St. Elwick’s Neighbourhood Association Newsletter Podcast

Posted on by kangasvalo

St. Elwick’s Neighbourhood Association Newsletter Podcast (2019–) on Mike Wozniakin käsikirjoittama komediapodcast, joka käsittelee Lounais-Englannin Exeterissä sijaitsevan fiktiivisen St. Elwickin kaupunginosan tapahtumia.

Nimensä mukaisesti podcast on St. Elwickin naapurustotiedotteen korvike. Printtipuoli on leikkausten takia lopetettu, joten lehti on korvattu podcastilla, jota juontaa lehden ainoa tekijä, säälaitoksella työskentelevä Malcolm Durridge (Wozniak).

Durridge ei hallitse tekniikkaa ja on pyytänyt yliopistossa opiskelevaa tytärtään Jessicaa eli Jessiä editoimaan jaksot ja poistamaan kömmähdykset. Jess ei ole kiinnostunut isänsä toiveista ja on ladannut nauhoitteet eetteriin sellaisenaan. Durridgen ohjelmat ovatkin täynnä epätoivoista huokailua, pahantahtoista juoruilua naapureista, yli lentävien helikoptereiden meteliä, pitkiä hiljaisuuksia sun muuta häiriötä, joka ei koskaan pääsisi ammattimaisesta podcastista läpi. Luonnollisesti kaikki tämä kertoo oikean podcastin huolellisesta käsikirjoituksesta.

Wozniakin komedian lajista kertoo paljon, että komea mies on kasvattanut törkeät pensseliviikset, jotka on ominut osaksi hahmoaan mauttoman ruskean puvun lisäksi. Wozniak näyttää ja kuulostaa elämänsä kriisin kynnyksellä olevalta maantiedonopettajalta. Siltä kuulostaa myös Durridge, joka roikkuu päivästä toiseen sormenpäidensä varassa mielenterveytensä kielekkeeltä.

Durridge on Wozniakin komediatyylin bravuuri, hänen tyyppihahmonsa, joka toistuu niin hänen stand-upissaan kuin TV-esiintymisissään. Durridge on oman elämänsä straight man. Änkyttävä, laimealla tavalla konservatiivinen perheenisä ei haluaisi mitään niin paljon kuin elämän jatkuvan samalla tylsällä uomallaan, mutta naapurustoa kansoittavat eksentrikot ja typerykset tekevät toiveet mahdottomiksi.

Vaikka sarjassa on Wozniakin lisäksi vierailevia näyttelijöitä esittämässä naapuruston asukkaita, perheenjäsenet luonnostellaan pakinaperinteen mukaisesti lähes yksinomaan Malcolmin kertomusten perusteella. Jonkinlaisen juonen edetessä kuuntelijalle paljastuu Malcomin elävän tapahtumaköyhässä avioliitossa vaimonsa Cathyn kanssa, eivätkä lapset piittaa isästään tai tiedä tästä ihmisenä mitään. Jess raahaa sitcom-tyyliin kotiin ei-toivottuja poikaystäviä, ja teini-ikäinen Paul on isänsä sanojen mukaan “täysi paskiainen”.

Kuvitteellisen naapuruston nimi on ilmeinen väännelmä Exeterin monista St.-alkuisista paikannimistä ja Exwickin esikaupunkialueesta. St. Elwick on kuva normaaliudesta ahdistavana paikkana. Pinnan alla kuohuu hysteria, mitä korostavat naapuruston idyllisyys sekä arjen pienuus ja keskinkertaisuus. Malcolm on St. Elwickin ja ennen kaikkea omien odotustensa vanki. Paikka todella on mielentila.

*

Kokonaisuutena St. Elwick on yksi kiinnostavimmin käsikirjoitetuista ja tuotetuista komediapodcasteista, joskin se hyödyntää myös Beef and Dairy Network Podcastista (2015–) tuttua improvisaatiota. Wozniak on yksi Beefin vakionäyttelijöistä.

Podcastin huumori perustuu arjen outouttamiseen ja sosiaalisten tilanteiden vaikeuteen. Jaksot etenevät usein pitkiä pätkiä ilman vitsin vitsiä, mutta mukana on liuta eksentrisiä ja joskus liiankin aidoilta tuntuvia hahmoja, jotka huvittavat vaikkeivät ehkä naurata.

Hyväksi esimerkiksi käy jakso 4, joka perustuu yksinomaan sille, että työurallaan turhautunut Durridge yrittää haastatella entistä työtoveriaan Lyndsey Mulligania (Yasmine Akram), joka on siirtynyt yrittäjäksi ja perustanut merkittävän yrityksen. Samalla Durridge yrittää ilmaista haluavansa päästä yritykseen töihin. Mulligan ei kuitenkaan tajua Malcolm-paran vihjailuja vaan haluaa puhua yksinomaan koirien parissa tekemästään vapaaehtoistyöstä.

Seuraa melkein parikymmentä minuuttia kestävä, farssin perinteiden mukainen piinallinen mestarinäyte noloista sosiaalisista tilanteista, jossa yksi yrittää ja toinen ei ymmärrä tai ymmärtää mutta haluaa vältellä aihetta. Periaatteessa vitsi on koko ajan sama, mutta tilanteen ahdistava koomisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Lopussa odottaa katastrofi.

