Serbian kevät

Posted on by kangasvalo

Sanoin eräässä Mediaalisen maailman jaksossa, etten pidä mielenosoituksia kovin tehokkaana poliittisen vaikuttamisen keinona. Erityisesti lännessä. Poliitikko laittaa työhuoneensa verhot kiinni ja unohtaa vihaiset äänet.

Mitään ei tapahdu ennen kuin mielenosoituksissa murtuu jokin lausumaton, jopa ajattelematon, tai niistä tulee tarpeeksi isoja. Muutenhan mielenosoituksissa pitää möykkää vain sama väki, joka hyökkää poliitikkoa vastaan muutenkin. Miksi siitä pitäisi välittää?

Tällä hetkellä Serbiassa “oppositio” eli tosiasiassa kansan enemmistö ilman oppositiopoliitikkoja taistelee omia johtajiaan vastaan. Edelleen. Mielenosoitukset ovat isoja. Tästä kokoluokasta puhutaan, jos halutaan saada jotain aikaan.

Samalla tilanne houkuttaa kysymään, miten kansalaiset onnistuvat kerta toisensa jälkeen nostamaan valtaan korruptoituneita sekopäitä mutta eivät saa näitä helposti ulos?

Kuolemanpelko on ilmiselvä vastaus, samoin se, että kaikki järjestelmät tukevat niiden sisään päässeitä enemmän kuin ulos jääneitä. Mutta on muutakin.

Seuraavassa en puhu serbeistä vaan yleisemmin: Demokratian kannattajat ovat omaksuneet sen parhaimmat arvot niin syvällisesti, että sen puolesta ei osata taistella. Joskus taistelua on käytävä myös väkivalloin. Demokratiasta on tullut pasifismin synonyymi. Lännen hegemonian vastustajat ovat heti soimaamassa ja muistuttamassa menneistä synneistä, jos demokratian puolustamiseksi käytetään voimakeinoja tai edes kunnollista joukkovoimaa.

Oikeasti tämä ei ole este. Vastustajan kiitoksiin kannattaa suhtautua suuremmalla epäilyllä kuin moitteisiin.

Oikea hankaluus on protestoijien päiden sisälle pystytetyt muurit. Voitte kutsua tätä tien tuketta vaikka lacanilaiseksi Isoksi Toiseksi, joka valvoo alati hyveelliseksi pyrkivää ihmistä. Jos tällaisesta teoreettisuudesta tulee teille jotenkin parempi mieli.

Oli miten oli, ääni mielenosoittajan päässä sanoo: Valtaa vastaan ei voi käydä liian rajusti tai pettää omat periaatteensa. Demokraattinen ihanne on vallan vaihtuminen rauhallisesti ja demokraattisin ehdoin.

Tosiasiassa voimakeinojen käyttämisessä tyranneja vastaan ei ole mitään tekopyhää tai ristiriitaista. Se on ennakoivaa sodankäyntiä, ja jos se on toteutettu oikein, se estää ihan oikeiden sotien syttymisen.

Jälleen kerran Karl Popperia mukaillakseni, demokratiaan eivät kuulu antidemokraattiset voimat, koska ne pyrkivät aktiivisesti tuhoamaan demokratian periaatteet. Näin ollen niiden päästessä valtaan on demokratian suojelemiseksi kengittävä ne ulos. Demokratia on laajempana käsitteenä merkityksellisempi kuin fasistien oikeudet kaapata valta. Siksi monet äärijärjestöt ovat useissa demokratioissa kiellettyjä (ja siksi autoritääriset yhteiskunnat laillistavat niitä kilpaa).

***

Joka ei tiedä, niin Serbian mielenosoitukset alkoivat viime vuoden marraskuun lopulla. Ne käynnistyivät niin kuin monet tällaiset asiat käynnistyvät eli mitan tultua vihdoin täyteen. Alkusysäyksenä oli Serbian toiseksi suurimman kaupungin, Novi Sadin, vasta korjatun juna-aseman romahtanut katto. Onnettomuus tappoi 15 ihmistä. Kuolleille järjestetystä vartin hiljaisesta hetkestä kasvoi laajempi tyytymättömyyden ilmaus. Jokin ei selvästi ollut mennyt korjauksissa oikein. Kuka oikeastaan oli vastuussa?

