“Yleisö otti teoksen omakseen”, on tapana sanoa, ja ilmaisu osuu vahingossa totuuden ytimeen, sillä moni omii toisten tekemät teokset itselleen, tekee niistä oman luonteensa osia, jolloin teokselle osoitettu arvostelu tuntuu hyökkäykseltä olemassaoloa kohtaan, kehu vuorostaan sielun mannalta. Arvostusten ja halveksumisten kautta käydään taisteluita, joilla kukin pyrkii puhtaimmin osoittamaan oman egonsa ylivertaisuuden muihin nähden tai jos ei siihen pysty, vetäytyy nuolemaan haavojaan luolan nurkkaan. Järki kertoo teoksen olevan arvokas kokemuksen kautta, eikä itse rituaaliesineellä eli idolilla ole merkitystä. Silti annamme arvon objektille, koemme esineen kautta. Tätä on pyhä, objektilla on yhteys sielun tilaan. Nuorempana loukkaannuin rakastamieni taideteosten arvostelusta, kunnes jouduin myöntämään elämän olevan vain loukkaantumisten sarja, jos otan objekteihin kohdistuvan mielenkiinnon minuun kohdistuvana mielenkiintona, ikään kuin teokset eivät olisi vain kasvaneet minuun, vaan minusta olisi osasia niissä, olisin niiden vanki.
0 thoughts on “Taide ja kasvu, 1”