Kirjoitin kaksi vuotta sitten kuntavaalien tuloksista. Näin eduskuntavaalien jälkeen, vappupäivän iltana, on hyvä palata silloisiin tuumailuihini ja katsoa, miten arveluni ovat pitäneet paikkansa ja mikä on mennyt mönkään.
Tällä kertaa arvioisin polttavimpien puheenaiheiden olleen ilmastonmuutos ja vanhusten hoito. Maahanmuuttokeskusteluakin toki vilauteltiin, mutta se katosi selvästi edellisten alle, joten konservatiivien oli profiloiduttava vastustamaan vihreää luontopolitiikkaa, ei maahanmuuttajuutta.
Jälleen, niin kuin edellisessä analyysissani, käsittelen jokaista puoluetta erikseen.
Keskusta Vaalien ainoana häviäjänä Suomen keskusta sai ottaa kontolleen niin Juha Sipilän sössötyksen kuin epäonnistuneen hallituspolitiikan. Sipilä ei silti ole suostunut täysin myöntämään, että politiikka on ollut epäonnistunutta. Tämä ei onnistunut kuntavaaleissakaan, kuten jo silloin huomioin. Mietin puoluejohdon ja kannattajien eroa jo edellisten eduskuntavaalien aikaan: kentän ääni on perinteisesti ollut enemmän vasemmalla, puolue on liukunut hissuksiin liikaa oikealle. Äänestäjiä karkasi luultavasti niin kokoomukseen, demareihin, vasemmistoon kuin persuihin. En odottanut, että turpiin tulisi näin paljon. Saarikon kieltäytyminen puheenjohtajuudesta yllätti myös. Keskusta ei silti olisi keskusta, ellei kykyä vanhaan kunnon kepulointiin ja poliittista silmää olisi. Imperiumin paluuta odotellessa.
Kokoomus Petteri Orpo teki tasapainoilun Suomen ennätyksen möläyteltyään vanhuskiistassa omiaan. Niin vain on, että teflonpuolue jatkaa kulkuaan. Ydinkannattajajoukkoa eivät paljon laitoshoitojen heikkoudet kiinnosta, eikä oikeastaan mikään muukaan paitsi oikeistolainen talouspolitiikka. Puolueen suurin uhka onkin se itse, koska se yrittää tasapainotella kahden kannattajakunnan välillä. Eduskuntaan noussut Harkimo on piikki lihassa ja voi houkutella oikeammalle liukuneiden vihreiden lisäksi liberaaleja pois. Elina Lepomäen ja Juhana Vartiaisen kaltaiset rautanyrkit taas haluavat koventaa puoleen linjaa. Puheenjohtaja sai ja saa tulevaisuudessakin paskaa niskaansa kummaltakin laidalta, vaikka likapyykkiä ei julkisesti paljon tuuleteta. Nyt vaikuttaa siltä, että Orpo ottaa luultavasti jyrkän kulman oikealle päin, mikä tekee hallituksen muodostamisesta demarien kanssa vaikeaa.
Kristillisdemokraatit Saamani mielikuva on, että Sari Essayah on ollut pidetty johtaja niin omiensa joukossa kuin muiden puolueiden näkökulmasta. Niin sanottu merkeliläinen linja on jatkunut ja kannatuksessa on tullut pienoista nousua. Kiintoisaa on pohtia, onko kristilliset jopa se eduskuntapuolue, joka on näin julkisuuskuvaansa pehmennettyäänkin liikkunut kaikkein vähiten kauemmaksi alkuperäisestä, tässä tapauksessa Päivänsalon veljesten, visioimasta puolueen ydinnäkemyksestä. Paljon yhtenäiseen linjaan voi toki vaikuttaa se, että krisut ovat olleet pitkään eduskunnan pienin vakiopuolue.
Perussuomalaiset Persut saivat ison voiton. Puolue on asemoinut itsensä uusiksi taitavasti ja nopeasti. Kirjoitin viimeksi, että puolue saa syyttää huonosta kuntavaalimenestyksestä vain itseään: politiikka oli linjatonta ja radikalismi vähentynyt ydinkannattajien näkökulmasta liikaa. Niin vain kävi, että erinäisten kommervenkkien jälkeen Timo Soinista on tullut poliittinen ruumis, tämän letkautukset ovat jopa entisten kannattajien mielestä noloja, ja Halla-aho tullut tilalle. Linja on löytynyt, radikalismi palannut. Tällä hetkellä taktiikkana vaikuttaa olevan yhtaikaa vakuuttelu yhteistyöstä ja samalla asettuminen kaikissa kynnyskysymyksissä vastahankaan. Pidän puolueen suurimpana uhkana sitä, että sen kannattajakunta jakaantuu edelleen vahvasti niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti vasemmistoon, keskustaan ja oikeistoon. Persut on siis pysynyt protestipuolueena.
RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.