Vastuuta alettiin penätä liikenneministeriötä myöten. Välitön vastaus oli tyypillinen eli vähättelevä. Tietoja salailtiin, mikä ei tunnetusti ole merkki siitä, että valtio olisi hoitanut kaiken oikein. Toisenlainen vastaus, avoimuus ja virheen myöntäminen, olisi ehkä lopettanut kriisin heti. Jonkinlainen perverssi sääntö on, että vallan kahvassa olevilla on hankaluuksia edes esittää empaattista. Ylimielinen suhtautuminen johti kipinään, joka räjäytti ruutitynnyrin.

Protesteista alkoi kasvaa laajempi korruption vastainen liike. Pian opiskelijat kokoontuivat asian ympärille. 15 minuutin hiljaisista hetkistä ja protesteista ympäri maan tuli tapa, joka jatkuisi, kunnes syyllisiä saataisiin kehiin. Valtiolta alettiin vaatia vastauksia ja vastauksien rinnalla muutakin: korotuksia yliopistojen budjettiin. Serbian hallitus vastasi kuten parhaiten osasi eli haukkumalla protestoijia terroristeiksi sekä usuttamalla rikollisia nuorison kimppuun.

Sitten protesteihin alkoi liittyä muutamia muitakin…

Kun solidaarisuus alkaa nostaa päätään, hallintojen kannattaa oikeasti pohtia ratkaisujaan. Kävi niin, että serbialaiset vanhemmat eivät suuremmin pitäneet siitä, että heidän lapsiaan ja heidän ystäviensä lapsia kohdellaan tällä tavoin. Paska lensi tuulettimeen, ja mielenosoituksista on nyt tullut koko kansan asia.

Serbian hallinnolla, erityisesti valtapuolue Srpska napredna strankalla eli SNS:lla, onkin ollut viimeiset kuukaudet kädet täynnä töitä. Se on pelannut koko äärioikeiston vaikutuskeinojen sarjan läpi yrittäessään vetää valtion kontrollin ulottumattomissa olevat mielenosoitukset lokaan: maalitus, suora väkivalta, ihmisten nimien julkistaminen lainvastaisesti, salaliittoteoriat, julkinen halventaminen, erottaminen, uhkailu, uutisten vääristely…

Serbian kansa sitä vastoin on näyttänyt, mikä on paras vastaus. Se nauraa yritysten läpinäkyvyydelle ja on jatkanut itsepäisesti ja massoittain, antamatta armoa ja vaatimuksiaan lisäten, ei niitä vähentäen. Hallitus on sitä vastoin kompastellut katastrofista toiseen, kun jokainen uusi metku ja pr-tunarointi aiheuttaa entistä suurempaa turhautumista kansakunnassa.

On kuin poliitikot eivät osaisi mitenkään olla sanomatta julkisia typeryyksiä, jotka johtavat kuopan syvenemiseen. Ministerit ja korkeat virkamiehet ovat syyttäneet kaikesta Kroatian hallituksen agentteja. Jotkut ovat kutsuneet kansanliikettä “saastaksi”. Presidentti, myös SNS:n jäsen, on möläyttänyt, että 15 ihmisen hengenlähtö ei ole tarpeeksi suuri syy kritisoida hallitusta. Toistuvana piirteenä näissä sössötyksissä on, että seuraavana päivänä möläyttelijät matelevat pyytämään julkisesti anteeksi, koska kansalaiset raivostuvat tällaisesta kikkailusta entistä enemmän.

Belgradissa oli maaliskuussa arviolta 300 000 tuhannen hengen mielenosoitus. Joidenkin arvioiden mukaan ihmisiä saattoi olla jopa puoli miljoonaa. Belgradin metropolialueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Serbiassa asuu vähän yli 6 miljoonaa kansalaista.