Sarjan vetovoima on kaikille tuttu; Durridgen elämä on niin turruttavan ikävää ja keskinkertaista, että kuuntelija tuntee helpotusta verratessaan sitä omaansa. Malcolm ei sarjan edetessä opi koskaan artikuloimaan haluamaansa selvästi, eivätkä hänen taitonsa kehity vuosien mittaan suuntaan tai toiseen. Hänen naapurinsa ovat kuuroja hänen valitukselleen. Durridgen onneksi juuri kukaan naapurustossa ei tunnu kuuntelevan hänen podcastiaan, vaikka jokainen kovasti niin vakuutteleekin. Näin ollen sarjaa kuuntelevalle tulee outo tunne; kuin vakoilisi tavallisia ihmisiä näiden arkisissa puuhissa ja kuulisi jotain, mitä ei todellakaan pitäisi.

Podcastin edetessä eräänlainen jännite syntyy siitä, joutuuko Malcolm nauhalle lipsauttamastaan koskaan kuseen. Cringe-huumoria parhaimmillaan (tai pahimmillaan). Durridgea käy melkein sääliksi, mutta hahmon omaan nilkkaan osuva nihkeys ja perienglantilainen konservatiivisuus saavat kuuntelijan tuntemaan pikemminkin uteliaisuutta, vähän kuin katsoisi työmuurahaista raahaamassa liian raskasta sokeripalaa.

Vieraina on tuttuja ääniä: Benjamin Partridge ja Henry Paker ovat Wozniakin tovereita Beef and Dairyssa ja mainiossa improvisaatioon perustuvassa Three Bean Salad -podcastissa. Toisaalta lähes kaikki Wozniakin Taskmaster-kumppanit vierailevat sarjassa: Sarah Kendall, Charlotte Ritchie, Jamali Maddix ja Greg Davies ovat kaikki vuorollaan näytelleet St. Elwickissä.

On valitettavaa, että St. Elwick on Wozniakin muiden kiireiden vuoksi jäänyt vaille uusia jaksoja yli vuoden ajan. On epävarmaa jatkuuko sarja enää koskaan. Wozniak oli 2021 esitetyn Taskmaster-kautensa suosituin kilpailija, ja hänellä on riittänyt show’n jälkeen kiireitä uuden stand-up-kiertueen, Three Bean Saladin, Beefin ja We Are Not Alone -komediaelokuvan (2022) parissa. Toivoa kuitenkin sopii, kaipaan Malcolm Durridgen lamaannuttavaa keskinkertaisuutta.

Beef and Dairy Network Podcast

Posted on by kangasvalo

Benjamin Partridgen (s. 1986) aivoituksista syntynyt Beef and Dairy Network Podcast (2015–) on luultavasti parasta, mitä olen podcastien saralla kuullut. Sarja on Maximum Fun -podcast-perheen outo lintu: Beef on tietääkseni ainoa Maximum Funin brittiläinen podcast ja tyyliltään vahvasti surrealistinen. Show’ta esitetään myös BBC Radio 4:lla. Genre on komedia.

Beef and Dairy Network esittää olevansa samannimisen lehden sisarjulkaisu. Kumpikin on suunnattu naudanlihan ja maidon intohimoisille ystäville. Lihateollisuus on podcastille lähtökohta, jonka avulla käsitellään, deadpan-huumorin ja surrealismin keinoin, elämän absurdiutta. Jokaisessa jaksossa Partridgen esittämä nimetön haastattelija tapaa mitä oudoimpia henkilöitä, joilla on joku yhteys maatalouteen.

Tällainen hahmo on esimerkiksi Mike Bubbinsin esittämä Eli Roberts, teurastamonsa turvallisuusohjeita laiminlyönyt yrittäjä, josta tulee sarjan edetessä sarjamurhaaja, hullu filosofikuningas ja Etelä-Koreassa asuva kulttijohtaja. Toinen fanien suosikkihahmo on Henry Pakerin esittämä runoilija Michael Banyan, jolle on kirurgisesti ommeltu lehmän turpa ihmiskasvojen tilalle.

Sarjassa puhutaan myös myyttisestä viidennestä lihasta, jonka vihjataan olevan ulkoavaruudellista alkuperää oleva ja supervoimia antava aine. Toistuvana vitsinä kaikki viidennestä lihasta puhuvat henkilöt salamurhataan välittömästi. Lampaanliha taas on naudanlihan ystävien mielestä epäpuhdasta, koska se toimii porttina mintunkäyttöön, joka voi ajaa ihmisen heroiinin lailla perikatoon.

Podcastissa on paljon eksistentiaalisen pelon ja kehokauhun elementtejä, mikä on kiinnostavaa siksi, että Partridge ei omien sanojensa mukaan pidä kauhusta tai ole siitä kiinnostunut. Sarja ei paljasta, onko Beefin maailma kokonaan vaihtoehtoinen todellisuus vai ovatko podcastin oletettu yleisö, innokkaat nautakarjaharrastajat, omituinen fanikultti meille kuuntelijoille tutun todellisuuden sisällä. Asetelmaa muunnellaan sen mukaan, mikä toimii parhaiten kulloisenkin jakson kontekstissa.