SDP On myönnettävä, etten odottanut demareiden kykenevän voittamaan vaalit edes näin pienellä erolla. Epäilen näiden olevan myös viimeiset vaalit aikoihin, jotka SDP voittaa. Osin takana on ollut se, että kaikille on luvattu kaikkea, mikä tulee johtamaan tämän vaalituloksen nojalla itsensä jalkaan ampumiseen, ellei ay-Rinne osoittaudu neuvottelijamestariksi. Yllättävää on kuitenkin, että ilmeisesti puolueessa on alettu ottaa vanhenevan kannattajakunnan uhka vakavasti. Kyseessä on edelleen eläkeläisten puolue, mutta ehdokkaissa oli nuoria puolueista kolmanneksi eniten ja sukupuolijakauma oli hyvin tasainen. Kirjoitin viimeksi, että SDP:stä on tullut Antti Rinteen puhekoulu, eikä näiltä osin mikään ole muuttunut mihinkään. Samalla takeltelulla kompastellaan eteenpäin.
Vasemmistoliitto Vasemmisto jatkaa kuntavaaleissa saamaansa nostetta ja nosti kannatustaan reippaasti ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Tätä en odottanut. Tulevaisuutta varten on selvästi alettu pedata paikkoja, sillä ainakin Helsingissä olisi Li Anderssonin johtajuuden jälkeisiin tehtäviin tarjolla hyvin itseään brändääviä ehdokkaita. Tarkoitan siis Honkasaloa ja Kivelää. Ongelma on puolueen linjattomuus, jossa haluttaisiin vähän flirttailla jonkin sortin populismin kanssa mutta ei kuitenkaan: liika akateemisuus paistaa läpi. Mahdollisia lisäkannattajia erityisesti työväestöstä ei tavoiteta sillä potentiaalilla, joka voisi olla.
Vihreät Viimeksi kirjoitin, että ällömakeasta Ville Niinistöstä päästään onneksi pian eroon. Niin nopeaa on politiikka, että Niinistön jälkeen puolueen puheenjohtajana ehti käydä Touko Aalto, sitten Aallon loppuunpalamisen seurauksena maagisin riitein paikalle manattu Pekka “Tolkun Peksi” Haavisto ja nyt ollaan valitsemassa seuraavaa puheenjohtajaa, joka on lähes varmasti tiukan asiallinen Maria Ohisalo. Vihreät oli iso vaalivoittaja, mutta se olisi voinut olla isompikin. Pidän Haaviston keskitien linjauksia ja puolueen linjan epämääräisyyttä väistämättömänä ilmiönä. Aika näyttää onko se eduksi. Pidän erityisesti Touko Aallon julkista kohtelua puolueen toimesta kaksinaamaisena ja osoituksena arvojen siirtämisestä kohti jonkinlaista Suomessa usein toimivaa “keskitien konservatismia”, vaikka Aallon astuminen sivuun noin muuten oli oikea päätös. Vihreät on keskituloisten perheiden valinta, kaupungin keskusta.
Muut Kirjoitin kuntavaalien aikaan, että muiden joukossa on äänikalasteluun mahdollisuuksia. Tässä olin oikeassa. Harkimo pääsi Liike Nytillään eduskuntaan ja poikansa oli hilkulla päästä toiseksi edustajaksi. Piraattien Pennanen sai hyvin näkyvyyttä ja ääniä. Epäilen tällä olevan tulevina vuosina pääkaupunkiseudulla mahdollisuus eduskuntapaikkaan. Feministien Aro sai vähemmän menestystä kuin odotin. Luulen, että lähes kaikki suomalaiset puoluekantaan katsomatta toivottavat esiin ponnahtaneelle ja sitten totaalisesti tuhoutuneelle Siniselle tulevaisuudelle hyvää matkaa manalaan. Paavo Väyrynen otti omalla puolueellaan köniinsä, provokaatiot olivat jopa tälle kansalle liian sakeita. Paluuta odotellessa. Muilla pienpuolueilla ei nähdäkseni ole edelleenkään mitään väliä.
Toivottavasti lukijoiden vappu oli hyvä. Sirkus jatkukoon.
Nimetyt, sivulta toiselle jatkuvat hahmot ovat Lukija, Kääntäjä, Päähenkilö, Kari Aronpuro ja toisinaan “hän”, joka ei ole kuitenkaan aina sama “hän”.
Kokonaisuus on paremmin ajateltu ja kiinnostavampi kuin monissa muissa esseekokoelmissa. Se ei kuitenkaan täytä lupaustaan. Kun esseekokoelman kehysteema on huonous, odotan sen todella käsittelevän sitä, eikä sisältävän keskinkertaista – ja pääpiirteiltään jo ulkomaisesta esseismistä tuttua – kirjoitusta Albert Camus’n Sivullisesta (1942).
Esimerkiksi voidaan ottaa Eskelisen teoksessaan mainitsema Mika Waltari. Eskelinen toteaa, ettei edes Panu Rajala käsittele, vuosikymmenienkään jälkeen, Unio Mystica -elämäkertateoksessaan (2008) vakavasti Mika Waltarin harjoittamaa natsipropagandaa, josta löytyy sivukaupalla todisteita.