Moni media on nyt pohtinut, että mihin Serbian tilanne voi johtaa. Mielenosoitukset ovat isompia kuin koskaan valtion modernin historian aikana. Joihinkin pieniin vaatimuksiin on suostuttu. Valtaapitävien terminologia on silti edelleen kremliläistä: demokraattista vastavoimaa kutsutaan, kuin Putinin suulla, värivallankumoukseksi, joka on uhka “todelliselle serbialaisuudelle”, mikä tarkoittaa oman tulkintani mukaan tässä tapauksessa perseestä olemista ja vaahtosuista nationalismia. Väkivaltaa yritetään provosoida esiin, jotta valtiolla olisi tekosyy käyttää äärimmäistä väkivaltaa itse. SNS:lla ei ole aikomustakaan luopua vallasta, vaikka se on itse kaivanut kuoppaansa syvemmäksi. Miksi olisikaan?

Valtaa pitävien tahojen puhdistaminen ei vaikuta mahdolliselta, koska Venäjä tukee populistista keskusta-oikeistoon kuuluvaa valtapuoluetta. Uusia vaaleja ei pidetä todennäköisenä ratkaisuna. Yhtäältä se olisi hallituksen arvovaltatappio, toisaalta vaalien puolueettomuuteen ei luota tässä vaiheessa enää kukaan. Opiskelijat ovat ehdottaneet tässä kuussa vaihtoehtosysteemiä, jolla vaalit voitaisiin järjestää mahdollisimman puolueettomasti. Lienee selvää, ettei hallinto aio kunnioittaa ehdotusta.

Venäjän vuoksi tätä tilannetta pitäisi tarkkailla Suomessakin paljon enemmän. EU:n pitäisi puuttua tapahtumiin suoremmin kuin tähän mennessä. Kiinnostusta selvästi on, eikä vähiten siksi, että väitetty juna-aseman korjaus oli tehty osin Unionin myöntämällä rahalla, joka todennäköisesti livahti suoraan korruptoituneiden virkahenkilöiden taskuihin.

Taustalla on pelko Venäjän varpaille astumisesta toisella “rintamalinjalla” sekä yleiseurooppalainen haluttomuus ottaa johto passiivisuuden sijasta. Georgia, Armenia, monet Afrikan maat on viime vuosikymmeninä jätetty samalla tavalla geopoliittisesti yksin; on kuin eurooppalaiset eivät osaisi enää käydä suurvaltapolitiikkaa, pelkkää suurvaltabisnestä. Serbeistä ei välitetä tarpeeksi, mikä tulee vielä kostautumaan.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että opiskelijoiden, maanviljelijöiden, keskituloisten ei-poliittisten, lakihenkilöiden, Serbian ortodoksisen kirkon, vasemmistolaisten, opettajien, terveydenhoidon työntekijöiden, joidenkin poliisiliittojen, taiteilijoiden, oikeistolaisten liberaalien, oppositiopuolueiden ja ties kenen muodostama laaja kansanrintama ei katoa pelkästään sormet korviin tunkemalla ja lallattelemalla. Jos siis hyvin käy. Jokin kulminaatiopiste on lähestymässä. Piinallisinta on arvuutella, mikä ja milloin.

Erästä loppuvaihtoehtoa ei sanota ääneen, koska yksikään uutistoimisto ei halua tehdä niin. Moni muu taho ei uskalla kirjoittaa tai ajatella sitä. Annan vihjeen, että siihen liittyy samanlainen toimintamalli kuin 90-luvun vaihteen Romaniaan. Näiden ajatusten ajatteleminen kuuluu siihen pään sisäiseen kiellettyyn, siihen josta ei demokratiassa saa edes puhua.

/s

Posted on by kangasvalo

Sosiaalisessa mediassa laitetaan tekstin perään /s, kun halutaan kertoa muille käyttäjille, että kyse on sarkasmista. On paikkana YouTube, Reddit, Facebook, mikä tahansa, sarkasmi kirjoitetaan auki.

En ole vielä tähän päivään mennessä lukenut ainuttakaan /s-merkinnän sisältävää kommenttia, joka ei olisi ollut ymmärrettävissä sarkasmiksi pelkän kontekstin, siis lukutaidon, perusteella. /s on ollut turha. Ja turhauttava. Lukutaitoiselle sarkasmin kirjoittaminen auki latistaa sen tehoa. Kokeile kertoa vitsi ja lisää sen perään, että kerroit juuri vitsin, niin ymmärrät.