Joka tapauksessa kertomuksissa kuljetaan unen ja valveen rajamailla. Vaikutelmaa tukee, että tekijöiden pokka pitää. Näyttelijät eivät naura omille ja toistensa jutuille, (tosin live-nauhoituksissa on joskus toisin). Ilmiselvimpiäkään vitsejä ei korosteta merkitsevin tauoin tai hassuin äänenpainoin. Beefin maailma on absurdi kuuntelijalle, ei sarjassa eläville hahmoille. Kun kuulijaa naurattaa, se tapahtuu yllättäen järjettömyyksien kasautuessa mahdottomuuksiin asti toistensa päälle.

Partridgen tehtävä on yleensä olla straight man, joka reagoi muiden hahmojen edesottamuksiin. Vakiokalustoon kuuluvat Bubbinsin ja Pakerin lisäksi muun muassa Mike Wozniak, Josie Long, Katy Wix, Nadia Kamil, Gemma Arrowsmith, Tom Neenan ja Ed Gamble. Sarjassa ovat piipahtaneet jakson tai parin verran myös Greg Davies, Isy Suttie, London Hughes, Cariad Lloyd, Kevin Eldon ja Nick Offerman. Linnea Sagea kuullaan lähes joka jakson alussa satiiristen mainosten tekopirteänä äänenä.

Sarjan toteutustapa on kiinnostava. Partridge listaa ylös joukon ideoita ja mihin suuntaan haluaa niitä kehittää. Hän lähettää idealistat vieraille, jotka valitsevat hahmon, jota haluavat esittää, ja vievät esitettyjä ideoita omalla ajallaan eteenpäin. Jos kyseessä on hahmon monologi, vieraat saavat improvisoida aiheen ympäriltä nauhoitteen. Jos kyseessä on haastattelumuotoinen jakso, Partridge lähettää kysymykset vieraille etukäteen, jotta nämä saavat pohtia, mitä roolihahmo kysymyksiin vastaisi. Yleensä jaksot ottavat haastattelumuodon, jota rikotaan, aitoon brittiradiotyyliin, lyhyillä dokumentaarisilla pätkillä.

Varsinaiset nauhoitukset ovat siis improvisaatiota, jossa näyttelijät ovat asettuneet roolihahmojensa nahkoihin ja saavat kehittää näitä löyhän käsikirjoituksen puitteissa, mihin suuntaan haluavat. Esimerkiksi Eli Robertsin epäonnistunut teurastamobisnes on Partridgen keksintöä, mutta hahmon muutos kulttijohtajaksi on Bubbinsin aikaansaannosta. Ainoat kokonaan käsikirjoitetut osiot ovat ohjelman livenä yleisön edessä tehdyt lähetykset ja Partridgen omat monologit. Hän onkin arvioinut materiaalista noin 90 prosentin olevan improvisoitua.

Partridgen tärkein tehtävä on leikata haastattelumateriaali koherentiksi. Samalla hän säveltää ohjelmaan sopivan musiikin ja luo tunnelmaa erilaisin äänitehostein ja editointijipoin. Podcastin kauhuelementti syntyy äänimaailman ja improvisoitujen tarinoiden välisestä kontrastista. Beef and Dairy Network onkin äänisuunnittelultaan erittäin tasokas. Sarja pyrkii aitouselementtiä korostaakseen teknisesti BBC:n dokumentaaristen keskusteluohjelmien tasolle.

Beef and Dairy Network Podcast on selvästi sukua Chris Morrisin (s. 1962) BBC Radio 1:lle tuottamalle Blue Jamille (1997–1999), joskin Partridge on maininnut esikuvaksi toisen Morrisin tuotoksen, Armando Iannuccin (s. 1963) kanssa luodun On the Hourin (1991–1992). Beef on kuitenkin edellisiä hupsumpi ja Blue Jamia huomattavasti vähemmän musiikkivetoinen.

Sarjaan tutustuville suosittelen sisäänheittomateriaaliksi jaksoa 42, The Ballad of Parsnip Flendercroft, tai jaksoa 29, Professor Colin Plenty.

Lopuksi esimerkkejä sarjan niche-olemuksesta. Jaksossa 35 haastateltu vaihtoehtohistorioitsija James Harcombe (Mike Shephard) väittää, että ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa palveli hevosten sijaan lehmiä. Todisteena hän esittää vanhan nauhoitteen kadulla tallennetusta sotaveteraanin laulusta, joka ylistää sotilaiden sorkallisia kumppaneita. Kappale on parodia Gavin Bryarsin (s. 1943) avantgarde-sävellyksestä Jesus’ Blood Never Failed Me Yet (1971), jonka voi referenssiksi kuunnella keskimmäisestä videosta. Jos tällainen ehkä tusinalle kuuntelijalle suunnattu satiiri huvittaa edes ajatuksena, kannattaa podcastille antaa mahdollisuus. Runoilija Michael Banyanin näytteen vuoden 2022 Lontoon podcast-festivaaleilta voi taasen kuunnella alimmasta videosta.

