Välttelen yhä enemmän elokuva- ja TV-fiktiota, jossa väkivalta on tarkoitettu yksitotiseksi viihteeksi. Tämä ei ole ollut tietoista, oivalsin sen vasta hiljattain. Samasta syystä myös monet videopelit rasittavat mieltäni enemmän kuin tuottavat iloa. Viekoittelemaan tarkoitettu kuvavirta on kadottanut jotain. Lukemassani kirjallisuudessa väkivalta viiltää syvemmältä, koska se jää vangiksi sanoihin ja leviää siitä huokosiini. Vastaavaa voin kokea myös vanhojen maalausten edessä. Luen Elena Ferranten Loistavaa ystävääni ja nuorten tyttöjen kasvutarinassa on takana väkivallan vaikeus. Se syntyy päähenkilöiden pimeitä sävyjä saavasta suhteesta, naapuruston miesten seksuaalisesta aggressiosta, perhe-elämän pysähtyneisyydestä, mielisairauksien ja rikollisuuden arkisesta läsnäolosta. Ikävyys on syvällä yhteisössä. Sattumalta näin jokin aika sitten Pako-sarjan jakson, jossa räjäytetään rekka ja puukotetaan miestä silmään. Väkivalta ei tapahtunut missään eikä kenellekään. Sarja ei yrittänyt vakuuttaa edes merkityksettömyytensä merkityksestä, illuusionsa illuusiosta. En kokenut kuin tyhjiä tunteita olemattoman jännityksen luomista kohtaan enkä ainuttakaan ajatusta. Olennaisissakin fiktioelokuvissa väkivalta on toisinaan tyhjä ja teoksesta toiseen jatkuva spektaakkeli, jossa taidemuodon formalistinen toisteisuus näkyy turhauttavan selvästi. Kamera on sijoitettu tähän, jotta katsojasta saadaan reaktio. Väkivalta on kohtaus, ei liikerata jolla teos matkaa. Olenko muuttunut vanhemmiten moralistiksi? Tuskin, vaikka mielestäni yleisön suhdetta viihdeväkivaltaan käsitellään usein lepsusti. Väsynyt olen, valmiiksi puolestani koettuihin ja äärimmäiseksi tarkoitettuihin tunteisiin, mekaaniseen ikävään.