Merkintä on olemassa vain yhdestä syystä. Lukemaan kykenevät suojaavat sillä itseään lukutaidottomilta. /s on sosiaalista pelkoa. Sen tehtävänä on näyttää, ettei sanottua tule ottaa tosissaan, jotta ei joutuisi muiden silmätikuksi tai canceloiduksi. Samalla se osoittaa syvää epäluottamusta lukevaa yleisöä kohtaan. Se on kilpi, jolla torjutaan muiden ihmisten herättämää ahdistusta.

Internetissä ei ole olemassa tekstisävyjä. Demokratisaatio on tarkoittanut tyhmentymistä, koska älykkäiden on alennettava omia kielellisiä standardejaan typeryksiä varten. Trickle down -teoria ei toimi näiltäkään osin. Rikas kieli ei tartu pölvästeihin, vaan pölvästit raahaavat muut tasolleen. Koska sosiaalinen media kuuluu kaikille, se kuuluu ennen kaikkea lukutaidottomille ja pahantahtoisille, jotka esittävät lukutaidotonta. Lukutaitoiset vaviskaa.

* *

Tämä pelko ei tietysti rajoitu vain arkiseen kommunikaatioon. Myös kirjallisuudessa ja tutkimuksissa tosikkomaisuus hallitsee.

Viimevuotinen luku-urakka Runeberg-palkinnon ehdokaslistan parissa oli yksi raskaimmista työmaista, jonka olen koskaan joutunut tekemään. Olen vasta viime aikoina toipunut siitä. Eli halunnut lukea jotain vapaaehtoisesti. Syitä on monia, mutta yksi tärkeimmistä on se, että merkittävä osa suomalaisesta kirjallisuudesta on yksitotista.

Elämme mukamas ironian kyllästämää aikaa, mutta suomalaisen kirjallisuuden ongelmana on pikemminkin huumorin- ja siten nyanssintajuttomuus. Aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvilläkin kirjailijoilla kerronta on niin suoraviivaista, ettei se mahdollista irvailua. Sarkasmipankista saavat tehdä nostoja vain Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki, jotka väärinkäyttävät mahdollisuuksiaan miten sattuu.

Joinain poikkeuksina mainittakoon Jari Tervo, Jaakko Yli-Juonikas, Mikko Malila, Antti Salminen ja V.S. Luoma-aho, joiden teoksissa kirjallinen ote takaa myös humoristista moni-ilmeisyyttä. Litania ei ole tarkoitettu korostamaan kenenkään heistä hyvyyttä tai huonoutta kirjailijoina eikä kenenkään litanian ulkopuolelle jääneen vastaavia ominaisuuksia. Kaikkia lukemalla tulee kuitenkin tunne, että ei tässä nyt aivan tosissaan koko ajan olla, mikä on hyvä asia.

Epäilen, että kirjailijat pelkäävät väärinymmärretyksi tulemista. Modernin ihmisen painajainen on, että joutuu somemyrskyn kohteeksi, jolloin kaikki on jo liian myöhäistä. On turha sanoa, että kyse on ironiasta, kun tämäkin vastaus on tosikkojen mielestä syyllisyyden osoitus. Moni-ilmeisyys on vaikeaa, joten sanottua on pakko alleviivata kymmenesti, jotta lukutaidottomat eivät pääse hyppimään silmille.

Kirjallisuuden kielen yksinkertaistumisesta puhutaan paljon myynnin lisäämisen näkökulmasta. Vähemmän puhutaan siitä, että kieli pidetään simppelinä myös siksi, että kirjailija väistää sillä vastuun, joka syntyy maailman monimutkaisuuden tunnustamisesta. Ironia on saanut mennä samaa tietä kuin ristiriitaiset mielipiteet, muottiin sopimattomat ihmiskuvaukset ja kyynisyys. Ironia on tarkoitettu filosofeille, koska se voi tuoda asioista esiin puolia, joita ei haluta nähdä. Näin siitäkin huolimatta, että ironiaan usein kuuluva huumori yleensä vahvistaa status quoa, ei kannusta vallankumouksiin.

