Jos väriä kuvaillaan paskanruskeaksi, kaikilla on väristä oma, tarkka mielikuvansa. Kuinka moni tietää, mitä tarkoittaa paskansininen? Se on harmaan rajalla liikkuva värisävy, jolla Aku Louhiniemen Tuntematon sotilas on maalattu lattiasta kattoon.
Sillä Louhiniemen estetiikassa uusi amerikkalainen yö on muuttunut suomalaiseksi yöksi, siniseksi ja valkoiseksi ilman valkoista. Taivas, maa, ihmiset ovat sinisiä. Päivä on sininen ja niin myös yö.
Uusin smurffielokuva täyttää kaikki laatudraaman merkit, eli se on turvallisesti, tylsästi tehty elokuva, jossa ei ole kiinnostavia kohtauksia. Siis “kiinnostavia”, ei “hyvin tehtyjä” tai “muistettavia”.
Tuntematon sotilas, kirja, on henkilöiden tarina. Siksi painotukset vaihtuvat elokuvaversiosta toiseen. Louhiniemen valinta päähenkilöksi on Rokka, suomalaisten baby boomerien vastine Teräsmiehelle.
Näyttelijöiden suoritukset ovat epätasaisia. Eero Aho on Rokkana niin ylivoimainen, että on kuin kävellyt toisesta elokuvasta. Vain Hannes Suominen Vanhalana pääsee samaan. Aku Hirviniemi yrittää parhaansa, mutta kuinka vaikeaa voi olla vielä kolmannella kerralla löytää Hietasen rooliin turkulainen näyttelijä? Jussi Vatasen esittämällä Koskelalla on ilmeestä päätellen läpi elokuvan mielessä kotiin päälle jäänyt hella.
Muut kävelevät roolinsa läpi. Lehto ei ole pelottava, Viirilä ei tarpeeksi hullu, Riitaojan pelko ei tunnu munaskuissa, ihan niin kuin mikään muukaan elokuvassa ei tunnu pahalta tai hyvältä tai miltään.
Sivuosissa olevien sotilaiden nimiä lausutaan ohimennen sen kummemmin miehiä yksilöimättä. Näyttelijöiden nimet näytetään lopussa pärstineen syystä, sillä ummikkoina leffaan tulevat katsojat ehtivät unohtaa puolet hahmoista loppuun mennessä.
Kun Tuntemattomasta sotilaasta katoaa ihmisyyden ulottuvuus (mikä on Tuntematon sotilas -nimen saaneelta teokselta humoristista), se kiiruhtaa eteenpäin best of -kohtauksesta toiseen. Dramaturgisesti elokuva on kummallinen, sillä se on tehty katsojalle, joka tuntee alkuteoksen ja mahdollisesti aiemmat elokuvat läpikotaisin.
Mitä tarkoittaa teoksen tarpeellinen päivitys, josta tämän elokuvan kohdalla niin paljon on puhuttu? En keksi, rahan ansaitsemisen lisäksi, mitä uusin versio tuo kriittisesti lisää kahteen aiempaan elokuvaan, kirjaan ja takavuosien suosittuun näytelmään. Katsojat saavat eteensä tuttuja näyttelijöitä näyttelemässä tutut kohtaukset lävitse vielä kerran jännittävänä toimintaelokuvana.
Vaikka pohja on sama kuin aiemmin, rytmityssyistä ja hajuttomuudesta johtuen elokuvalla ei ole ainakaan katsomanani tv-sarjaversiona järkevää rakennetta. Siihen on esimerkiksi lisätty naishahmoja, tiedostavaa. Yritys ampuu itseään jalkaan, koska järkeviä repliikkejä naisille ei ole kirjoitettu. Mikä hyöty on kreikkalaisesta kuorosta, joka ei puhu?
Toisessa rakenteen rikkovassa lisäyksessä Koskelan huusholliin mennään neljännessä jaksossa täysin ennakkovaroituksitta, juuri kun Ville on jäänyt hahmona täysin taka-alalle ja Rokasta on tehty päähahmoa. Kohtaus on niin jäyhä, että se tuntuu parodiselta. Sen ainoa tehtävä on saada Koskelan väistämätön kuolema tuntumaan joltain.
Rokan kotielämän kuvaukset, joille annetaan dramaturgisesti perustelematon osa, ovat sellaista eloveenaa, että katsojan päässäkin täytyy olla puuroa, jotta sitä suostuu lusikoimaan. Paula Vesala pääsee luikauttamaan parit säkeet ja näyttämään tissit. Muuten hän saa kylpeä chiaroscurossa ja olla Suomalainen Nainen.