Galveston

Posted on by kangasvalo

Galveston (1968) on ilmiselvästi sodanvastainen kappale sille, joka osaa lukea. Myös laulun tekijä, yhdysvaltalainen Jimmy Webb (s. 1946) on sanonut lyriikoiden kertovan miehestä, joka on liian syvällä ongelmissa, joista ei ymmärrä mitään ja haluaisi olla missä tahansa muualla. Kappale on tehty Vietnamin sodan (1955–1976) kiihkeimmän vaiheen aikaan. Vaikka laulu kertoo näennäisesti Yhdysvaltain sisällissodasta (1861–1865) noin sata vuotta aiemmin, tosiasiassa se kommentoi ajankohtaisten tapahtumien inhimillistä painoa.

Erityisesti vaikutelmaa korostavat sanoitusten toinen ja neljäs säkeistö:

Galveston, oh Galveston
I still hear your sea waves crashing
While I watch the cannons flashing
I clean my gun
And dream of Galveston

Ja:

Galveston, oh Galveston
I am so afraid of dying
Before I dry the tears she’s crying
Before I watch
Your sea birds flying in the sun

Galvestonin pikkukaupunki Atlantin rannalla rinnastuu lyriikoissa kotona odottavaan tyttöön. Toki kappale tekee selväksi, että puhuteltava kohde you on koti ja tyttö on she, kolmas osapuoli, mutta she ja you antavat viimeisessä säkeistössä pienen tahallisen väärinymmärryksen mahdollisuuden. Itkevä tyttö ja merilintujen ympäröimä kaupunki ovat hetken rinnasteiset. Tunnustaessaan pelkonsa kaupungille, sotilas tunnustaa sen mielessään myös naiselle. Teema on kirjaimellisesti yksi kaikkein vanhimmista läntisessä kulttuurissa, nostos, kotiinpaluun toive kriisin hetkellä. Kotihan ei ole vain Ithaka vaan kodin ytimessä on sen elämää puhkuvat keuhkot, Penelope.

Mitä siis sanoa, kun kappaleen definitiivisen version, Glen Campbellin (1936–2017) esittämän, kommentit YouTubessa ovat täynnä omia sotamuistojaan läpi käyviä vanhoja jermuja tai eri maiden sotaveteraanien lapsia, jotka kappaleen yhteydessä ylistävät sotureiden urheaa panosta ja nostavat joukolla kättä lippaan? Pian ei kai tarvitse sanoa mitään, kun tekoäly kirjoittaa kommentit puolestamme, mutta kuvitellaan tämän kirjoituksen vuoksi tulkintojen tarkoittavan vielä jotain.

On ristiriitaista lukea ylistystä kotimaansa puolesta kaikkensa antaneille, kun laulun sanoma on kirjaimellisesti päinvastainen. Sota ja rakkaus asettuvat harvoin yhtä selkeässä kontrastissa rinnakkain. Mutta koska kuulijalle ei taivuteta sanomaa vielä enemmän rautalangasta, syntyy mahdollisuus täysin päinvastaiseen tulkintaan. Henkilökohtainen projisointi ylittää lukukyvyn, vaikka kaikki ymmärtävät sen verran, että yhdestä sodasta kertova laulu voi kertoa myös muista sodista.

Galvestonin, ja monien muidenkin taideteosten, haaste on, että taiteilija kuvittelee teoksensa vastaanottajat älykkäämmiksi kuin mitä nämä ovat. Watchmen-sarjakuvan (1986–1987) hahmo Rorschach on tästä toinen erinomainen esimerkki. Monelle älyn- ja tunteenlahjoiltaan keskinkertaiselle taiteentulkitsijalle poliittinen konteksti, symbolit, metaforat, kaksoismerkitykset, harmaat ihmiskuvaukset ja muut monimutkaisuudet ovat liian vaikeita käsittää, painolastia kirjaimellisen ja sentimentaalisen tulkinnan päällä.

Niinpä kun laulun sotilas ajattelee pyssyään kiillottaessaan kotia, tulee siitä lukutaidottomille ja tietynlaisen kasvatuksen saaneille kunniakas mielikuva. Tulkintaa tukee kappaleen ironinen sovitus, jossa soivat romanttiset jouset, Campbellin haikea lauluääni ja optimismia hehkuvat torvet. Patrioottisessa mielenlaadussa elävälle laulu ei voi olla mitään muuta kuin isänmaallinen.

Jälkimodernissa ajassa kukaan ei voi tehdä taiteesta vääriä tulkintoja. Klisee “kauneudesta katsojan silmässä” on kääntynyt ympäri alkuperäisestä merkityksestään, jonka mukaan katsoja on usein harhainen ja tulkitsee näkemäänsä miten sattuu. Nykyään tokaisu käsitetään yksilöllisten mielipiteiden arvokkuuden ylistykseksi.

Mutta mitä ajatella, kun kaikki paitsi kuulijan subjektiivinen kokemusmaailma puhuu teoksen tulkintaa vastaan? Tulkinnan ja todellisuuden ristiriita tulee väistämättä esiin mitä vanhempia taideteoksia käsitellään. Kun puhutaan esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta, lukijat joutuvat aikalaislähteiden puuttuessa puoliksi arvaamaan monien teosten takana olevat vaikuttimet. Niin minäkin olen tässä blogissa tehnyt useasti. Kuuluu asiaan.