Mietin kehtaanko kirjoittaa tähän, että otantani perusteella viime vuonna teoksen julkaisseilla naispuolisilla kirjailijoilla tosikkous on vielä miehiäkin yleisempää. Kirjoitan nyt kuitenkin, koska näin asia on. Miksi? Ehkä siksi, että sosiaalisesti suuntautuneempina naisille on vielä miehiäkin tärkeämpää olla tulematta ymmärretyksi väärin. Ehkä siksi, että naispuolinen kirjailija tiedostaa asemansa “naisena” helpommin ja joutuu korostamaan sanottavansa painokkuutta, jotta tulisi otetuksi vakavasti. Ehkä siksi, että humoristinen nainen on edelleen jonkinlainen haaste joko yhteiskunnalle tai naisille itselleen.

Tai jokin muu syy. En tiedä. Kyse on silti pienistä eroista. Ongelma on joka tapauksessa kattava ja kaikkia sukupuolia koskeva.

* *

Sain joitain kuukausia sitten, kuten kaikki muutkin Suomen arvostelijain liittoon kuuluvat, viidennen kritiikin vuosikirjan. Sen nimi on Kriittisen ajattelun aika. Kirjan loppupuolella on ohjelista podcastin tekemiseen. Kirjoituksen nimi on Kriitikko äänessä: seitsemän vinkkiä kritiikkipodcastien tekijöille, tekijänä Petteri Enroth.

Ohjeet olivat luvalla sanoen yksitotiset. Nauroin ääneen sille, kuinka Mediaalinen maailma tekee Enrothin vinkkien perusteella kaiken väärin. Fokusta pitäisi ajatella tarkkaan. Emme ajattele. Pitäisi olla asiallinen. Emme ole. Pitäisi pitää kielenkantansa kurissa. Emme pidä. Pitäisi pitää journalistisista perusperiaatteista kiinni. Ei kiinnosta. Jakson pituus saisi olla maksimissaan 45 minuuttia. Meillä mennään yli kolmen tunnin.

Sinänsä turha ylianalysoida. Tietysti ohjeita pitäisi noudattaa, jos haluaisi tulla kuunnelluksi, sillä niiden tarkoitus on kaupallistaa eli leikellä helposti nieltäviksi paloiksi jotain, mikä ei muutenkaan myy hyvin (eli kritiikkiä).

Mutta suoraan sanoen Enrothin ohjeet ovat silti hellanlettas-tason soperrusta, jossa kerrotaan kritiikin yksinkertaisimpia periaatteita lukijakunnalle, joka tuntee ne jo. En tiedä, mitä mieltä hän olisi siitä, että jokainen viimeisistä MM:n jaksoista päättyy mininäytelmään, jossa robotit odottavat AI-messiasta. Pöyristyttävää!

Puhuin asiasta ystävälle, joka laillani vierastaa tiukan formalistisia podcasteja. Hän sanoi, että Enrothin ohjeet ovat kovin amerikkalaiset. Ehkäpä näin. Itse olen podcastien saralla tottunut kuuntelemaan pitkiä jaksoja ja myös haluan niiltä pituutta ja formaatin rajojen venymistä. Ilman pituutta ei ole syventymistä, ei synny suhdetta aiheeseen eikä tekijöihin. Pidän siitä, että podcast mahdollistaa irrottelun, joka ei tekstimaailmassa olisi mahdollista. Paitsi näin blogissa.

Tämä ei tarkoita, ettenkö esimerkiksi editoisi Mediaalista maailmaa. Napsin joka jaksosta pois 25-50 minuuttia. Nyt vain on niin, että podcastimme esikuvina eivät ole kevyen asiapitoiset ja journalistiset jutustelut vaan komedia-podcastit. Siis muodon puolesta. En kuvittele, että olemme hyviä humoristeja.

Pidän tärkeänä niin oman mielenterveyteni kuin podcastin tavoitteiden vuoksi, että ote voi liukua asiallisuudesta asiattomuuteen hetkessä. Se vaatii kuuntelijalta jälleen lukutaitoa. Silläkin uhalla, että suomalainen on tottunut siihen, että asiallisia aiheita tulisi käsitellä joko asiallisesti tai selvästi huumorikulmaa korostaen. Kun puhe virtaa niin kuin puhe virtaa eli asiallisuuteen sekoittuu ruokottomuuksia, se hämmentää, vaikka juuri tyylirekisterien sekoitus on luonnollisempaa kuin yhdessä lajissa pitäytyminen. Olen tässä asiassa periksiantamaton: jos kuulija ei tajua, milloin trollataan ja milloin ollaan tosissaan, on parempi olla kuuntelematta ollenkaan.

