täysin. Kulunut aika vaikuttaa jälkikäteen normaalia pidemmältä – tapahtuneen käsittely mielessä venyttää hetkeä äärettömiin, vaikka käytännössä kyse on silmänräpäyksistä. Tunne on hyvä, vaikka samalla aistin, että jokin on pielessä. En osaa näyttää sormella mikä.
0 thoughts on “Ystävyyden syttymisestä”