Galvestonin kohdalla tällaista tekosyytä ei ole. Kaikki mitä kappaleen tulkitsemiseksi tarvitaan on saatavilla. Kuulija saa helposti eteensä tekijän omat kommentit, laulun sanat, tiedot historiallisesta ajankohdasta ja siitä, miten laulua on perinteisesti tulkittu yli puoli vuosisataa. Elossa on koko liuta ihmisiä, jotka kuulivat kappaleen ensiesityksen. Galvestonin tulkitseminen umpipatrioottiseksi lauluksi ei ehkä ole väärin, mutta se ei ole myöskään relevanttia.

Tähän relevanttiuteen haluan tarttua, sillä tulkinnanvapaudesta puhutaan usein lähinnä oikean ja väärän termein. Objektivismin vastaiset esteettiset teoriat (tiedän, subjektiivinen teoria on outo käsite, mutta minä en keksi näitä sääntöjä) lähtevät usein liikkeelle negatiivisen määrittelystä: Ei ole vääriä taidetulkintoja. Tämä ei ole varsinainen virhe. Virhe syntyy vasta ajatuksen jatkokehittelyssä. Väärien tulkintojen puuttuessa kaikkien tulkintojen ajatellaan olevan oikeita. Tämä on epäloogista ja johtaa osaltaan vain toisenlaiseen, paradoksaaliseen objektivismiin: kaikki on totta, joten kaikki yritykset väittää totuutta epätodeksi ovat objektiivisesti vääriä, jolloin kaikki ei voikaan olla totta.

Johdonmukaisempi lopputulema on, että jos ei ole olemassa väärää, ei ole myöskään oikeaa. Näin ollen tulkinnan oikeellisuus on estetiikan tapauksessa jo alkujaan epäoleellista.

Ehkä merkityksestä, relevanssista, puhuminen auttaisi hahmottamaan paremmin taiteen osaa ja muotoutumista sosiaalisena merkitsijänä, sen tehtävää laajemmassa mittakaavassa. Subjektiivisessakin maailmankatsomuksessa taideteoksesta voi edelleen puhua osana sosiaalista verkkoa. Miten näen teokset ei ole koskaan kiinni vain itsestäni vaan myös suhteestani todistamiini asioihin ja minuuteeni.

Kun ihminen tulkitsee tunnettua ja laajalti tietyllä tavalla luettua tekstiä vastahankaisesti, se kertoo siitä, ettei hän tunne teoksen laajempaa sosiaalista kontekstia, käy sitä vastaan tietoisesti tai molempia. Ensimmäinen vaihtoehto on vain tiedon puutetta, toinen kapinaa.

Oikeassa olemista mielekkäämpää onkin puhua tulkintojen merkitysvajeesta. Veteraanien lapset saavat lukea Galvestonia edelleen miten lystäävät, mutta näin syntyneet tulkinnat eivät ole laulun laajemmassa kontekstissa relevantteja. Ne voidaan siis ohittaa, mikäli halutaan puhua kappaleen muista puolista kuin sen merkityksestä maailmankuvaansa pönkittäville nationalisteille.

Tylsyyden nollapiste

Posted on by kangasvalo

Entinen luistelija, joka ei ole runoilija ja jonka runokirja julkaistaan hänen kuuluisuutensa ja statuksensa vuoksi, saa tukkapöllyä maan tärkeimmän sanomalehden ja siten maan tärkeimmän kulttuurilehden kirjallisuuskriitikolta.

Kriitikko kirjoittaa juuri ne asiat, jotka arvasin hänen kirjoittavan. Arvasin tekstin koko sisällön lukematta teosta. Kun iso kustantamo julkaisee julkkiksen ennakkokohun siivittämää ja julkisuuteen vuotaneiden tietojen perusteella huonoa kirjallisuutta, se on aina epäonnistunutta samalla tavalla. Kyseessä ei ikinä ole kiinnostava katastrofi, eikä tekstiä voi pelastaa kukaan kustannustoimittaja. Hän voi vain korjata ilmiselvimmät kirjoitusvirheet tai ehdottaa joidenkin tekstien karsintaa.

Kriitikolla ei tässä tilanteessa ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa miten kirjoitti eli sanoa, että kustantamo julkaisi teoksen muista kuin kirjallisista ansioista johtuen. Koska se on totta, ja vain ajan yleinen mielipuolisuus pakottaa järkevät ihmiset kirjoittamaan tällaisia truismeja paperille. Tuntuiko Arttu Seppäsestä jollain tasolla, että hän tuotti automaattikirjoitusta arvostellessaan Kiira Korven esikoisteoksen? Korvesta ei varmasti tuntunut siltä omia runojaan kirjoittaessaan, mikä näkyy hänen tekstinsä aitoudesta tuskallisesti. Kuten olen aiemmin erään toisen huonon runokirjan yhteydessä kirjoittanut, kirjallisuus on aitouden piilottamisen taidetta. Eli taitavaa valehtelua. Vain amatööri ei ymmärrä asian tolaa.