Ennen kaikkea on vapauttavaa ja rehellistä sanoa pitkän historiallisen ja pieteetillä taustatoimitetun selostuksen vastapainoksi, että joku ihminen on kusipää tai jokin taideteos kiinnostava kuin säkillinen kiviä. Sillä näin ihmiset puhuvat oikeasti, vaikka kritiikin saralla muuta haluttaisiin teeskennellä.

Ohjeista tulee esiin, ettei Enroth itse välttämättä kuuntele podcasteja. Sekä pelko siitä, että kuulija ei ymmärrä jotain, joka ei taivu selkeään formaattiin. Kaikki mainitut ohjeet ovat samaa tosikkomaisuuden ja väärin ymmärretyksi tulemisen pelon jatketta kuin kirjailijoiden ja sosiaalisen median käyttäjän pelot. Ei ole mahdollista leikkiä formaatilla, koska se ei nyt vain kerta kaikkiaan käy. Lukutaidotontakin on palveltava. Hyvyydelle on standardit. Muistakaa turvavälit.

Ihmeistä

Posted on by kangasvalo

Eräänä aamuna mies seisoo kylpyhuoneensa peilin edessä ja myöntää silmiensä avautuneen. Hän näkee viimein selkeästi, väärin taittavat lasit on nostettu silmiltä otsalle. Paljastuu, ettei mies ole koskaan tarvinnutkaan laseja.

Ei, mies ajattelee tutkiessaan kasvojaan, ei hänellä ole oikeutta olla mies. Ei edes ihminen. Oikeudet ovat loppuneet. Hänen vasta herännyt selkeytensä on synnyttänyt oivalluksen. Mies on perustellut tekojaan oikeuksillaan. Nämä oikeudet ovat olleet vain minuuden kanssa käytyjen neuvottelujen lopputuloksena syntyneitä selityksiä; tekosyitä mielihyvälle ja selviytymisvaistolle. Niitä hän on tarjoillut muille ihmisille läpi elämänsä, itsestäänselvyyksinä, vastauksena kaikkeen.

Mies on todella uskonut siihen, että hänellä on ollut oikeus. Nyt se usko on loppunut.

Syntyy tuska ja tuskan perässä ahdistus, koska ympärillä mikään ei ole muuttunut. Mies katsoo keittiön ikkunasta maisemaa ja näkee muiden ihmisten toimivan niin kuin aina. Kaikki jatkuu ennallaan, miehet ja naiset menevät töihin, lapset kouluun.

Mies ei osaa vastata johtuuko hänen ahdistuksensa siitä, että hänestä on tullut liian nopeasti toinen eikä hän tiedä, mitä tehdä. Hänellä ei ole tästä kokemusta; kuin lapsi hän joutuu opettelemaan elämään uudelleen, mutta toisin kuin lapsella, hänellä ei ole apunaan herkeämätöntä uskoa ja päättäväisyyttä.

Vai johtuuko ahdistus muista ihmisistä, heidän sokeudestaan, joka on kertaheitolla rakentanut heidän ja miehen väliin läpitunkemattoman panssarilasin, kirkkaan mutta tuhoutumattoman? Mies näkee nyt, että hän yksin ei ollut väärässä jakaessaan vastauksia muille. Muut olivat väärässä hyväksyessään vastaukset kuin niissä ei olisi mitään pielessä.

Eikä mies salatieteet hylättyäänkään voi olla ajattelematta: jos tämä selkeys on palkkio jostain, niin mistä ihmeestä?

Gilgameš kuolee

Posted on by kangasvalo

‘The people [of Uruk] I shall have mourn [and lament you,]
the thriving people [I shall fill full of woe for you.]
After you are gone [my hair will be matted in mourning,]
clad in the skin of [a lion I shall wander] the wild.’

At the very first glimmer of brightening dawn,
[Gilgamesh arose and entered his treasury.]
He undid its sealings, inspected the gems:
obsidian, carnelian, [lapis lazuli,] … alabaster.

