Kategoria: Televisio

Neljä vierasta, pääosin koomikoita, istutetaan juontajan kanssa pyöreän pöydän ympärille juttelemaan. Edessään heillä on tarvittaessa täytettävät juomalasit. Yleisö on sijoitettu kehäksi pöydän ympärille. Kuvituskuvia ei ole, kaikki kamerat osoittavat puhujien kasvoihin. Juontaja ohjaa keskustelua minimaalisesti. Ohjelman ainoa tavoite on keksiä jakson lopussa nimiehdotus nimeä vailla olevalle sarjalle.

Sellainen on Alan Davies ‘As Yet Untitled’ (2014–), ja se on Only Connectin (2008–) tavoin osoitus siitä, että yksinkertainen voi olla tehokasta televisiota metelin kyllästämässä maailmassa. QI-ohjelmasta (2003–) tutun Alan Daviesin (s. 1966) luotsaama show perustuu elämän pienien kertomusten ja outojen anekdoottien viehättävyyteen.

As Yet Untitled korostaa omaa käsikirjoittamattomuuttaan, mikä ei aivan pidä paikkaansa: Vieraat ovat valinneet ennalta anekdootit, jotka haluavat kertoa ja yrittävät sitten viihdyttää niillä toisia parhaansa mukaan. Moniin muihin paneeliohjelmiin verrattuna show on silti spontaani, koska mukana ei ole tiukasti ennalta käsikirjoitettuja osioita. Improvisaation elementti syntyy intiimiydestä. Formaatista johtuen ei ole yllätys, että sarja jäi osin koronan vuoksi peräti neljäksi vuodeksi tauolle kunnes jatkui vuonna 2021.

Editoinnissa monia juttuja leikataan pois. Osa niistä esitetään vasta jokaisen tuotantokauden päättävässä koostejaksossa, joka yrittää pelastaa leikkaushuoneen lattialta hyviä stooreja.

Koska muoto perustuu improvisaatioon ja yhteispeliin, ohjelma on haaste. Katsojasta on tunnuttava, että hän istuu vieraiden kanssa saman pöydän ääressä. Koomikoiden ammattitautina on isoimpien naurujen saaminen toisista ja yleisöstä, mikä voi liian kilpailulliseksi käydessään rikkoa dynamiikan.

Salakavalan hankalasta mutta leppoisasta premissistä johtuen ohjelman vieraina on nähty myös sellaisia kasvoja, jotka eivät normaalisti viihdy paneeliohjelmien vieraina. Esimerkiksi Stephen Fry, Melanie C ja Adrian Edmondson ovat käyneet istumassa Daviesin kanssa saman pöydän ääressä. Kyse on toki myös promootiosta, koomikot yrittävät vakuuttaa katsojat tärkeimmästä eli omasta mukavuudestaan.

Show porautuu yllättävän syvälle siihen, mikä todella tekee koomikon. Brittihuumorin tunteva huomaa pian, että osa vieraista kertoo vakituiset paneeliohjelmissa käytetyt settinsä, jotka ovat hauskoja mutta korostetusti harjoiteltuja esityksiä, jotka sujuvat rutiinilla. Toiset tulevat paikalle siinä hengessä, että ovat tulleet viettämään pubi-iltaa ystävien seurassa.

Jälkimmäisen ryhmän jäsenet loistavat formaatissa, ensimmäiset ovat pulassa. Kaikki ohjelmassa kannustaa muita pöydän ympärillä olevia keksimään omia vitsejä tarinoiden mausteeksi, puhumaan päälle, kyseenalaistamaan kerrottua, kuljettamaan kertomusta sivupoluille ynnä muuta. Vieraiden on osattava pelata yhteen. Tyyliinsä urautunut ei sopeudu tällaiseen ympäristöön helposti.