Samalla automaatiolla toimii keskustelua teeskentelevän näytelmän jatko. Julkisuuden tyypilliset puhuvat päät, medianarsistit, sellaiset, jotka eivät kirjallisuutta muutenkaan lue tai siitä puhu, ryntäävät puolustamaan Korpea.

Julkisuus on kovaa valuuttaa, sanan monessa mielessä “arvoa”, joka oikeuttaa minkä tahansa asian olemassaolon. Medianarsistit näkevät Korvessa itsensä, samastuvat. Kun Mikael Jungner puolustaa urheilijajulkkista kulttuurieliittiä vastaan, puolustaa hän samalla sitä eliittiä, johon itse kuuluu ja omaa valta-asemaansa. Sitä eliittiä, joka saa oman julkisuutensa suojamuurin takaa julkaista kirjoja milloin haluaa ja ilman kirjailijan identiteettiäkin kutsua itseään kirjailijaksi.

“Kuka muka lukee Hesarin kulttuurisivuja?” kuuluu Jungnerin kaltaisten sivaltavaksi tarkoitettu muka-pohdinto, ja vastaus on: He, joita runous kulttuurina ja kirjallisuus sosiaalisena ilmiönä vielä kiinnostavat. He haluavat tietää saavatko rahoilleen ja ajalleen vastinetta. Kysymyksen takaa voi lukea sen todellisen tarkoituksen: “Miksi ette ole kiinnostuneita minusta?”

Lumipallo jatkaa vyörymistään. Ilmiötä kommentoidaan ja selitetään kulttuurialan työntekijöiden toimesta. Jälleen kerran kritiikin tehtävää selitetään auki, vaikka kukaan kritiikkiä kritisoiva ei ole kiinnostunut kritiikin tehtävästä kirjallisuuden ja kulttuurin kontekstissa vaan oman valta-asemansa puolustamisesta ja oikeuttamisesta. Harvassa ovat vallankäyttäjät, jotka pitävät kriitikoista. Samalla kriitikot ja toimittajat ja monet taiteilijat eivät voi vastustaa itsensä esille tuomista kirjoittamalla kaltaisilleen auki jälleen kerran samat kulttuurin arvoa puolustavat asiat, jotka kaikki kiinnostuneet jo tietävät. Kaikki puhuvat toistensa ohitse.

Kritiikin vallan kieltämällä voi turvata oman selustansa ja heikon itsetuntonsa. Jungner, Tuomas Enbuske tai kritiikin asemasta jo aiemmin paasannut pikakahvimemegirl tietää vaistomaisesti, että tietynlainen kritiikki syntyy aina samasta lähteestä.

Mikael Jungner aavistaa, että tyyppi, joka kritisoi julkkisluistelijan teosta kirjallisesti arvottomaksi, saattaa puhua suljettujen ovien takana, että entisen demarin egolle tekisi hyvää joutua noloon onnettomuuteen, johon liittyvät jotenkin tieltä suistunut lannoitekuljetus ja nilkkoihin tippuneet housut.

Meemien tehtailija taas tietää olevansa pohjimmiltaan merkityksetön turauttelija, joka tarjoaa epärealistisen helppoja ratkaisuja ja kämäisiä iskulauseita (henkisesti) teini-ikäisille oikean kritiikin sijasta. Totuus sattuu, ja tietyt avainsanat saavat medianarsistit kuolaamaan Pavlovin koirina.

Ihmettelen lähinnä sitä, miksi Seppänen piti arviossaan teoksen julkaisua Otavalta vastuuttomana. Kustantamo ei vapaan sanan maassa ole vastuussa kenellekään muulle kuin omistajilleen. Runous ei myy, ja kustantamon tehtävä on tuottaa rahaa. On sen vuoksi päivänselvää, miksi Korven runoteos julkaistiin. Ehkä (vaikka tuskin) siitä syntyvällä tuotolla voidaan mahdollistaa jonkun rohkeamman valinnan julkaiseminen. Joka tapauksessa Otavalla hierotaan käsiä yhteen tästä tekaistusta kohusta, josta kaikilla pitää olla joku mustavalkoinen mielipide.

Oma mielipiteeni on, että aivan vitun sama. Korven kirja on näytteiden perusteella keskenkasvuista ja tyhmää moskaa. Sitä ei olisi pitänyt arvioida Hesarissa tai missään muuallakaan, sillä näin toimitukset vain noudattavat (median rakentamaa) narratiivia ja antavat teokselle arvon, jota sillä ei ilman kirjoittajan julkisuuskuvaa olisi. Puhdasta huomiotaloutta. Mutta ei opus nyt sentään mikään Mein Kampf ole ja unohtuu parissa viikossa.

Pohjimmiltaan haluan kai vielä kerran vinkaista, kuinka uskomattoman tylsää tämä kaikki on. Kaikki asetelmassa on mielikuvituksetonta ja kuollutta turruttavan tutuksi tulleella tavalla. Ei mitään uutta suomalaisessa kirjallisuudessa siis.

