Jos olisin trolli, nauttisin kaikista sosiaalisen median vihapuhetta vastustavista kampanjoista. Minulla olisi äkkiä yleisö, jonka määrän ja laadun tuntisin tarkasti. Kaikki uhrit olisivat samassa paikassa. Pienellä vaivalla saisin aikaiseksi enemmän vahinkoa kuin aiemmin.
Otin jokin aika sitten selvää, onko koulukiusaamista vastustavilla liikkeillä todellista merkitystä kiusaamisen määrään.
Huomasin, että asiaa ei ole paljon tutkittu. Mutta tehdyt tutkimukset nostavat esiin mahdollisuuden, että laajat kiusaamisen vastaiset kampanjat ovat ainakin Yhdysvalloissa pahentaneet tilannetta. Ne ovat opettaneet kiusaajia muokkaamaan taktiikoitaan. Kiusaaminen on siis kampanjoiden vanavedessä lisääntynyt, ei vähentynyt.
Parhaiten kiusaamiseen on pystytty puuttumaan paikallisissa, koulu- ja luokkahuonetason operaatioissa. Sen sijaan laajat yhteiskunnalliset liikkeet ovat epäonnistuneet.
Minun ei ole vaikeaa kuvitella tämän pätevän myös vihapuheen vastaisiin kampanjoihin, jotka eivät eroa kiusaamisen vastaisista kampanjoista kuin nimensä puolesta.
*
Trollaamista psykologisoidaan yksitoikkoisesti. Eniten ärsyttää termi “vihapuhe”, koska se antaa mielikuvan, että kyse olisi juuri vihasta eikä mistään muusta. Se nostaa esiin vastaanottajan kokemuksen, ei tekijän motiivit.
Jokainen solvaus ei tarkoita vihaa, joka mielletään yleensä irrationaaliseksi voimaksi. Psykologiassa on tarjottu useampia syitä: Identiteetin muokkautuminen ympäristön mukaiseksi (nettisivustoilla identiteetti on erilainen kuin muulloin), välinpitämättömyys, nettikulttuurin kehitys, tietämättömyys julkisen ja yksityisen ilmaisun rajoista, nettiympäristön mieltäminen erilliseksi reaalimaailmasta, enemmistöharha (henkilön lähipiirissä on vain samaa mieltä olevia, joten henkilö ajattelee olevansa oikeuden puolella) ja yksinkertaisesti persoonan piirteet, jotka törmäävät muiden ihmisten persoonien kanssa.
On spekuloitu, että sosiaalisen median luonteen takia yksilöt ovat valmiimpia luopumaan yksityisestä minuudestaan joukkoajattelun hyväksi. Tämä selittää, miksi niin monet ovat kirjoittaessaan auliita kärjistämään muistakin kuin taiteellisista syistä, mutta elävässä elämässä he ovat järkeviä ja mukavia.
Moni trollaa siksi, että se on hauskaa. Muutamalla sanalla saa aivan sekaisin ihmiset, jotka eivät osaa tai halua käsitellä yksityisesti itseensä kohdistuvia negatiivisia tunteita. He uskovat, että jaetut kokemukset helpottavat kaikkien sisäistä kärsimystä. [1]
Pidän trollaamista ikävänä ilmiönä, mutta ymmärrän miksi valtavien myrskyjen nouseminen helpoimmasta mahdollisesta solvaamisesta naurattaa kiusaajaa kovasti. Siinä on jotain koomista.
Trollin on helppoa nauraa, koska vastustaja lähtee mukaan peliin, jota ei voi voittaa. Kiusatut osoittavat, etteivät osaa lukea toiminnan kontekstia.
En tarkoita seuraavassa olla seksistinen. Median luoma kuva on, että erityisesti naisia on Internetissä tavattoman helppoa ärsyttää. Reaktio seuraa välittömästi, uutistoimistot ovat auliita raportoimaan. Useimmat vihapuheesta huolestuneet ainakin tuntuvat olevan naisia. Heidän myös väitetään joutuvan rajumpien hyökkäysten kohteeksi. Kaikki nämä seikat motivoivat trollia. Palkinto on taattu.
Keskiverto peikko ei tietenkään käyttäydy netissä samoin kuin elävässä elämässä. Äärimmäisen oikeistolaisilla, väkivaltaisilla, antifeministisillä ja ulkonäköön keskittyvillä lausunnoilla on vain helpointa saada reaktioita.
Muutamien tarkoitus taas on luoda vastakkainasetteluihin perustuva mielipideilmasto. Siksi niin moni anonyymi provokaatio kohdistuu arvoliberaaleihin. Jaossa on kaikesta päätellen onnistuttu loistavasti. Esimerkiksi kaikenlaisen kiusaamisen vastustaminen on leimallisen liberaali projekti. Kukaan ei ota häirinnän kohteeksi joutunutta konservatiivia vakavasti.
*
Oma näkemykseni on, että nettikampanjoiden sijasta pitäisi keskittyä muihin keinoihin.
Tärkein niistä on moderointi. Tällä tarkoitan, että trollia ei saa ruokkia. Jokainen yritys jauhottaa peikko on epäonnistunut, koska juuri sitä häirikkö haluaa. Käsittämättömimpiä tapauksia on ihmistyyppi, joka ennen selvään syöttiin tarttumistaan toteaa, ettei “yleensä vastaa trolleille mutta tällä kertaa…”
Tulee välttää sivustoja, jonka käsitys moderoinnista ei vastaa käyttäjän omaa. Tämä on vanhaa ja toimivaa netikettiä. Moderointiin kuuluu myös, että trollit ilmiannetaan ylläpidoille, joiden tehtävä on siivota ne pois. Jos sivusto ei pysty tähän, se ei ansaitse käyttäjiään.