Esimerkiksi voi ottaa James Acasterin esiintymisen ohjelman 2015 esitetyltä toiselta tuotantokaudelta. Jakso on yksi sarjan parhaista. Sittemmin huippusuosituksi noussut Acaster on vielä suurelle yleisölle tuntematon ja kertoo erään stand up -vakioistaan. Hän tuntuu silmin nähden hermostuneelta, sillä toisin kuin lavalla, muut pöydän ympärillä keskeyttävät ja kyseenalaistavat kerrottua.

Rytmillistä tiukkuutta vaativa juttu jää vaisummaksi kuin yleensä, minkä näkee Acasterin hermostuessa. Hän tajuaa juttunsa menevän pilalle. Silti hän kokoaa itsensä jakson loppua kohden ja kertoo pitkän, polveilevan kertomuksen uransa alkuvaiheilta, jossa on huomattavasti enemmän koomikkoelämän sisäpiirin tuntua ja siten elämää.

Jakso yhdistää kolme eri sukupolvea. Ricky Tomlinson ja Jo Brand ovat vanhaa kaartia. He toimivat 1980-luvun stand-up-skenen uranuurtajina. Heillä on tausta työväenluokkaisissa ammateissa. Brand oli mielenterveystyöhön erikoistunut sairaanhoitaja, Tomlinson rappaaja. Daviesin ohjelmaformaatissa he ovat kuin kalat vedessä. He elävät herjoista, sanaleikeistä ja kaskuista.

Acaster ja yhtä lailla suureen suosioon sittemmin noussut Sara Pascoe edustavat koulutettua, tiedostavaa ja surrealistisempaa nuorta polvea, kirjoittajia enemmän kuin suullisen perinteen taitajia, milleniaaleja. Välissä on 1990-luvun koomikko Davies, joka on rauhallisesti puhuva, leppoisa “bloke”, sälli. Hän on silta kahden sukupolven välissä.

Jakso sai minut ymmärtämään, miksi olin katsonut ohjelmaa ilolla. Brittihuumorista pitävän katsojan viihde syntyy havainnosta, että juuri tämä yhdistelmä toimii näin hyvin. Pascoe on alan ammattilaisten seurasta tohkeissaan, Acaster ujona, mutta suhtautuminen on konkareiden puolelta avoimen vastaanottavaa ja kannustavaa. Paneeliohjelmissa ei niiden tiukemmasta formaatista johtuen pääse tarkkailemaan näin läheltä henkilökemioita.

* *

Edes leikkauksella ei voi pelastaa kaikkea. Sarja on kiinnostava myös siksi, että sen tekeminen on ennakoimattomuuden vuoksi riski. Moni vieraista ei ole koskaan tavannut toisiaan. Jotkut jaksoista ovat mahalaskuja, koska kemiat eivät kohtaa. Yksi on kiusallisesti huomattavasti muita enemmän äänessä, jotkut eivät pidä toisistaan. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on jakso, jossa ovat vieraina Ross Noble, Janet Street-Porter, Angela Barnes ja Michael Ball.

Street-Porter tunnetaan keltaisen lehdistön likasankojournalistina. Hänen huumorintajunsa on erittäin ilkeä. Itselleen nauramisen kykyä häneltä ei löydy. Noble on paksulla cockney-aksentilla höpöttävä surrealistinen koomikko, jonka stand up -keikat ovat täynnä improvisaatiota. Hän edustaa lewiscarrollilaista nonsensen perinnettä.

Kumpikin on periaatteessa tällaiseen ohjelmaan sopiva vieras mutta käyvät toistensa hermoille välittömästi. Muut vieraat ja Davies yrittävät pitää uppoavaa laivaa pinnalla, kun Street-Porter piikittelee Noblea ja Noble yrittää parhaansa mukaan olla huomioimatta Street-Porterin olemassaoloa. Operettilaulajana tunnettu Ball nousee yllättäen tilanteen tasalle jakson dynamoksi ja antaa kaikille hengähdystauon kertomuksillaan.