Vihan päivä

Posted on by kangasvalo

Eliisalla on ongelma, lapsuudesta asti mukana kulkenut toivottomuus. Isä on lähtenyt, äiti on hysteerinen ja itsekeskeinen kusipää. Eliisa itse on elänyt tahdottomana läpi elämänsä, kunnes päätyy naimisiin tylsän Askon kanssa, jolle synnyttää kaksi lasta, Lahjan ja Aarteen, joita rakastaa ja ei rakasta. Asetelma on tyypillinen. Ulospäin kaikki on hyvin. Tosiasiassa niskassa painavat mielenterveysongelmat ja rahahuolet. Perheen kassasta päävastuussa oleva Eliisa ei voi myöntää perheelleen heidän olevan vararikon partaalla. Rahaa ei riitä asuntolainan lyhennykseen, laskuihin tai mihinkään muuhunkaan kuin ruokaan. Lopputulos on selvä, Eliisa syöttää pirtelössä yliannostuksen unilääkkeitä koko perheelleen, poimii autotallissa lojuvan aseen ja tappaa perheensä ja itsensä. Tämä ei ole juonipaljastus, asia kerrotaan takakannessa ja on selvä ensimmäisestä sivusta alkaen.

Markku Pääskysen (s. 1973) lyhytromaani Vihan päivä (Tammi, 2006) on fiktiivinen kuvaus perustuen todelliseen rikokseen, vuonna 2004 Porvoon Anttilassa tapahtuneeseen joukkomurhaan, jossa velkaantuneen perheen äiti tappoi perheensä ja itsensä. Detaljit itse rikoksesta ovat suunnilleen samat, teoksen kertojan, surmaajan, mielenliikkeet kuviteltuja. Teos vaikuttaa perheellisen ja tapauksesta järkyttyneen kirjailijan yritykseltä selvittää tapahtumat itselleen.

Vihan päivä on teemoiltaan kiinnostava, klaustrofobinen tarina, jonka lähes pilaa suomalaiselle romaanitaiteelle kummallisen tyypillinen, runollisiin korkeuksiin kurkottava koivuklapiproosa. Koivuklapiproosan ongelma ei ole ytimekkyys, siis lyhyt ja tiivis ilmaisu, vaikka sitä siitä usein pilkataan. Paljon raskauttavampaa on, että joka toinen virke pitää sisällään “tarkan” huomion tai “kauniin” sanankäänteen, jossa ulkoisesti havaitulle annetaan kiertoteitse ilmaisu, joka ylevöittää sitä, viis siitä onko havainnon tekevällä henkilöllä siihen realistisesti kyvykkyyttä tai ei. Toisin sanoen kertomukseen luodaan tekosyvällisyyttä ja muka-merkityksiä maailman oletettuja todellisuuksia paljastavalla kaunopuheisuudella, jonka barokkimaisia kiemuroita proosan lyhytvirkkeisyys korostaa groteskiuteen asti. Eliisa on siis varsin koristeellinen puhuja ja ilmaisultaan kirjallisen kiertelevä ollakseen joukkosurmaa suunnitteleva mielenterveysongelmainen. Kirjallisuuden taikaa, sano.

Haluan lisätä, että koivuklapi ei ole suomalaisten miesten yksinoikeus. Edellinen kritiikkini huomioon ottaen myös naisoletetut kirjoittavat koivuklapia sydämensä kyllyydestä, he vain kyllästävät sen toisenlaisella krumeluurilla eli pidemmillä virkkeillä.

Pääskysen hahmot elävät, niin kuin hänen näennäisesti valoisammassa Sielut-teoksessaan (Tammi, 2015), klaustrofobisesti kuvatussa keskiluokkaisessa maailmassa, jossa yliopistoseikkailuiden jälkeen vanhemmat asettuvat omakotitaloihin kasvattamaan lapsia, katsomaan televisiota ja odottamaan etelänlomia. Vaivaannuttavinta on, etten ole varma, onko tämä asetelman kauhistuttavuus ollut kirjailijan tarkoitus.

Vihan päivässä ei ole ahdistavinta päähenkilön kokema toivottomuus vaan siihen johtavat syyt. Eliisa ei osaa hakea itselleen apua, toisaalta hän kokee tarvetta olla normaali. Hän hylkää yliopistoaikaisen (ja kömpelösti tarinaan kirjoitetun) naispuolisen kumppaninsa, ainoan ihmisen joka on rakastanut häntä täydellä vilpittömyydellä, ja tyytyy keskinkertaiseen Asko-nimiseen aviomieheen, jonka kanssa he elävät Porvoossa. Suomenruotsalainen naapuri lekottelee onnellisena riippumatossa samalla, kun Eliisa ampuu perheensä haulikolla.

Lyhytromaanin nimi on monitahoinen. Dies Irae on mahdollisesti Tuomas Celanolaisen (n. 1200–1270), Latino Malabranca Orsinin (?–1294) tai jonkun huomattavasti vanhemman tahon kirjoittama latinankielinen hymni tuomiopäivästä ja silloin koittavasta niin elävien kuin kuolleiden sielujen punnitsemisesta. Teksti oli kauan tärkeä osa katolilaista sielunmessua, ja se on siksi luonnollisesti osa monia läntisen klassisen musiikin sävellyksiä. Toisaalta nimi voi viitata Carl Theodor Dreyerin (1880–1968) samannimiseen, erinomaiseen elokuvaan vuodelta 1943, jossa noitavaino ja tuomituksi tulemisen pelko ajavat päähenkilön katkeraan marttyyriuteen.

