Ajattelen sitä määrää todistuksia, joita antikvariaattien ja kirjastojen historiahyllyillä tulee vastaan. Holokaustista, laajemmin toisesta maailmansodasta, on kirjoitettu niin paljon, että on kuin jokainen sotaan osallistunut olisi saanut oman kirjansa. Mikä on harha. Tuhat, kaksi tuhatta, viisi tuhatta kirjaa ei korvaa miljoonia kuolleita, joista useimpien nimiä ei kukaan enää muista. Kaikki se sivumäärä, eikä se kerro juuri mitään mistään. Yritykset ymmärtää kirjojen kautta kurjuuden koko hinta ovat epäonnistuneita vaikka eivät arvottomia. Ymmärrys on luonteeltaan kokoavaa, katastrofi hajottavaa ja moniarvoista. Katastrofi, niin kuin holokausti, synnyttää hyökyaalloittain kirjallisuutta, yksilöiden todistuksia. Ehkä tulevaisuudessa nämä todisteet, päiväkirjat suurmiehistä tavallisiin ihmisiin, muistelmat, haastattelut, jäljelle jääneet dokumentit Anne Frankin päiväkirjasta Churchillin muistelmiin, kokoamalla ja ne kaikki kerralla sähköisesti aivoihin laukaisemalla voitaisiin edes etäisesti tavoittaa, mitä todella tarkoittaa jokin historian tapahtuma ja tapahtumallisuus, kuinka arjesta on kauttaaltaan tullut niin absurdia, kuinka totuus on toinen, kun maanantai vaihtuu tiistaiksi, keskiviikoksi… Varmasti jäsentelemätön hyökyaalto tuntuu oleellisemmalta kuin yksikään kokoava historiankirja, jonka täytyy olla lähdekriittinen, joka on liian valikoiva ja kaukana henkilökohtaisista todistuksista yrittäen tarjota yhtenäisen vision pirstaleisten todellisuuksien keskellä, ohjaa aukiolle keskellä metsää ja väittää maailman rajojen olevan siinä, vaikka kärsimys ei jakamalla vähene, se vain pukee kasvoilleen uuden naamarin.
Kategoria: Proosaa
Hikoilevia raakileita
Trauma on mielen kolonisaatiota.
*
Suhteellisuusteoria: Huono proosa armahtaa lukijansa yksinkertaisemmin kuin huono runo.
*
Liikaa kauneutta voi olla liikaa.
*
Tunne on lilja kehon mullassa.
*
Pelkään tunnetta, joka kävelee vieressäni, kun kuljen vanhojen kotitalojeni ohi.
*
Näkyvä innostus saa karisman katoamaan.
Mutta mitä tekee karismalla, joka ei salli riemua?
Puutarhassa, pian geosmiini
Kaikki hiljaisuus, ennen niin paljon puhuneet, nyt vaienneet esineet,
haluaisin olla vartijasi, kulkee varjoni edellä, edelleen
haluaisin tuntea kaiken jalkojeni alla, etten vain liikkuisi kuin
kehrääjän puhe vaativa kuin kuolema hukkumalla, valo ja pako,
pako kuolemalla, pronssinen yökkönen liian läheltä lamppua, taottu
keskiyön salama, niin kaukana ettei ääni kuulu mutta pilven rajat,
keskiyötä on: vaiennut simpukka, puutarha hellii, en pysty nousemaan tuolilta,
hellii se, se –– sanat eivät tule, tyhjästä musta terä, se, sateen luonnollinen hajonta.
Hyvää
Hyvyyden tavoittelun ongelma, jos Jumala on hiljaa, on hyvän olemassaolo suhteessa muihin ihmisiin, joiden aivoituksiin ei pääse käsiksi.
Jos arvailuja muille parhaasta edes yrittää, on se usein kaikkea muuta kuin hyvää, kitkerää itsekeskeisyyttä ja toisten alistamista oman tahdon alle.
Virhe on ajatella, että paha on yksinkertaista ja suoraa ja totta, hyvä vuorostaan jotain muuta. Hyvä on korotettu liian korkeaan asemaan, uskonnolliseksi objektiksi. Sen saavuttaminen koetaan vaikeaksi kaikille paitsi pyhimyksille. Olen syyllistynyt samaan itseni kohdalla.
Nykyään hyvyyden apostolit ovat treenauksen ja mindfulnessin ammattilaisia, joiden suhtautuminen hyvään muistuttaa aivopesua enemmän kuin minkään uskonnon käsitys. Hyvä muuttuu heidän käsissään etäiseksi, epäilyttäväksi kissankullaksi.
Arkipäivän hyvä ei ole sen kummoisempaa kuin arkipäivän paha. Hyvää ei vain tunnisteta, sitä joka henkii kohteliaisuuksista, mainiosta mielialasta, avuliaisuudesta, yleisesti halusta olla toisten ihmisten kanssa.
Tommi Melender kirjoitti esseekokoelmansa Onnellisuudesta aluksi, ettei onnellisuudesta puhumista saa jättää puoskareille. Laajennan huomion koskemaan hyvää. Hyvästä on puhuttava rohkeasti, vaikka näkemykset eroaisivat toisistaan.
Ei ole hyvän vaan vaarallisen helppouden merkki, jos toimii toisia kohtaan niin kuin itse toivoo toimittavan itseään kohtaan. Hyvästä kielii enemmän toimiminen yleisen humaaniuden hengessä, ymmärtäen osansa kokonaisuudessa ja samalla yksilönä. Tämä on eri asia kuin ensin mainittu.
Kahden suuren asian, minän ja joukkojen, ajatteleminen yhtaikaa vaatii ajattelulta paljon. Kokonaisuuden ja yksilön välinen suhde on hankala hahmottaa, sillä näkökulma on väistämättä puolueellinen, minuuden.
Vaikka itsekkyys on vaara, minuus on suorin mahdollisuuksien rajoissa oleva reitti hyvään. Kuulin eräänä päivänä, että minulla on kiltit kasvot. Tietysti näin kuullessani haluaisin ajatella, että kasvoni ovat myös luonteeni peili.
Vakavasti ottaen, en haluaisi olla mysteeri vaan todella niin pinnallinen, että olemukseni kautta olisi mahdollista lukea sisäistä elämääni, jos ei ajatuksiani. Tähän myös pyrin, mutta mahdollisuuksistani voidaan olla montaa mieltä.
Ennen halusin eniten olla hyvä muille ihmisille. Nyt se on vain toiseksi suurin toiveeni. Nyt haluan eniten sanoa oppineeni tuntemaan, siis todella tuntemaan toisten ihmisten hyvyyden, koska se on samalla vastaus ensimmäiseen toiveeseeni.
Salaisuus
Sateesta vaikeneminen,
kun pilvi valuu yön yli.
Musiikista salaisuus,
josta kieli on katkera.
Olen krotoni ja minusta
henki maksaa kovaa hintaa.