Toisenlaisia lässähdyksiä tapahtuu, kun vieraat eivät pääse toistensa aaltopituudelle. Toisen kauden jakso. jossa ovat vieraina Germaine Greer, Lucy Beaumont, Jonathan Ross ja Tom Wrigglesworth, on hyvä esimerkki. Kokoonpanossa ei toimi mikään, vaikka tuotantoyhtiölle on nostettava hattua riskistä. Wrigglesworthin jutut huitovat liian usein hutiin, Beaumontin tarkoituksellisen epäröivä deadpan-tyyli jää muiden jalkoihin, Greer on feminismin esitaistelijana kiehtova hahmo mutta ei suoranaisesti koomikko ja tuntuu porukassa ulkopuoliselta. Normaalisti rasittava päällepäsmäri Ross tuntuu siltä myös jakson alussa, mutta ohjelman edetessä katsoja tajuaa, että Ross yrittää itse asiassa pelastaa sen, mitä pelastettavissa on. Hän kertoo edes hiukan huvittavia anekdootteja yksi toisensa perään, koska muista ei ole siihen. En pidä Rossin muita keskeyttävästä ja liian tuttavallisesta haastattelutyylistä hänen omassa ohjelmassaan, mutta arvostan nyt enemmän hänen silmäänsä sille, miten televisiota tulee tehdä.

Yksi myötähäpeää herättävä hetki koetaan jaksossa, jossa amerikkalainen Storage Hunters -ohjelmaa (2011–2016) juontanut Sean Kelly kuvailee kaskussaan erästä naista “lutkan” näköiseksi mahdollisesti unohtaen olevansa televisiossa. Kertomus on lyhyt, mutta sen punchline on huono ja rytmi epäonnistunut. Seksistinen häpäiseminen on tuhonnut vitsin mahdollisuudet jo ennen loppua. Muiden vieraiden haluttomuus nauraa tarinalle muodostaa erikoisen dead air -hetken, jota modernissa televisiossa ei usein nähdä. Pidän leikkausryhmän päätöksestä jättää kiusallisuus ohjelmaan. Armollisesti Kelly pitää loppujakson ajan päänsä kiinni tai on ainakin editoitu pois. Vielä armollisemmin hänen ohjelmansa lopetettiin pian eikä kukaan enää muista hänen olemassaoloaan.

Parhaimmillaan ohjelma on kuitenkin sellainen kuin artikkelikuvan (alkaen vasemmalta: Alan Davies, Nick Helm, Katherine Jakeways, Olivia Lee ja Lee Mack) jaksossa. Vieraat ovat nojautuneet kuuntelemaan Daviesin kertomaa juttua kuin todella istuisivat keskenään eivätkä kameroiden keskellä. Koska kaikki pelaavat hyvin yhteen, vieraat tuntuvat olevan aidosti kiinnostuneita toistensa sanomisista. En kerro, mitä Daviesin näin intensiivisesti latelema anekdootti koskee, se pitää halutessaan selvittää itse.

* *

Or the bad memories have sunk into a dank peat bog at the bottom of the brain where it’s always night, the sun can’t reach, and the learned lessons of life dissipate throughout the unwitting mind, into future behaviours, guiding us away from repeating errors, extinguishing the half-thrill that was part of a terrible time, so nothing appeals about returning, not even familiarity, and we learn but can’t recall how. This better, evolved brain can filter memory, detect remnants of rage or trauma, and sink them in the brain-bog where they are only echoes of what to avoid.

Just Ignore Him (Little, Brown and Company, 2020) taas on jotain muuta. Kysymyksessä on Alan Daviesin elämäkerta, tai oikeastaan toinen elämäkerta, joka korjaa ensimmäisen elämäkerran virheet.

