Merkintöjä Maurice Blanchot’n pohjalta

Posted on by kangasvalo

Luin  “tavoittamattoman” Maurice Blanchot’n (1907–2003) Ääretöntä keskustelua tai oikeammin sen ensimmäisen osan (Apeiron, 2008, alkup. 1969). Toista ei kai koskaan suomennettu. Jonkinlainen fenomenologi tämä hyyppä oli lähtiessään kyseenalaistamaan totuttua, mikä onkin luonnollista: ihmisen täytyy olla hiukan pakkomielteisesti kiinnostunut siitä, mitä todella voi havaita, että voisi yrittää puhua edes asioiden sivusta.

Hän oli monen mannermaisen klassikon (Derrida, Baudrillard, Foucault…) paha isä, “vaarallinen koskea”, oli kiinnostunut vain kirjoittamisesta eikä lainkaan esillä olemisesta, vaati kohtaamaan vaikeampia kysymyksiä kuin mihin hänestä inspiroituneet olivat valmiita. Hän olisi ollut kenen tahansa akateemikon uralle haitaksi, jos joku väärä taho vain olisi saanut tietää, kuinka moni ja niin paljosta oli hänelle velkaa. Siitä ei ollut pelkoa. Suuret kulttuuri-ihmiset haluavat esittää saaneensa ajatuksensa tyhjästä.

Eikä mikään ihme, että hän inspiroi niin montaa postmodernistia. Blanchot’lle kieli viittaa lähinnä itseensä. Tai oikeastaan vain itseensä. Siksi todellinen tiede on hänelle jatkuvaa kriisiytymistä, sanojen irrottamista näköaistin eli objektifikaation kontekstista, sillä puhe ei voi koskaan vastata “nähtyä” ja vice versa.

Tiedemiehet Blanchot kuvaa pelottaviksi. En usko, että se on ollut hänen, taustaltaan katolisen ja uskontoa vakavissaan pohtineen ihmisen, tarkoitus, mutta tällainen ajattelu tarjoaa pohjan (post)strukturalismille, vasemmistolaisuuteen kiinnittyneelle ajatussuunnalle, jonka kehityksen kannalta filosofi oli yksi avainhahmoista.

Hän oli ensisijaisesti kirjallisuustieteilijä. Kirjallisuus on hänen näkemyksessään kulttuurin huippu, vaikka hän ei ilmaise asiaa aivan näin banaalisti eikä kehtaisi tunnustaa uskovansa mihinkään huippuihin. Siksi Blanchot ajattelee, että runous ja filosofia ovat kumpikin väistämättä suhteessa tuntemattomaan, johon ei voi suoraan kohdistaa katsetta. Runous, yrittäessään kuvata sitä, mihin “proosa” ei kykene, on vastaus mahdottomaan, mutta ei voi tietenkään määrittää mahdotonta. Koska määrittäminen on juuri “proosan” tehtävä. Se taas ei voi katsoa suoraan johonkin, johon vain runoudella voi kurottaa. Ollaan ongelman äärellä.

Filosofia on Blanchot’n mukaan samassa suhteessa tähän tuntemattomaan, mutta filosofian ylimääräinen haaste on sen pyrkimys yrittää määrittää sanoittamaton sanoilla, tehdä tuntematon tunnetuksi määrittelemällä kaikki mitä on. Ymmärrän hyvin, mitä Blanchot tällä tarkoittaa, olen ottanut saman seikan useasti esille kirjoittaessani filosofiakritiikkiä. Useimmat filosofit etsivät yhtenäisteoriaa, mikä tekee heidän sinänsä kiinnostavista ajatuksistaan epäilyttäviä.

Blanchot ehdottaa todellista ajattelua, ainakin miten itse todellisen ajattelun ymmärrän omilla standardeillani, eli haastaa katsomaan jotain, mitä ei voi katsoa. Näin tiukasti asioiden ytimeen porautuminen ei tee filosofiaa mahdottomaksi, vaikka niin joku saattaa pelätä. Sen sijaan se ottaa omakseen sen, minkä pitäisi olla jokaisen filosofisen yritelmän tunnustettu olemus: olennaista perimmäisissä totuusselvityksissä on aina se, mikä jää väliin, sanoittamaton. Tässä kenties hänen uskonnollisesta taustasta tuleva painolastinsa ja samalla ajattelunsa vapautumiseen johtanut avain, mahdollisuus laajempaan ajatteluun, joka seuraajilta on jäänyt ymmärtämättä.

Itse näen tällaisen perimmäisyyksien ymmärtämiseen pyrkivän ajattelun yhdessä leikin kanssa kiinnostavan taiteen perimmäisenä toimintamallina. Taide, joka ei tähän pysty, ei toki ole sen vähemmän taidetta, mutta itselleni merkityksetöntä kuorta kyllä.

Leikillä en nyt tarkoita sitä mielikuvituksettomuuden tilaa, jota monet taiteen leikillisyyttä juhlapuheissaan korostavat vaalivat, siis sitä jossa se, mikä TAIDEPIIREISSÄ tapahtuu, on nähty lupana toistaa samaa “ideoiksi leimattujen asioiden” diskurssia. Tässä diskurssissa kaikki puhuvat muutamia yhdessä tärkeiksi hyväksyttyjä asioita, koska eivät näe ennalta soveliaaksi määritetyn leikin ulkopuolelle. Toisin sanoen he pitävät peliä leikkinä. Uskovat sääntöihin.

Tekeekö teidän mielenne tukistaa jotakuta aina, kun tämän suusta pääsee, että taiteen on tunnuttava merkitykselliseltä? Minun tekee, ja siksi suhteeni kulttuurikenttään on kuin laivamatkasta nauttimaan pyrkivän merisairaan.

Blanchot’lle elämä palautuu lopulta ristiriitaan. Jopa jumaluuskysymys (tarkoitus) on pohjimmiltaan kysymys ristiriidasta, joka syntyy olemattoman ja suvereenin, lopulta yllättävän lähellä toisiaan olevien käsitteiden, välille. Tämä kitka, välitila, on kaikki se, missä elämä tapahtuu… Tai jokin sellainen, miksi sitä haluaakaan kutsua.

Elämällä tarkoitetaan toisaalta tässä tapauksessa juuri välitilaa itseään. Elämä tapahtuu jatkuvassa tiedottomuudessa, johon tietoisuus luo päälle suojaavan peilin, jotta emme näkisi sen taakse.