Edellä mainituissa esimerkeissä Louhimies tavoittelee herkkää rekisteriä. Yritys muistuttaa laservaloa jahtaavaa kissaa. Louhimies on suorittava viihdeohjaaja. Silti hän haluaa tehdä vuosi toisensa perään elokuvia saatanan vakavista aiheista, vaikka hänen pitäisi ohjata toimintatrillereitä. Kirjoitustaidoton mies haluaisi olla auteur.
Asioita tapahtuu, niillä ei ole kontekstia, ei sanottavaa. Sanottavaa täytyy olla, kun tehdään jo kolmatta versiota. Louhimies vain kuvailee, mikä tekee kokonaisteoksesta täysin lattean suhteessa kumpaankin aiempaan elokuvaan, joista ensimmäinen oli paatosta ja toinen transgressiota.
En ole varma, onko ohjaaja ymmärtänyt, mikä on alkuteoksen rakenteen tarkoitus. Välinäytöksiä ovat jatkuvien täydennysmiesten aallot, jotka vaihtuvat reservin konkareista (Rokka, Susi) nuorukaisiksi (Hauhia), hulluiksi (Honkajoki), ukoiksi (Korpela) ja lapsiksi (Asumaniemi). Jokaisen täydennyksen mukana käsitellään yksi sodan aspekti, sotilaskohtalo.
Sen sijaan Avatar 2: Tuntemattoman sotilaan työryhmä ei ole teosta tehdessään tiennyt, mikä ikonisiksi nousseiden kohtausten ydin on vaan toistanut niitä memeettisesti. Ne käsitellään äkkiä, sitten mennään täyttä vauhtia eteenpäin seuraavaan.
Toisaalta mukana on kohtaus, jossa Koskela miehekkäästi hiukan tyrskii Hietasen ruumiin äärellä, mutisee “perkele” ja Rokka laskee käden olalle. Kohtaus on kornimpi kuin maissintähkä, suomalaisen miehen tunteiden näyttämisen oppikirjasta. Kariluodon viimeinen näky ovat rakastetun Sirkan kasvot. Täysin yhdentekevää, sentimentaalista. Kranaatin räjähtäessä se tukkii katsojankin korvakäytävät, koska äänisuunnittelu on sotamiesryania. Sitä kutsutaan immersioksi. Kun everstiluutnantti Karjulan yli ajaa panssarivaunu, saa katsoja sentään hyvät slapstick-naurut. Pläts mennään kuin GTA:ssa konsanaan.
Elokuvan parhaassa kohdassa Juho Milonoff Honkajokena puhuu lööperiä Lammiolle, kääntää katseen hetken ajaksi suoraan kameraan ja on rikkoa neljännen seinän mukana katsojan immersion. Odotin, että näyttelijä olisi päättänyt höpinänsä kaksoisveljeltään tuttuihin docventuresmaisiin keloihin. Hetki on niin lyhyt ja elokuvassa ainutkertainen, että se tuntuu vahingolta ja sellaisenaan jää valitettavasti perusteettomaksi.
Niin käy myös Louhimiehen selvimmälle yritykselle olla auteur eli lisätä elokuvaan kohtauksia Rokan ihmeellisistä kohtaamisista pupujussien ja susien kanssa, koska niin Terrence Malick tekee. Jos äänisuunnittelua voi kiittää jostain, se on kaikkien itikoiden ja pörriäisten äänien korostaminen. Luonto tulee edes niiltä osin lähelle hetkeksi.
Lopussa soi Finlandia uutena, modernina sovituksena. Se on suomalainen isänmaallisuus pähkinänkuoressa; vanhojen tuttujen merkitsijöiden toistelua moderniin makuun sovitettuna kuin sukupolvesta toiseen hieman erilaisissa valkoisissa hyllyissä komeileva Aalto-maljakko, perusjäyhää mielikuvituksetonta konservatismia, jonka kova ydin ei ole ankaruus tai tiukkapipoisuus vaan kaikille mieliksi oleminen.
Elokuva sai ilmestyttyään kaikkialla suitsutusta osakseen. Kriitikoille lukuun ottamatta Helsingin Sanomien mainiota pelinavausta, jonka laduilla olen tässä kirjoituksissa hiihtänyt, kelpaa ilmeisesti aivan mikä tahansa. Tosiasiassa sarjan voi katsella, se viihdyttää aikansa, muutaman vuoden kuluessa se unohtuu, jos Yle ei ota tavaksi näyttää sitä Laineen version sijasta.
Louhimiehen Tuntematon sotilas epäilyttää minua ja tuntuu vastenmieliseltä. En kaipaa sodanvastaisuutta, en kevytvasemmistolaisuutta tai muuta paijaamista, sillä tätä kaikkea eepos sisältää riittämiin. Olisin kaivannut vihdoin kuvausta Suomen sodista moraalin, arjen ontologian poikkeustilana; kun mennään niin kauas kuin yötä riittää.