Humoristin tekstiksi teoksessa mennään syvälle, ilmaisu on pidäkkeetöntä, mikä johtaa toisinaan ylilyönteihin, toisaalta usein kauniiseen kirjoitukseen, josta esimerkkinä yllä oleva lainaus, joka kaivautuu psykologiseen kokemukseen mutta nimenomaan proosan keinoin, ei psykologian.

Just Ignore Him onkin brittiläisten perinteiden mukaisesti kuin goottilainen romaani, tai ehkä kuin vinoutunut kaksoisveli Daviesin kanssa samaa ikäluokkaa olevan Karl Ove Knausgårdin (s. 1968) Taisteluni-sarjan (2009–2011) ensimmäiselle osalle.

Se ei ole monien muiden lukemieni brittiläisten koomikkoelämäkertojen tapaan hauska, liian kevyt, elämäkerrallinen kertomus jonka ympärille sidotaan löyhä teema. Sen sijaan teos on ajallisesti hyvin hallittu; se keskittyy varhaislapsuuteen ja käy vain katkonaisesti lävitse tekijänsä myöhemmät vaiheet, joita on jo käsitelty hänen aiemmassa, “epärehellisessä” teoksessaan My Favourite People and Me, 1978–88 (Penguin, 2009).

Just Ignore Himin aihe on ajan tapaan rajattu: isän pojalleen tekemä seksuaalinen väkivalta, jota kuvataan niin toteavan suorasukaisesti ja täsmällisin termein, että lukija ei voi kuin miettiä, että tuolta se kai tuntuu, kun yrittää sanallistaa hyväksikäyttöä. Vaikka kirjassa on muutakin, kaikenlaisia muistoja, kierteet, kierrokset, palaavat aina näihin hetkiin.

Daviesin äitipuoli löytää vuosikymmeniä myöhemmin miehensä varastosta kasan valokuvia puolialastomista teinipojista. Pariskunta polttaa kuvat nuotiolla, ja orastavasta muistisairaudesta kärsivä mies vakuuttaa pahojen tapojensa loppuvan. Avioliitto on silti rikki, vaimo siirtyy toiseen huoneeseen nukkumaan ja ei ota eroa vain kyllästyneestä tottumuksesta. Sitten kuvia löytyy lisää. Tällä kertaa rouva antaa kuvat poikapuolelleen, Alanille, joka on jo vuosien ajan hautonut sisällään mustaa katkeruutta. Tapahtuu jotain, sysäys, ja Davies kulkee valokuvien kanssa poliisiasemalle tekemään rikosilmoituksen isästään.

It only served to make me think again of the boy I had been, and of the boys in my father’s favourite pictures, and how I’d considered releasing them from my sunroof to flutter across the Essex countryside. Perhaps the folder would have opened in my hand, the pictures caught by the air as the car raced along, first one or two, then a flurry of them as if they were being freed.

All those boys back out in the world, if only they could land in the fields and somehow come alive in contact with the earth, stepping out of the pictures to say their names and where they are from, and how old they were at the time, and maybe recall who the photographer was, and in saying those things immediately forget them, then walk down into Loughton and far beyond, to wherever home is, eventually absorbed back into life, into school, with no online past, returning to their youth, their childhood, like lost wartime pilots emerging still young from the Bermuda Triangle.

Alkaa pitkä takaumajakso, jota rikkovat satunnaiset väläykset nykyisyydestä. Teos kuvaa Daviesin äidin kuolemaa ja hajanaisia, onnellisia muistoja rakastavan vanhemman käsissä ennen kuin tämä kuolee nopeasti edenneeseen sairauteen. Kokemus katkeroittaa kolmesta lapsesta keskimmäisen, Alanin, joka alkaa oirehtia. Ylivilkkaasta pojasta tulee lörpöttelijä, varastelija ja tohottaja, ankaran isänsä silmätikku. Sisarukset manipuloidaan Alania vastaan.