Syntyy ouroboros. Voisi sanoa, että Blanchot’lle tyypillinen vastakkaisuuksien paradoksin mahdollistama todellisuuden esiin murtautuminen on läsnä tässäkin, elämässä – eli kaikkein äärimmäisimmässä käsitteessä.

* *

Yksi filosofi on kaikkien mielestä ihailtava ja toinen taas unohdettava, vaikka jälkimmäinen olisi keksinyt kaiken, minkä edellinen on sitten ominut itselleen. Ja enemmänkin.

Christopher Fynsk on kuvannut luentosarjassaan, että kukaan ei sano olevansa Blanchot’n lukija. Se lienee ironinen kohtalo kirjallisuusteoreetikolle. Akatemialla nyt vain on tapana valita yhdet muttei toisia. Sitten yksiä opetetaan ja toisia ei.

Lisäisin siihen, että asiaan vaikuttanee se, että Blanchot on vaikea ja äärimmäinen. En ymmärtänyt lukiessani aluksi mitään, nytkin en luultavasti puoliakaan, mutta sen mitä ymmärrän, ymmärrän erittäin hyvin.

Tällaisille tapauksille tilaa on vain vähän, mutta hankaluus erotella juksuttajat (kuten Deleuze joka peittää yksinkertaisuutensa hankaluuteen) ja oikeasti vaikeat (Kant, joka ilmaisee asiat vaikeasti, koska muuta vaihtoehtoa ei ole) tiivistyy siinä, miten erottaa nämä toisistaan – ja ensin mainitut osaavat vieläpä itsensä markkinoimisen paremmin. Periaatteessa nämä ryhmät voivat sanoa täsmälleen samat asiat. Kyse on ensimmäisten tapauksessa ennen kaikkea tavasta muodostaa diskurssi, onaniasta, joka voi pilata täysin sen mitä sanotaan.

Ihmisen ja jumalten lait: Antigone

Posted on by kangasvalo

Antigonea (442 eaa.) kutsutaan trilogian viimeiseksi osaksi. Sitä se ei ole. Sillä ei ole tekemistä kahden muun Sofokleen (496/495–406 eaa.) “thebalaisen näytelmän” kanssa, vaan ne on niputettu yhteen tekijänsä harvoina jälkipolville säilyneinä ja sattumalta samojen tapahtumien ympärillä pyörivinä teoksina.

Näytelmä ilmestyi noin puolitoista vuosikymmentä Oresteian (458 eaa.) jälkeen; Aiskhylos (525/524–456 eaa.) oli kuollut Sisiliassa vain jonkin verran tunnetuimman teoksensa ensi-illan jälkeen. Antigonesta tuli välittömästi kehuttu ja tulevana klassikkona pidetty, mikä on auttanut sen selviämisessä vuosituhansien lävitse.

Sofokles on varmasti tuntenut Oresteian, sillä Aiskhylosta pidettiin mestarina ja tiedetään nuoremman kirjailijan matkineen vanhempaa. Näkemystä ei voi todistaa, mutta Antigone tuntuu kommentaarilta aiemmin ilmestyneelle näytelmätrilogialle, joka yrittää vakuuttaa katsojansa kaupunkijärjestelmän lakien ylivertaisuudesta.

On eri asia, onko kyseessä oikea vastine. Samaten on spekuloitu Sofokleen jopa parodioineen Aiskhyloksen näytelmiä, mutta kyseessä on luultavasti käännösvirheiden vuoksi syntynyt väärintulkinta.

Antigonessa laki asetetaan perusteellisesti kyseenalaiseksi. Teos on ilmestynyt kriittisenä aikana Ateenan historiassa, nationalistisen hengen noustua ja kärjistyttyä Samosta vastaan käytäväksi sodaksi. Sofokleesta, porvarin pojasta ja sotilaasta, tehtiin tähän metakkaan kenraali. Siihen nähden teksti on varsin suorasukainen pohdinta vallan oikeutuksesta.

Kirjoitin Oresteian kohdalla sen olevan tahattomasti oma kritiikkinsä asettaen sivistyksen periaatteet kyseenalaisiksi. Antigone ei ole näin kriittinen Ateenan lakeja kohtaan, mutta se asettaa vastakkain maallisen lain ehdottomuuden ja “jumalten lakien” ailahtelevuuden. Se on varoitus.

Jumalten laki ei ole yksi yhteen sama asia kuin moderni yksilöllinen moraalintaju, mutta kenties lähimpänä antiikin kreikkalaisen yhteiskunnan vastinetta sille. Kun laki ja kansalaisten sisin oikeustaju käyvät toisiaan vastaan, jälkimmäinen on nähtävä jumalten kutsuna.

Tähän perustuu myös Julian Jaynesin (1920-1997) kiistelty, pseudotieteellinen, mutta siitä huolimatta kiinnostava kaksikamarisuuden teoria, jonka mukaan ajatteleva ihminen ei kulttuurin alkuhämärässä vielä käsittänyt ajattelevansa.

Ilias (n. 750 eaa.) olisi tällöin muistiinmerkintöjä ajasta, jolloin yksilöiden sisimmässä kuuluvaa ääntä eli moraalista kompassia ei erotettu jumalten puheesta; ajatukset olivat siis eräänlaisia hallusinaatioita. Siksi jumalat olisivat teoksessa niin aktiivisessa roolissa. Käsitykseen oman itsen arvosta nimenomaan itsenä kykenivät vasta sivistyneet, eepoksia muistiin merkinneet ja demokratioissa eläneet ihmiset, jotka tulisivat sen jälkeen pohtimaan ikuisuuden ajan yksilön ja yhteisön välistä suhdetta.

Teoria on humpuukia muun muassa siksi, että se pitää itsensä käsittävää mieltä todella paljon nuorempana keksintönä kuin voimme historiallisten todisteiden perusteella päätellä sen olevan. Tästä huolimatta se antaa kiintoisan kirjallisuusteoreettisen väylän tarkastella Sofokleen näytelmää.

Antigonen juonessa vallasta luopuneen Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat päätyneet eri puolille Theban kaupunkivaltiota vastaan kohdistuneessa sodassa. Pojat tappavat toisensa. Theban kuningas Kreon on kummankin veljeksen isosetä ja pitää kaupunkia vastaan käynyttä petturina eikä “kansalaisena”. Näin ollen muiden kansalaisten ei tule Polyneikesta haudata.