Gilgameš on päähenkilö jälkipolvien samalla nimellä tuntemassa vanhassa eepoksessa. Jos luet tätä blogia, olet kuullut nimen ainakin joskus. Jos et, niin kyse on yksi vanhimmista säilyneistä ihmiskunnan kirjallisista tuotoksista, kotoisin noin neljän tuhannen vuoden takaa, Persianlahden rannalta, Mesopotamiasta.

Luultavasti kertomus on vanhempaa perua. Ensimmäisiä fragmentteja siitä löytyi 1850-luvulla kaivauksissa Niniven kaupungista. Teksti ei ole säilynyt kokonaan, ja sen ehjin tunnettu muoto on kirjoitettu akkadiaksi. Kokonaisuutta on täydennetty muun muassa sumerinkielellä sittemmin löytyneillä runoilla.

Historiallinen Gilgameš oli luultavasti Urukin kaupungin hallitsija alueella, joka on nykyään Irakia, lähellä Eufratia. Päädyttyään eeppisen runoelman aiheeksi hän on mitä ilmeisemmin ollut jo tuolloin myytin tasolle nostettu, kunnioitettu ja mahtava mies.

Gilgameš, eeppinen runo, on kertomus voittamattomuudesta, joka taipuu kuolevaisuudeksi. Gilgameš, nimihenkilö, on suuri prinssi, kuningas, mahtava ja jumalten veroinen. Hänen ystävänsä on Enkidu, villimies, joka on mielestäni tarinan kiinnostavin hahmo. Gilgameš kohtaa karvaisen, alastoman ja sivilisaatiolle vieraan Enkidun matkoillaan. Kohtaaminen ei ole aluksi suotuisa. Miehiseen tapaan nämä väkivahvat hahmot ratkaisevat erimielisyytensä painimalla keskenään, kunnes Enkidu häviää. Mutta pian heistä tulee rinnakkain kulkevat ystävät. Yhdessä he teurastavat Ishtarin härän. Enkidu ei pidä kaupungista, jossa Gilgameš on kotonaan. Jo aiemmin hän on langennut Gilgamešin lähettämän pyhän prostituoidun, Shamhatin, ansaan ja harrastanut hänen kanssaan seksiä. Enkidusta tulee seksiaktin myötä sivilisaatioon kesyyntynyt ja vieraantunut eläinystävistään, mutta alkanut muutos ei ehdi täydellistyä. Gilgamešin kaltaista Enkidusta ei koskaan tule, koska hän kuolee – ei kuten mies kuolee, taistelussa, vaan tautiin.

Kun villimies kuolee, jotain murtuu Gilgamešin sisällä. Hän ei ole enää se suuri mies, jollaiseksi hän luuli itseään. Hän on pettynyt ja sureva olento, joka raastaa itsensä rikki ystävänsä ruumiin äärellä ja rakentaa jalokivistä muistomerkin (kts. lainaus, Andrew Georgen käännös). Häneen iskee kuoleman pelko, maatumisen pelko, sillä ystävänsä kuolemassa hän on nähnyt, kuin peilistä, kuoleman silmästä silmään.

Gilgameš ei suostu hyväksymään kuoleman todellisuutta, joten hän matkustaa maailman ääriin, meren laidalle, voidakseen tulla kuolemattomaksi. Toisin kuin irralliset sumerilaiset runot aiheesta, eepoksen säilynyt versio ei pääty Gilgamešin kuolemaan, mutta sitäkin voimakkaammin se välittää tunteen siitä, että jokaisen meistä on kuoltava. Pysähdymmekö todella koskaan ajattelemaan sitä, että lähes kaikki ympärillämme on kuolleiden aikaansaannosta? Elämme ruumiiden keskellä ja ennen pitkää myös meistä tulee sellaisia.

Tätä inhimillisempää kokemusta ei ole pystytty esittämään myöhemmissä taiteissa. Kaikki tarpeellinen elämää varten on tässä: tietoisuus kuolemasta. En väitä, että kaikki mitä teemme on olemassa työntääkseen ajatuksen kuolemasta kauemmas. En väitä kuoleman olevan “arvoitus”. Kuoleman merkityksellisyys on siinä, että se on ratkaistu ajat sitten. Ainoa arvoituksellinen asia siinä on, että kaikki meistä eivät tahdo uskoa sen äärettömyyteen. Kuolema on piste virkkeen lopussa, ja kaikki tekemämme ohjaa meitä sitä kohti, kaikki yrityksemme selittää se kääntyvät viimein meitä vastaan.