Eliisa ei silti puhu viimeisestä päivästään vihan vaan ilon päivänä. Valehteleeko hän? Onko vihan päivä jokin toinen päivä? Onko sillä kuitenkin uskonnollinen merkitys, jota ei pidä sotkea surmaan? Vai voivatko ilo ja viha sotkeutua keskenään? Näennäisen levollinen kerronta on kontrastissa monien sävellysten raivoon kuten Mozartin (1756–1791) sävellyksen lisäksi tunnetuimmassa Verdin (1813–1901) versiossa:

Myös Dreyerin elokuva on täynnä raivoa. Se on kertomus eräänlaisesta hengen totalitarismista. Samoin Pääskysen kirja, vaikka se kuvaa näennäisesti masennusta. Viimeisillä hetkillään protagonisti ajattelee olevansa pian vapaa “kylästä” ympärillään, sillä häpeä “kylän” edessä ajaa häntä tekoonsa vähintään yhtä paljon kuin mielessä elävä mustuus. Vielä päähenkilöäkin ahdistavampi on Pääskysen luoma kuva keskiluokkaisen keskimääräisestä maailmasta, joka ajaa päähenkilön kurjuuteen kuin ainoan henkilön, johon hän teoksessa ilmeisesti samastuu: naapurin kapisen kissan.

Samalla on huomioitava, että Pääskynen kuvaa päähenkilönsä toiminnan vain masennuksen kautta. Tämä on, kikkailevan kielen lisäksi, teoksen suurin särö. Silkka masennus ja häpeä eivät perhesurmaamiseen riitä eivätkä aja siihen. Eliisa kuvataan rakastamassa lapsiaan erillisinä ihmisinä itsestään, mikä ei ole psykologisesti täysin tosi kuvaus ihmisestä, joka aikoo seuraavaksi syöttää yliannostuksen jälkikasvulleen ja ampua heidät, jotta he voivat olla yhdessä seuraavassa maailmassa.

En ole varma tässäkään tapauksessa, onko Pääskynen ollut tarkoituksellinen. On huomioitava, että teos on kuvattu Eliisan näkökulmasta ja hänen ehdoillaan. Jos ajattelen kyynisesti, Pääskynen on kirjoittanut humaania proosaa, jotta voisimme nukkua yömme rauhassa ja armossa, kuitaten tapahtuneen tuntemalla empatiaa tappajaa kohtaan. “En hyväksy mutta ymmärrän”, on hyvä tuutulauluhokema. Päämääränä lässytys ei ole millään tapaa mielenkiintoinen vaan pornografinen sanan negatiivisessa merkityksessä. Siis kamaa, jota lahjotaan Finlandia-ehdokkuuksilla, jos ymmärrätte yskän. Niin Vihan päivälle myös kävi.

Jos ajattelen myötäsukaisemmin, Eliisa on epäluotettava ja epäsympaattinen kertoja, kaunokirjallisessa kaunopuheisuudessaan narsistinen tai epävakaa, sillä lähinnä persoonallisuushäiriöinen tai hoitamattomalla tavalla psykoottinen on valmis kiistämään toisten ihmisten toimijuuden ja kykenevä suunnitelmallisuuteen, jossa vie niin lapsensa kuin puolisonsa mukanaan helvettiin. Kenties tähän teoksen nimi viittaa; teko on Eliisan kosto tylsälle puolisolle, lapsille joita ei tosiasiassa halunnut, vittumaiselle äidille, lähteneelle isälle, Suomen Pankille, verovirastolle, nimismiehelle, presidentille, Porvoolle ja koko rottamaiselle maailmalle.

Samalla Eliisan rakkaus lapsiaan kohtaan puhuu ensimmäisen vaihtoehdon puolesta ja sen, että Pääskynen ei tunne tarpeeksi hyvin ihmisen psykologiaa, koska tietämyksen sijasta on päättänyt ymmärtää tunteilla tekoa, jonka selitys on pohjimmiltaan vähemmän kaunopuheinen ja enemmän banaali tai tavoittamaton kuin usein myönnetään. Kaunokielisessä kulttuuripuheessa hehkutetaan mielellään, että fiktio auttaa meitä ymmärtämään toisia ihmisiä. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että kirjailijat ovat luonnostaan suuria ihmistuntijoita. Useimmat eivät ole. Edes psykologit, lääkärit ja papit eivät ole, vaikkakin todennäköisemmin kuin kirjailijat. Tunne ei ole tiedon väärti, koska tunnemme samoissa tilanteissa toisin kuin muut ihmiset, tavalla jolle olemme jo varhain ehdollistuneet, vaikka yrittäisimmekin jakaa toisillemme tunteemme puhumalla.

Lyhytromaanista puuttuu Michael Haneken (s. 1942) elokuvan Seitsemäs manner (1989) kaltainen transgressiivinen haastavuus, siis haluttomuus selittää väkivaltaista tekoa sanallakaan. Pääskysen teoksessa käsittämättömälle annetaan selitys, vähän liian helppo, vaikka kiinnostavimmassa taiteessa selitykset ovat yleensä aivan muita kuin humanistisia, lähempänä reaalista.