Kansalaisten oikeustajua vastaan tämä sotii: hautajaisriittien kieltäminen on massiivinen rangaistus, valtava häpeä, erityisesti omaa sukua kohtaan. Veljesten sisko Antigone uhmaa kuninkaan käskyä suorittaen Polyneikeen hautausriitit joka tapauksessa. Kuningas raivostuu ja tuomitsee surulle omistautuneen Antigonen kuolemaan kuoron harkitsemaan kehottavista lausunnoista huolimatta.

Antigone suljetaan kivilohkareiden tukkimaan luolaan ruoan ja juoman kanssa nääntymään hitaasti. Hänen rakastettunsa, Kreonin oma poika Haimon, yrittää kääntää isänsä pään, mutta kuningas ei kuuntele. Tyrannin mieltä ei muuta myöskään myyttinen ennustaja Teiresias, jota kuningas epäilee lahjotuksi. Vanha mies suuttuu ja poistuu varoittaen, että Kreon tulee vielä menettämään kaiken.

Kreikkalaiset tragediat opettavat ironisesti, että ennustajien kuuntelusta ei ole juurikaan hyötyä, koska se, mistä on kerran ääneen varoitettu, tapahtuu joka tapauksessa.

On kirjoitettu, ettei kyse ole siitä, onko Antigonella oikeus protestiin, vaan siitä, toteuttaako Antigone vai Kreon jumalten tahtoa. Antigone sanoo Haadeksen kaipaavan jo perinteidenkin mukaan vainajaa luokseen. Kreon ei tästä piittaa vaan haluaa tehdä kuolleesta esimerkin kansalaisten anarkiaa vastaan.

Samalla pohditaan yhdessä kauneimmista eurooppalaisen kirjallisuuden näytelmäkatkelmista sitä, mikä on ihmisen osa. Yleensä esiin nostetaan kuuluisa kuoron pohdinta ihmisen ristiriitaisesta luonnosta (“Paljon on ihmeitä maailmassa, vaan ihmeellisin ihme on ihminen…”), mutta itseäni viehättää enemmän tämä fatalistisempi näkemys, suomennos Kirsti Simonsuuri:

“Kauas kantava toivo tuo lohtua monille ihmisille,
vaan monille se on petollinen harha,
sekopäisiä himoja täynnä.
Se tulee ihmiselle joka ei tiedä mitään
ennen kuin panee jalkansa tulen kuumuuteen.
Oli viisaasti sanottu kun joku lausui:
paha näkyy hyvän kaltaisena sille,
jonka mieltä jumala
on johtamassa tuhoon.
Ihminen voi elää elämäänsä ilman kärsimystä
vain lyhyen hetken.”

Näytelmä päättyy siihen, että Kreon on karmealla tavalla väärässä. Epäilyksen siemen on jäänyt jäytämään kuninkaan mieleen, ja lopulta kuoro vakuuttaa kuninkaan siitä, että hän on ehdottomuudessaan hätiköinyt.

Kreon määrää Antigonen pelastettavaksi luolasta, mutta käsky tulee liian myöhään, tyttö on jo hirttäytynyt. Haimon raivostuu ja yrittää tehdä Oresteian määrittämistä rikoksista vakavimman, isänmurhan, mutta lyötyään ohitse kääntääkin miekan itseensä ja syöksyy siihen. Tieto kiirii palatsiin, ja itsemurhan tekee myös Kreonin vaimo Eurydike. Kuningas murtuu, kuoro joutuu kantamaan hänet tyhjäksi jääneeseen asuntoon.

Kreon on pitänyt käskynsä, se on ollut ensimmäinen virhe. Toinen on, että hän rikkoo lopulta itse sitä vastaan. Lopputulos on absurdi, sillä kansalaisten mielipiteet ovat olleet alusta asti kuninkaan päätöstä vastaan. Samoin jumalat, ylimystö, jopa vanhojen miesten kuoro. Kuningas pitääkin päänsä puolustaakseen lähinnä itseään ja yhteisyyttä, kaupunkivaltioiden arvoista tärkeintä, mutta päätyy aiheuttamaan sekasorron. Sen vuoksi hän menettää kaiken itselleen tärkeimmän.

Tai kenties näin. Edes BBC:n In Our Time -ohjelman antiikin asiantuntijat eivät olleet yhtä mieltä siitä, mitä näytelmällä on haluttu sanoa aikalaisille, vaikka on selvää, että poliitikko ja ylimystöön kuulunut Sofokles on kohdistanut sen vertaisilleen, ehkä piikkinä tai vaikeiden kysymysten herättäjänä. Käännöksen lukijan näkökulmasta opetus on, että vain omatunnoton tottelee lakia ehdottomasti.

Jos Kreon ei välittäisi seurauksista, olisi täysin tunnoton ihminen, järjestyksen ylläpitäminen olisi hänelle helpompaa. Mutta hän välittää ja tuomitsemisen innossaan ei ymmärrä muidenkin välittävän. Laki ei voi koskaan hallita yksittäisen ihmisen ratkaisuja, erityisesti sellaisen, jonka puolella jumalat ovat.

Antigonen tuomitsemalla Kreon tuomitsee itsensä, koska ei enää osaa piilottaa yksityistä minäänsä lain taakse. Kuoro saa viimeisen sanan:

“Ylpeiden ihmisten mahtavat sanat
rankaistaan kyllä mahtavilla iskuilla,
niin vanhoina he oppivat kai viisautta.”

Jeanne d’Arc (1962)

Posted on by kangasvalo

Carl Theodor Dreyer (1889-1968) syttyi silmissäni todelliseen kukoistukseensa ohjaajana vasta äänielokuvan myötä. Vihan päivä (1943) ja Sana (1955) ovat täydellistä filmitaidetta, ne kurkottavat sanoittamattoman tuolle puolen eleettä.

Sen sijaan Jeanne d’Arcin kärsimys (1928), joka saattaa hyvinkin olla maailman rakastetuin mykkäelokuva, on tuntunut aina kummallisen itseriittoiselta ja jopa kornilta. Sen suuret tunteiden virrat eivät kulje samaan suuntaan omien tuntemusteni kanssa. Se tekee Jeannesta (n. 1412-1431) isomman kuin oli, jumalallisen, sen Jeannen, josta Ranska haluaa olla ylpeä.

Vastavuoroisesti Robert Bressonin (1901-1999) Jeanne d’Arc (1962) on elokuva siitä, että yksi yksittäinen ihminen kasvaa korkoa arvaamattomin tavoin, kiitos historian kulun.