Uskonnot ovat asia erikseen, sillä syyllistyvät tähän muutkin. Maailma on täynnä fyysikoita, jotka etsivät lohtua siitä, että palaamme kiertokulkuun atomeiksi. Täynnä filosofeja, jotka ajattelevat tekojemme pitävän henkeämme yllä, elämmehän ruumiiden ajattelemien ajatusten keskellä. Täynnä tekoälykehittäjiä, joiden mukaan voimme uudelleenrakentaa sielun ihmiselämän detaljeista. Kaikki nämä selitykset ovat Gilgameš meren laidalla yrittämässä päästä kuolemattomuuden ovesta sisään. Mutta ovi pysyy kiinni, koska Gilgameš ei pysty voittamaan edes omaa kehoaan, unentarvetta ja nälkää. Tämä on yhtä varmaa kuin se, että kaikki länsimaiset johtajat haluaisivat olla kuin Augustus, ehkä jopa Julius Caesar olisi halunnut olla kuin Augustus, mutta vain yksi mies pystyi olemaan Augustus, ja muun muassa siksi lainaus hänen testamentistaan on tämän blogin sivupalkissa. Ja hänenkin täytyi kuolla.

Kuolema ei ole Gilgamešissa, niin kuin monissa muissakaan varhaisissa kirjallisissa teksteissä, yhteiskunnallinen probleema vaan alkuvoima. Kun Enkidu kuolee, on se kuin Gilgameš itse kuolisi. Kohtaamamme toisen ihmisen kuolema on valmistautumista omaan kuolemaamme. Entä kun minun hetkeni tulee? on kysymys, joka käy kenen tahansa ajattelemaan kykenevän mielessä. Se on kysymys, johon ei ole olemassa todellista vastausta, mutta se on silti tärkein mahdollinen. Ihmisen on hyvä ajatella sitä, koska se luo perspektiiviä ja kannustaa katsomaan ympärilleen. Ehkä viimein auennein silmin.

Ei kannata varastaa hyviltä

Posted on by kangasvalo

Tai kannattaa joskus, mutta silloin täytyy ottaa huomioon kaksi asiaa. On ensinnäkin suotavampaa varastaa toisesta taiteenlajista. Lopputulos on mielenkiintoisempi. Jos operetin säveltäjä varastaa Dostojevskilta, se on jo heti kiinnostavaa ja varkaus hyväksyttävämpi. Jos kirjailija varastaa Dostojevskilta, nimen on parasta olla Thomas Bernhard. Ja jos on suomalainen kirjailija, ei kannata varastaa Thomas Bernhardilta, niin kuin jotkut ovat tehneet. Sisu ei riitä samaan energiaan, leijonan karjunnaksi tarkoitettu esitys jää vaisuksi vikinäksi.

Jos aikoo varoituksesta huolimatta silti varastaa hyviltä, kannattaa viedä asennetta. “Ai näinkin voi tehdä! Sitten minäkin voin toteuttaa oman ideani pystypäin.” Hyvien tyyliä ei kannata varastaa. Siitä jää kiinni kaikille muille paitsi typerille kriitikoille. Jottei kukaan välittäisi, tyylivarkauden pohjalta luodun teoksen tulee olla timanttia. Se on äärimmäisen vaikeaa.

Kannattaa varastaa keskinkertaisilta, joskus jopa huonoilta. Heikommillakin tekijöillä voi olla erinomaisia ideoita. Ehkä tyyli toimii, mutta sisältö on kuivaa; ehkä oivallukset ovat kiinnostavia, mutta taito ei ole riittänyt niiden toteuttamiseen. Kannattaa ottaa se, mikä on hyvää, ja korvata huono omilla ajatuksillaan. Inspiraation etsijän on helpompi petrata heikon pohjalta parempaan, harjoittaa luovuuttaan ja tuntea mielihyvää. Tätä tarkoitan, kun olen puhunut siitä, että roskaa tarvitaan, jotta ruusuja voi nousta esiin. Kaikella on tehtävänsä. Taiteen valtaosan tehtävä on olla lannoitetta. Luultavasti sinunkin teostesi.