Kun pojasta tulee liian vaikea kontrolloida, tämä on nitistettävä jotenkin. Siihen isä, Roy, käyttää välineenä hetkiä kaksin, muiden lasten ollessa poissa. Kosketusta kaipaava poika sekoittaa teot rakkauteen ja oppii vaikenemaan kokemuksistaan. Samalla hän oireilee entistä pahemmin, mikä nostaa muurin hänen ja muun perheen välille: teoksen nimi tulee isän ohjeistuksesta sisaruksille.

Hyväksikäyttöä kestää satunnaisesti pari vuotta, kunnes Alan on jo sen verran vanha, että voi puolustautua. Kielletyt teot loppuvat siihen, mutta jättävät henkisen jälkensä. Samalla niistä tulee julkinen salaisuus, jota sukulaiset eivät suostu uskomaan ja josta ystävät oppivat kuultuaan vaikenemaan.

Koomikko Richard Herring (s. 1967) kuvaili podcastissaan olleensa teosta lukiessaan valkohehkuisen raivon vallassa. Reaktion ymmärtää. Kaikki kauhea on jo tapahtunut, lukija tietää aikuisen Daviesin selvinneen ja elävän menestynyttä elämää rakastavan puolison ja lasten kanssa, mutta lapsuuden tärveltyminen ja vuosikymmenien kaksoiselämä kirvelevät. Tekstistä esiin nousevaa poikaa haluaisi suojella, vaikka Davies ei kutsu säälimään itseään. Jos jotain, kirjasta kuvastuvat sentimentaalisuuden sijaan selkeimmin viha, inho ja pettymys. Teosta on kuvattu “hauskaksi”, mutta en ole asiasta varma. Huumori on kuivaa, sardonista laatua, ja sitä on vähän.

Samalla kirja tekee mainostamatta jotain, mihin moni viihdyttäjän elämäkerta pyrkii mutta ei pääse. Se on tunnustusteos koomikolta, jonka urasta ei tarvitse tietää mitään teoksen lukeakseen, sillä kirja ei sisällä mitään “fanitietoutta”. Koomikko, TV-työläinen, se riittää. Kirjaa voi lukea kuin romaania, mikä on kehu. Asiaa auttaa, että teos on syntynyt Daviesin käytyä kirjoittajakoulua, jossa syntyneet novellit toimivat harjoitteluna elämäkerran rakenteelle.

Just Ignore Him paljastaa julkisesta henkilöstä puolen, joka toden totta on ollut aiemmin yleisöltä piilossa, toisin kuin moni uskallustaan mainostava elämäkerta, joka paljastaa lopulta vain hajanaisen kokoelman asioita, jotka viihdyttäjä on kertonut jo aiemmin haastatteluissa.

Mikä tärkeintä, Daviesin äänen pystyy tunnistamaan vertailussa moniin kollegoihinsa. Hän on lyyrinen mutta ei sopertele, ei kirjoita liian tiiviisti muttei myöskään jaarittele, vaikka luvut ovat niin sisäiseltä kuin keskinäiseltä sommittelultaan välillä turhan hajanaisia. Hän käyttää tyylikeinona pitkiä virkkeitä, jotka ovat taitavasti rakennettuja, eivät prameilua vaan hallittua tajunnanvirtaa ja osa kirjailijan ääntä.

Kyse ei ole mestariteoksesta mutta Just Ignore Him on silti ollut yksi kiinnostavimmista viime vuosina julkaistuista lukemistani kirjoista, eikä kyse ole “tärkeisiin aiheisiin” liitettävästä sentimentaalisuudesta, vaikka Davies tuo avoimesti esiin teoksensa yksinkertaisen ja tunnustuskirjallisuudelle tyypillisen mission, häpeästä irrottautumisen. Teoksessa on jotain, mitä en osaa paketoida siististi, kursailemattomuutta, joka limittyy lyyrisen väliin viistolla ja siksi kiinnostavalla tavalla.