Elokuva on tiukasti etenevä oikeussalikertomus, joka alkaa Jeannen vangitsemisen jälkeen. Kyseessä ei ole “draama” vaan paljas dokumentaatio. Jeanne tuodaan oikeussaliin, kuulustellaan, viedään tyrmään, kahlitaan, otetaan pois kahleista, tuodaan tyrmästä kuulusteltavaksi, viedään tyrmään, kahlitaan, otetaan pois… Sitä rataa piinallisen pitkältä tuntuvan tunnin ajan.

Ilmeettömät uskonmiehet, jotka jäävät nimeämättä ja jopa kasvoiltaan pääosin yhdentekeviksi, kuulustelevat joka päivä lisää noidaksi kutsuttua tyttöä, kirjaavat uskollisesti ylös kaiken ja sitten vääristävät tuomiossaan sanotun mieleisekseen.

Oikeudenkäynti on rituaali, joka on suoritettava ennen kuin uhri voidaan polttaa. Näin ajattelevat englantilaiset, jotka haluavat kaikin voimin nitistää neitsyen kultin. Burgundilaiset näkevät asiain todellisen tolan ja pyrkivät tuomitsemaan mutta samalla pitämään Jeannen hengissä, koska vainajana hän vasta vaaralliseksi tuleekin. Tietenkin he ovat oikeassa, englantilaiset väärässä.

“Toivon kuolevani, kyllä, mutta en tulessa. Ruumiini on puhdas. Sitä ei saa hajottaa tuhkaksi.”

Bressonin elokuvista on sanottu, että ne ovat kaikessa paradoksaalisuudessaan kuin kuvitelmia siitä, miltä voisi näyttää ateistin usko. Harhaluulo on ymmärrettävä, koska Bresson on tosiasiassa syvästi kristillinen, ja juuri siksi hänellä on väylä ristiriitojen näkemiseen. Hänen teoksissaan, ei vain tässä historiallisessa elokuvassa, lopputulos on usein ennalta tiedossa. Kenties siksi katsoessaan huomaa alkavansa toivoa Jeannen olevan uskossaan oikeassa, eikä tällä toiveella ole juuri mitään tekemistä protestanteille tutun isä-Jumalan kanssa. Jumala tarkoittaa elokuvassa sielun lojaaliutta itselleen, horjumattomuutta.

Teos kasvaa karkeaksi katsojan testiksi. Epätoivoon kääntyvä ihminen näkee päähenkilön kamppailussa sulaa hulluutta. Ihminen, joka suhtautuu myötämielisemmin, silloinkin kun ei tunnusta uskoa, alkaa nähdä Orléansin neitsyen toimissa arvokkuutta, vakuuttuu hänen jumalallisten ääniensä todellisuudesta, vaikka ei ehkä niiden alkuperästä.

Elokuva on jopa ohjaajansa mittapuulla halvalla tehty, minimalistinen ja lähes tyystin vailla esteettistä painolastia. Leikkaukset ovat tiukkaa kuvaa ja vastakuvaa. Lähikuvat kohdistuvat pääasiassa henkilöiden jalkoihin. Musiikkia ei kuulla kuin alun ja lopun marssirummuissa. Jälkiäänityksessä lisätyt väkijoukkojen mölinät ovat kömpelöitä, niiden ei ole tarkoitus vakuuttaa katsojaa koetun “elokuvallisuudesta” sanan perinteisessä mielessä.

Lopussa näytetään muutaman sekunnin ajan kulkukoiraa kävelemässä roviolle menevän Jeannen perässä. Se tuntuu häpeällisen “kinemaattiselta” muuhun elokuvaan nähden. Savu peittää ilmaan kohotetun ristin,  pari kyyhkyä lentää. Kaikki tämä on liikaa, äkkiä esiin tulvivaa kauhistuttavaa symboliikkaa (onko edes muunlaista?). Tällainen krumeluuri, joka olisi missä tahansa toisessa elokuvassa huomaamatonta, tuntuu oudolta säröltä mutta samalla harkitulta. Kuluneet uskonnolliset symbolit ovat ironisessa kontrastissa sen kanssa, mitä on nähty. Jeannen sytyttänyt rovio on palanut loppuun. Hän on kadonnut jälkiä jättämättä, noussut taivaaseen, taivaalle.

Riisuttu muoto auttaa katsojaa huomaamaan, että teoksessa esitetty nainen eli 600 vuotta sitten. Katsomme häntä jälkipolvien silmin, legendana, vaikka hän oli lihaa ja verta, lopulta Seineen laskettua tuhkaa. Kun katsoja uskoo häneen, kertoo se katsojasta itsestään, siitä mitä hän haluaa symboliin lukea. Näin me pidämme ihmistä hengissä.

Vai pidämmekö kuitenkaan; onhan teoksessa kyse symbolin petoksesta, kyvystä nähdä ja kuvitella symboli elävänä olentona, joka ei ole sen enempää tosiasiallisesti elossa kuin kivenmurikka, ajatus kivestä. Bresson tietää tämän ja sen, että jos jokin hänen teoksessaan pitää yhtä Jeannen todellisen, historialta eli meiltä ikuisesti piilossa olevan elämän kanssa, kyse on sattumasta. Tai ei edes siitä, sillä sattumaakin varten tulisi olla tietoa. Tieto on mennyt. Jeanne on kuollut. Halu nähdä hänet jälleen elävänä on historian epävarmuuden peittämistä, yritys katkaista ansalangat. Elokuva on näin selväkatseisenakin yksi osa pitkää myyttien rakentamisen linjaa.

Jeanne oli Ranskan suojeluspyhimys jo kauan ennen kuin paavi teki hänestä katolisen kirkon pyhimyksen virallisesti.  Niin hän pääsi teoillaan juuri siihen mihin pyrki, mitä voi sanoa harvoin monesta maallisemmasta hallitsijasta, keisarista, tyrannista, monesta paavistakaan. Kansa otti hänen symbolinsa omakseen. Orléansin neitsyen perintö on kestänyt, vaikka itse Ranska on ehditty kuvitella ja rakentaa uudelleen monta kertaa näinä vuosisatoina. Mutta missä on todellinen Jeanne?