Esimerkiksi eräällä Facebook-sivulla ollut ylläpitäjän ottama screenshot anonyymin nickin takaa tulleen huutelijan solvauksista hänelle oli virhe. Se oli massiivinen lihakimpale suoraan peikon suuhun.
En linkkaa tässä juttuun, selvistä syistä.
Solvaus sai suurimman mahdollisen yleisön, joka reagoi tapahtuneeseen kukin eri tavoin. Häirikkö saavutti tavoitteensa. Toisten aikaa oli tuhlattu ja mielet pahoitettu yhdellä viestillä, joka olisi muuten jäänyt huomaamatta.
Kommenttien jälkeen ylläpitäjä kiitti kanssapaheksujiaan nopeasta reagoinnista itseensä kohdistuvaan vihapuheeseen ja toivoi, että sama toistuu reaalimaailman tilanteissa. Lausunto oli niin absurdi, että naurahdin epäuskoisesti.
Internetissä häirikön nimi on yleensä luokkaa KikkelisKokkelisMies1488. Vain idiootti tai poliitikko häiriköi omalla nimellään. Anonyymin toimijan puheisiin ei voida ulkopuolisten paheksunnalla puuttua mitenkään, koska todellisia seurauksia ei ole. Anonyymit ja omalla nimellään kirjoittavat kiusaajat eivät siis ole sama asia.
Nettisolvaaminen ei myös ole suoraan verrannollista siihen, kun joku puhuu kauheuksia kadulla, elävässä elämässä. Internetin ulkopuolella ei trolleja pahemmin ole. Netin ulkopuolisessa räyhäämisessä on lähes aina väkivallan oikea uhka. Siihen puuttuminen on todellista toimijuutta, mutta se vaatii myös paljon rohkeutta. Positiivista on kuitenkin se, että häiriökäyttäytymiseen puuttumisella on selvät seuraukset.
Mitä konkreettista hyötyä joukkopaheksunnasta on?
Trolli saa huomionsa, muut pöyristelevät ja tuhlaavat hetken ajastaan luullen saavuttaneensa jotain. Jokainen siis masturboi. Mikään ei estä uutta anonyymia kirjoittamasta samaa tavaraa lisää. Sitten siihen vastataan samoin. Yleisössä väistämättä mukana olevat trollit näkevät, kuinka helposti toisissa saa aikaan reaktioita. Heitä vastustavat kampanjat tekevät työn heidän puolestaan.
Moderoinnin lisäksi tärkeää olisi paksumman nahan kasvattaminen, ainakin jos ei haluta luopua netin vapauksista entisestään. Se ei ole toivottavaa, koska nimettömyys antaa suojaa myös niille, jotka oikeasti tarvitsevat sitä. Sitä paitsi todella inspiroituneella veijarilla on kyllä keinot peittää toimensa. Vain sivulliset joutuisivat valvonnasta ahtaammalle.
*
Voin saada seuraavasta paskaa niskaani, mutta haluan olla rehellinen: ajattelen usein, että ihmisiä on todella helppoa ärsyttää.
Aiemmin käyttämässäni esimerkissä Facebook-sivun ylläpitäjälle todettiin, toki rajummin sanankääntein, että hän on ylipainoinen, hänen pitäisi jäädä rekan alle ja valkoinen rotu edustaa ylivaltaa.
Siinäkö se? Tämä riittää kauhistelun aiheeksi? Kun olin nuori, 4chanissa oli kamalampaa tekstiä ihan rutiinilla.
Onko se aina kaunista tai oikein? Ei tietenkään. Entä sitten? Luullakseni ensisijaisempaa kauneuden ja oikeudenmukaisuuden sijasta on toimintakykyisyys, jonka saavuttaminen on helpompaa. Sen saavuttamisen jälkeen voidaan alkaa puhua oikeudesta tai kauneudesta. Internetissä täytyy olla realpolitikin edustaja voittaakseen. Nähdäkseni tarkoitus on voittaa.
Tai siis ainakin, jos tavoite ei ole vain korostaa omaa moraalista ylemmyyttään ja tyytyä siihen.
Pahimmillaan varomaton kiusaamisesta puhuminen osoittaa, mikä kiusattua itseään eniten häiritsee ja millaista solvaamista häiriköiden kannattaa jatkaa.
Ymmärrän, että ihmisillä on erilaiset rajat. En silti voi olla miettimättä millaisessa pumpulissa jotkut ovat eläneet, jos eivät ole saaneet kuulla rankempaa mustan huumorin muodossa jo ystäviltään.
Kukaan satunnainen sössöttäjä ei voi nähdä toisen ihmisen minuuteen. Lika jää pinnalle.
[1] Näin ei välttämättä ole. Merkittävä yhdysvaltalainen persoonallisuuspsykologi Walter Mischel on teoretisoinut tutkimustensa perusteella toisin: Ikävien asioiden vatvominen pahentaa oloa. Olennaista on sopivan etäisyyden saavuttaminen niin muistoissa, ajassa kuin elämän kokemisessa. Sen sijaan ihmiset tarrautuvat ikäviin kokemuksiinsa niin tiukasti, että ne nousevat pahimmillaan persoonan määrittäviksi tekijöiksi. Vain äärimmäisessä kontrollissa olevat pystyvät purkamaan ikävät kokemuksensa noin vain osiin ilman ammattiauttajaa. Näin vahvoille yksilöille tarve asioiden purkamiseen on luultavasti muutenkin pienempi.