Kysymys on idioottimainen, samalla ainoa, joka kannattaa esittää, koska monien typerien kysymysten lailla se pakottaa kaivamaan vastauksen syvemmältä kuin moni vaikeaksi tekeytyvä, tosiasiassa helpompi, kysymys antaa mahdollisuuden. Bresson kuvaa Jeannen varsin tavallisena. Tytön tunteita on mahdotonta lukea, koska ohjaajan teoksille tyypillisesti niitä ei esitetä. Tämä on tietoista irvailua Dreyerin elokuvalle. Jeanne itkee vain pari kertaa, mutta emme saa tietää syytä. Emme voi lukea hänen ajatuksiaan hänen kasvoistaan, aivan niin kuin kaikki hänen eläessään ajattelemat ajatukset jäivät elämään vain, jos hän sanoi ne ääneen; ironisesti niitä tallennettiin muistettavimmin hänet tuominneisiin oikeudenkäyntipäiväkirjoihin.

Emme tiedä hänen syntymänimeään. Tunnemme hänet Joanina, Jeannena, Johannana… Hän oli kirjoitustaidoton, mutta pyysi kirjoittamaan nimensä Jehannena. Hänen sukunimensä on omiaan herättämään lisäkysymyksiä. Vaikka nimi juontaa ilmeisesti hänen isänsä sukunimeen, hänen kotikylässään tytöt perivät naisen sukunimen. Jeanne, Jehanne, ei sukunimistä piitannut vaan kutsui itseään vain La Pucelleksi, Neitsyeksi.

Hän ei ole siis kotoisin “Arcista” ja Orléansin neitsytkin on kunnianimitys, jonka kaupungin asukkaat antoivat hänelle hänen johdettuaan esimerkillään sen piirityksen murtanutta hyökkäystä englantilaisia ja burgundilaisia vastaan. Jehanne oli kotoisin pienestä Domrémyn kylästä lähellä tuolloisen Ranskan itärajaa. Kylä oli ja on edelleen pieni ja rauhallinen, siellä asuu alle sata ihmistä.

Vaatimaton paikka, niin kuin monen historian suurhenkilön syntymäkoti, ja erikoisinta siinä on, että Jehannen ansiosta kylän asukkaiden ei tarvinnut maksaa yli 300:aan vuoteen veroja kuninkaalle (tapa loppui vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikaan).

Jo paikkakuntaa esittäviä kuvia katsoessa on lohduttavaa ajatella, että Ranskan historian merkittävimpiin kuulunut, ellei merkittävin, nainen on sieltä kotoisin. Jehannen synnyintalo on edelleen olemassa. Ei siellä juurikaan käydä vieraisilla. Katsomme mieluummin patsaita, jotka esittävät mielikuviamme.

Huomioita Esikoiset-sarjan teosta, #1

Posted on by kangasvalo

Kulttuuritoimitus-lehdessä on julkaistu nyt kaksi osaa kirjoittamaani esseesarjaa Esikoiset. Sarja käsittelee J. H. Erkon palkinnon saaneita kirjailijoita ja kirjoja. Siitä olisi tarkoitus tulla 10-osainen. Sarjan tekemistä ovat apurahoittaneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen arvostelijain liitto. Kolmannen osan pitäisi ilmestyä lähiviikkoina. Suurimpia jarruja projektille tähän mennessä on ollut sähköpostivastausten odottelu, mutta niin aina, niin aina.

Ajattelin eräänä iltana kauan sitten, että olisi mukavaa, jos joku toteuttaisi Esikoisten kaltaisen kirjoitussarjan. Monet kirjoitukseni syntyvät tällaisesta ajatuksesta. Kaikenlaisesta triviasta kiinnostuneena olisin ollut kiinnostunut lukemaan aiheesta pitkänkin tekstin. Koska tajusin, että tässä maassa saa odottaa ikuisuuden, jos ei tee itse, päätin kirjoittaa esseet.

On hyvä tehdä periaatteessa täysin turhaa historiakatsausta samalla, kun maailmassa rytisee. Ihmisen täytyy elää omaa, pientä elämäänsä, kohdistaa katseensa mitä mitättömimpiin asioihin ja ihmetellä.

Tähän mennessä on käsitelty Kari Aronpuron (s. 1940) teosta Peltiset enkelit (1964) ja Matti Paavilaisen (1932–2017) Sukukarttaa (1964) sekä Veikko Polameren (1946–1979) runokokoelmaa 365 (1967). Seuraavaksi on vuorossa Tytti Parraksen (1943–2018) romaani Jojo (1968).

Olen aina ollut kiinnostunut taidepalkinnoista. Jokin niiden konseptin absurdiudessa vetoaa minuun. Taiteen palkitseminen on päätöntä puuhaa. Samalla se on yksi tehokkaimmista keinoista varmistaa teoksen jääminen osaksi kirjallista kaanonia. Joissain tapauksissa silkka mielivaltaisuus ja omien kavereiden kehuminen tekevät taidehistoriaa.

Juha Seppälä kirjoittaa Bog Edin / Lataa ja lue -teoksessaan (Siltala, 2021) seuraavasti. Pätkä on kirjailijan kommentti alun perin vuonna 2015 Parnassossa julkaistuun Nobel-aiheiseen tekstiin ja käsittelee palkintolautakunnan korruptiota:

“Akatemian tunkkaisuutta koetettiin puhdistaa. Miten puhdistaa media ja lehdistö vedonlyöntiasetelmien ruotimisesta, spekuloinnista, kirjallisuuden rienaamisesta, jonka todellinen substanssi rinnastuu mihin tahansa kulttuuri- ja uutispornoon? Ikiaikaiseen, rumaan hypettämiseen, jota itse ‘kuningas’ suojelee. Olisin arvostanut sukupuolista riippumatonta intersektionaalisuutta, joka olisi vaatinut toiminnan, kenties koko palkinnon lopettamista.”

Haluaisin ajatella samalla ankaruudella ja usein ajattelenkin – useista asioista, en vain palkinnoista. Vaan silti jokin juhlarahoissa ja plakaateissa vetoaa; ei siksi että olisin iloinen kenenkään puolesta tai ihailisin tekaistua gloriaa vaan ehkä siksi, että siitä näkee establishmentin avoimuuden jotain taidesuuntaa kohtaan. Olen tällaisista avoimista signaaleista iloisempi kuin siitä, että aivan kaikki piilotetaan. Palkinto itse on sivuseikka.

*

Tähän mennessä olen oppinut vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä selatessani ja mikrofilmejä pyöritellessäni kaksi asiaa.

Ensinnäkin suomalaisen sanomalehtijournalismin kirjallinen taso on ollut selvästi korkeampi 1960-luvun puolivälissä kuin mitä se on nykyään. Tämä johtuu monista syistä. Aiheet on saneltu ylhäältä. Journalistit itse ovat usein valinneet aiheensa ja olleet niistä kiinnostuneita. Nopeus ei ole ollut valttia aivan samalla tavalla; vaikka maailman tapahtumista on kerrottu jo tuolloin reaaliajassa, uutisen on pitänyt olla laajasti taustoittava. Netin mahdollistama tiedonkulun nopeus tarkoittaa, että välittyvä tieto on kapealta alalta ja murusina eri paikoissa. Tarkkaa tilannekuvaa varten joutuu lukemaan kymmeniä artikkeleita. Tähän ei ole aikaa kenelläkään, joka ei ole aiheesta erityisen kiinnostunut.

Yksi merkittävimmistä seikoista on se, että niin sanotut human interest -jutut loistavat vanhoissa sanomalehdissä poissaolollaan. Selasin kahta esseetä varten kirjaimellisesti satoja numeroita 1960-luvun sanomalehtiä eikä silmiini osunut lainkaan “miltä sinusta nyt tuntuu” -tyylisiä henkilökuvia. Elämme tällä hetkellä tunteista kiinnostunutta aikaa. Jokaisen omat fiilikset, toiveet, haaveet, vibat ja muut ovat pääroolissa, kun taas yli puoli vuosisataa sitten ihmisen tunne-elämästä puhuivat lähinnä psykologit ja sosiologit.

En voi kylliksi korostaa, kuinka miellyttävältä tuntui saada eteensä sivu sivulta selkeästi välitettyä ja tiheästi ladottua tietoa. Luin vuosikymmeniä vanhoja uutisia mielihalulla – kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Jos ruodusta poikkeaminen näkyi jossain, niin joissain poliittisissa linjauksissa, jotka eivät kuitenkaan, ehkä yllättävästi, ole olleet lainkaan niin räikeitä kuin me poliittisella historialla pelotellut nuoremmat sukupolvet voisimme kuvitella. Politiikka on paljon räikeämmin esillä nykyään eri lehtien identiteettipoliittisissa kannanotoissa, jotka eivät lymyile taustalla vaan ovat etualalla mielipidetekstien ja human interest -juttujen genrejen yleistyttyä.

Jopa Kotimaan kaltaisessa uskonnollisessa lehdessä saatettiin todeta poliittisella radikalismilla olevan yhteiskunnallisesti hyvätkin puolensa. Toimittajilla ei ole ollut pakonomaista tarvetta kertoa itsestään ja näkemyksistään uutisten varjolla. Kolumneja on ollut reilusti vähemmän, ja ne ovat olleet asiapitoisemmin kirjoitettuja. Sen sijaan esimerkiksi Uudessa Suomessa pyöri kakkossivulla pitkään Rafael Koskimiehen (1898–1977) esseesarja, joka käsitteli yleissivistävästi erilaisia historian intellektuelleja. Edellisen kaltaista ei julkaistaisi nykyään missään sanomalehdessä, niin kuin ei Kansan Uutisten taustoittavaa artikkelia Indonesian sisäpolitiikasta.

*

Toinen oppimani asia liittyy siihen, kuinka “vapaata” yliopistojen hallussaan pitämä tieto on, kun sitä oikeasti tarvitsee. Joitain esseiden kannalta kiinnostavia graduja on jo nyt jäänyt lukematta, koska tämän kokoisessa maassa saatetaan edelleen olettaa, että asioista kiinnostunut matkustaa yliopistokaupunkiin erikseen lukemaan yhtä tutkimustyötä, jonka sisällöstä ja laadusta ei ole tarkkaa tietoa. Niin viitseliäs en ole minäkään.

Jotkut yliopistot ovat sentään tajunneet asetelman mahdottomuuden ja lähettävät pyydettäessä sähköpostikopioita. Jos kaikki materiaali olisi ollut helposti tarjolla netitse, suoraan, olisin hyödyntänyt montaa muutakin tekstiä. Nyt se jäi tekemättä.

Oma lukunsa on vielä se, että joutuu matkaamaan Jumalan selän taakse päästäkseen lukemaan jotain, mitä pidän itse tutkimuksen peruskivenä: sanomalehtiä. Lehtien digitalisaatio ei ole edennyt järin nopeasti. Lähinnä Helsingin Sanomat on tajunnut säästää oman historiansa tuomalla koko arkistonsa verkkoon, jossa siitä pitää maksaa mutta ainakin se on helposti saatavilla. Rahakysymys tämäkin, digitointi on kallista. Ja on tavattoman tunkkaista ja mekaanista työtä, jossa menee ikuisuus. Siitä sitten veikkaamaan, milloin Helsingin yliopisto saa oman digitointiprojektinsa päätökseen; enkä puhu nyt vuodesta vaan ollaanko edes tämän vuosikymmenen puolella.

Nato-jorinat

Posted on by kangasvalo

Oletteko huomanneet lehdistön kehittäneen narratiivin, jossa Suomen presidentti ei voi olla muuta kuin erehtymätön? Viimeksi tämä on tuotu esiin lehtien raportoidessa ilmeenkään värähtämättä, kuinka Sauli Niinistö tajusi jo Venäjän Suomelle esittämien puolueettomuusvaatimusten aikaan, että politiikallamme on uusi suunta.

Niinistö antoi täten olettaa ajatelleensa näin jo pidempään, vaikka tosiasiassa kyse on jälkikäteisestä järkeilystä. Presidentti oli tunnetusti Nato-vastainen vuosien ajan. Välirikko kokoomuksen kanssa liittyi osin näiden näkemysten eroavaisuuteen. Presidentin haluttomuus paljastaa Nato-näkemyksensä aiemmin keväällä ei johtunut siitä, että hän olisi jo pidempään ollut puolustusliiton kannattaja vaan aikeesta katsoa ensin kansan mielipide. Tähän kehitettiin ympärille kertomus, joka antoi olettaa, että aina historian oikealla puolella oleva johtajamme olisi fundeerannut asioita syvällisesti kuin Mauno Koivisto ikään. Ja jollain tapaa Koiviston toimintaa Viron itsenäistymisen aikaan venkoilu muistuttikin. Osin siksi on huvittavaa lukea Petteri Orpon näkemyksiä jälkisuomettumisen ajan loppumisesta, vaikka Suomen Natoon hakeutuminenkin tapahtui opportunismilla.

Eikä siinä mitään, lähes kaikki poliitikkomme tekivät Niinistön tavoin. Sanna Marin ei ole tässä suhteessa parempi, menipä vielä joitain kuukausia sitten sanomaan, ettei Nato-jäsenyys ole hänen hallituskaudellaan ajankohtainen. Puheet pyörrettiin nopeasti ja unohdettiin. Sekään ei ihmetytä. Vaikka lehdet lyövät pääministeriä presidenttiä mieluummin, Marinista on tullut yksi suosituimmista valtiojohtajista vuosiin. Neljään vuoteen on ehtinyt mahtua koronaa, puolustusliittoon liittyminen, soteratkaisu ja pari selätettyä hallituskriisiä. Nixon meni Kiinaan, ja demarit vievät Suomen Natoon. Hyvin on selvitty, mutta ei ole kohtuutonta todeta, että suosioon vaikuttaa edes jonkinlaisten ratkaisujen löytäminen pakon edessä.

*

Minä muistan, miltä presidentti Niinistön kasvot näyttivät ensimmäisissä nykyisen Ukrainan kriisin tiedotustilaisuuksissa. Siinä oli sellaisen miehen ilme, joka oli juuri truutannut housunlahkeet täyteen paskaa ja toivoi, ettei kukaan haistaisi.

Niinistön mielessä kävi varmasti, että joku luultavasti ottaa tikun nokkaan hänen naivisminsa ja jopa markkinavaltiksi käyneen “Putin-kuiskaajan” tittelin, jota presidentti sai ulkomaisia lehtiä myöten selitellä.

Näin ei kuitenkaan käynyt! Sanomalehdiltä Suomen suosituimman poliitikon kritisointi kriisitilanteessa olisi imagollinen itsemurha mutta tuskinpa haluja olisi kriisin ulkopuolellakaan löytynyt.

Presidentti ei kuulemma ole lehdistön Putin-kuiskaajajuttuihin uskonut. No jaa. Poliitikoille tyypillisesti hän ei ollut sanonut näille oletuksille vastaankaan. Suomellahan olisi hommat hanskassa, kun Sale on diktaattorin kanssa melkein hyviä kavereita. Kekkosen perinnön myötä oletuksemme on ollut, että jos presidentti ymmärtää Venäjää, hän ymmärtää kaikkea muutakin, halleluja.

Presidentti ei ymmärtänyt Venäjää tai Putinia vaan tuli kusetetuksi. “Putin on muuttunut”, “naamiot on riisuttu” ja “sota on muuttanut kaiken” nousivat meriselityksiksi. Samaa tarjottiin Boris Johnsonin kanssa pidetyssä yhteisessä tiedotustilaisuudessa, jossa Niinistö puhui nyt syttyneestä sodasta, joka pakotti Suomen valitsemaan…

Tämä on toinen tapa ilmaista, että olemme tienneet jo kauan kaikesta, mitä Venäjä tekee, mutta vasta nyt kun meitä pelottaa liikaa oma kohtalomme, teemme hätäpäissämme jotain. Tilanne on kieltämättä kärjistynyt. Silti Ukrainassa on käyty samaa sotaa vuodesta 2014. Ukraina varoitti hyökkäyksen laajenemisesta jo pari vuotta sitten. Donald Trumpin turvallisuusneuvonantaja John Bolton kirjoitti teokseensa The Room Where It Happened (Simon & Schuster, 2020) Zelenskyin hallinnon keskustelleen Venäjän uhasta amerikkalaisten kanssa heti voitollisten vaalien jälkeen – Bolton myös kehui Ukrainan tuoretta presidenttiä ajan tasalla olevaksi ja politiikan hyvin hallitsevaksi mieheksi. Toki sivussa ovat olleet Skripalin myrkytykset, Euromaidanin tapahtumat, Venäjän hyökkäys Georgiaan (jota Niinistö ei muistanut sodaksi ollenkaan), sitä ennen Anna Politkovskajan (1958–2006) ja monen muun kansalaisyhteiskunnan aktiivin murhat…

Vain sokea ei ole huomannut, mihin suuntaan Venäjä on ollut matkalla. Nyt on toitotettu, että “olemme kaikki olleet huiputettuja”. Joku kansallinen synnintunnon puhdistus tämäkin. Kun miettii, että Natolle oli vuodesta toiseen ollut tasainen vaikkakin vähemmistössä oleva kannatus, ei kannattaisi implikoida, että kaikille on niin käynyt. Viimeistään sukupuolivähemmistöjen kohtelun olisi pitänyt kertoa, että naapurista on tullut fasistinen. Sen sijaan monet tekivät niin kuin yleensä teemme, kun asia ei koske suoraan meitä. Eli vaikenivat.

Oma kelkkani kääntyi Nato-suuntaiseksi 2008. Viimeinen sinetti oli Euromaidanin jälkitohina. Venäjän ensimmäisen hyökkäyksen aikaan pohdin, että Naton olisi pitänyt vyöryttää Ukrainan luvalla tankkeja sisään lännestä. Tuolloin pidin eskalaatiota keinona sammuttaa kytevä palo. Koska asioiden annettiin edetä nykyiseen pisteeseen, samaa taktiikkaa ei voida enää käyttää.

*

Tavallaan on tapahtumassa niin kuin olen jo vuosia toivonut. Olen silti seurannut ristiriitaisin tuntein tapaa, jolla asia on edennyt. Nato-keskustelun voidaan todeta olleen epäonnistunut, jos sen mittapuuksi oletetaan, että tarkoitus oli oikeasti keskustella. Mikäli siihen ei sovelleta samanlaista vaikenemisen politiikkaa kuin monista muista itsenäisen historiamme “kohokohdista” sitä tullaan tarkastelemaan kriittisellä silmällä lähitulevaisuuden poliittisten historioitsijoiden toimesta. Valtiollisella tasolla kyse on ollut esityksestä, rituaalista joka on pitänyt käydä lävitse väistämättömän edessä. Tämän aspektin ymmärrän. Yleisön tasolla kyse on ollut huutokisasta, jossa pienikin epäily liittymisestä on huudettu kumoon ja kyseenalaistajaa pilkattu, solvattu ja nuijittu maanrakoon. Käsitän tämän olleen helppoa muun muassa siksi, että äänekkäisiin vastustajiin on kuulunut jos jonkinlaista idioottistallaria, mutta aiheellisiakin kritiikin aiheita on nostettu esiin. Tässä ei huolestuta se, että organisaatioon joudutaan liittymään vaan se, ettei sen motiiveista ja eri puolista olla rehellisiä.

Nyt kommenttipalstoilla uhotaan, että kaikki epäläntiset ainekset tulisi potkia Natosta pois heti, kun Suomi ja Ruotsi astuvat sinne sisään, mukaan lukien maatamme törkeästi kiristämässä oleva “islamistinen kalifaatti” Turkki. Tällaiseen ylenkatseeseen pystyvät vain omasta tärkeydestään paisuneet suomalaiset vanhemmat sukupolvet. Vihdoin tulee sitä kansainvälistä huomiota mitä on ansaittu, joten me sanelemme säännöt! Jotkut ovat menneet sanomaan sellaistakin, että Yhdysvallat asettaisi valintatilanteessa ilman muuta Suomen Turkin edelle.

Kun meille annetaan lupa ja lehdistö tukee propagandallaan tätä lupaa – ennen kaikkea Helsingin Sanomat tykittäessään housunetumukset siittiöjogurtista kosteina Nato-juttua toisensa perään vuorokauden jokaisella tunnilla – kansalaisemme paljastavat maamme psyykessä elävän pimeän puolen.

Olen ajatellut, että Venäjä on paikoin sellainen valtio kuin Suomi olisi, jos meitä olisi viiden miljoonan sijasta 145 miljoonaa: sairaalloinen kiinnostus muiden reaktioihin yhdistyy yksitotiseen omanarvontunteeseen ja militarismiin. Neuroottisen kaksijakoinen suhtautuminen ulkomaailmaan pysyy kurissa siksi, että olemme pitäneet yhteydet länteen kunnossa ja kansamme pienuus kertoo meille realiteetit pitäen meidät nöyrinä. Siinä mielessä olemme onnistuneet paremmin kuin vaikka serbialaiset. Vaan kun meille suodaan kansainvälistä huomiota, fasadi pettää, kusi kihahtaa hattuun ja kansalaiset olettavat jostain syystä, että voimme alkaa sanella toisille, mitä näiden tulisi ajatella.

En koe Recep Tayyip Erdoğania kohtaan minkäänlaista sympatiaa ja toivon hänen lähinnä kompastuvan nitroglyseriinilaatikkoon, mutta Turkki on hankalassa geopoliittisessa asemassa oleva opportunistinen valtio ja Naton toiminnan kannalta yksi merkittävimmistä. Siksi sen ulkopolitiikka perustuu pelaamiseen. Sillä on Euroopan toiseksi suurin armeija Venäjän jälkeen, koska sitä uhataan sen oman tulkinnan mukaan kirjaimellisesti jokaisesta ilmansuunnasta. Sen armeijan koko ei ole vain Nato-tuesta kiinni. Puolustusliitto tosin säilyttää ydinaseita Turkin maaperällä. Turkin käytännöllinen arvo organisaatiolle Venäjän eteläpuolen lukkona on mittaamaton.

Maa on ollut osa Natoa 1950-luvusta lähtien. Tuona aikana liittoon on kuulunut kaikenlaisia valtioita, kuten Turkin kanssa samaan aikaan liittynyt Kreikka joka oli vuosia militaristinen autokratia, Salazarin Portugali ja korruptiossa uinut Italia. Kaikki muuten Turkin tapaan suosittuja lomakohteita! Espanja sentään hyväksyttiin sisään vasta Francon kuoleman jälkeen. Yhdysvaltain presidenttinä oli äärioikeistolainen vielä pari vuotta sitten, eikä Puolan tai Ison-Britanniankaan johdossa mitään hyviä kavereita ole…

Vaikuttaakin siltä, ettemme käsitä täällä, että Nato ei ole mikään aukotonta läntistä sivistystä ajava arvoyhteisö, vaan käytännön syistä perustettu reaalipoliittinen sotilasliitto. Olemme rynnineet etsimään turvaa lännestä tajuamatta keitä kaikkia “länteen” edes kuuluu ja että kerhossa on muitakin samalla asialla. Sotkemme kaksi turvan käsitettä. Naton turva ei liity niinkään kulttuuriseen yhteneväisyyteen kuin puhtaasti militaristiseen taktiikkaan ja asevoimaan. Suomalaisessa fantasiassa Naton jäseniä ovat Pohjoismaat, Yhdysvallat ja Britannia; muut ovat näissä orgioissa vain tiellä. Julkinen keskustelu on paljastanut nämä unelmamme kaikessa alastomuudessaan.

On masentavaa, että joudumme toimimaan Turkin kaltaisen, kurdivähemmistöään sortavan valtion kanssa. Samalla “Turkki ei kuulu länteen” -tyyppiset toteamukset kertovat syvään juurtuneesta tietämättömyydestä ja vähän muustakin. Istanbul on eurooppalaisittain sananmukaisesti lännen ja idän rajalla. Se on Euroopan valtavin suurkaupunki, yksi maanosan merkittävimmistä kulttuurisista keskuksista, jossa asuu kaikenlaisia ihmisiä ja pyörii populaa lähes jokaisesta maailman maasta. Aika lailla merkittävämpi läntti kuin joku Helsinki siis. Puhumattakaan Turkin muista kaupungeista. Koko maassa asuu melkein 83 miljoonaa ihmistä. Turkin viime vuosien suunta ei ole ollut hyvä, mutta tähän joukkoon mahtuu paljon enemmän kuin täällä yhdestä puusta veistetyssä kulttuurissamme käsitämme.

Diplomaattiset kierrepallot ovat haasteita, joiden kanssa joudumme toimimaan, kun syvennämme rooliamme osana maailmaa. Suomalainen neutraalius on perustunut nurkassa nukkumiseen, josta havahdutaan toimimaan, jos tilanne niin pakottaa. Naton myötä tällaiseen sivuun jättäytymiseen on vähemmän varaa. Olemme tulevaisuudessa yhä tiukemmin ja aktiivisemmin osana kansainvälistä maailmaa, emme vain läntistä. Siinä on enemmän kestämistä kuin olemme käsittäneetkään. Vaan ei hätää, kyllä kolumnistit tästäkin marisevat vielä joskus, luultavasti kun Natolta tulee ensimmäinen epämiellyttävä pyyntö, jossa suomalaisilta vaaditaan jotain muuta kuin passiivista olemassaoloa.