Olen kuunnellut viime aikoina paljon erilaista 80-lukua pastissoivaa syntikkapoppia. Osaa näistä yhtyeistä kutsutaan nimityksellä hypnagoginen pop, jota en tässä nyt käytä, koska termi on mielestäni typerä.
Yhteistä bändeille on, että ne ovat liioittelevan hyperrealistinen näkemys kasarin musiikkiestetiikasta, esittäen ideoita joita alkuperäisissä ei ole edes ollut.
Yksikään aikakauden yhtye ei siis ole kuulostanut näiltä, mutta kuuntelijan on helppo kuvitella, että näin olisi voinut olla.
Erityisen hyvältä on kuulostanut John Mausin musiikki, erityisesti hänen vuoden 2011 levynsä We Must Become the Pitiless Censors of Ourselves.
Maus on poliittinen filosofi, joka tunnetaan vasemmistolaisista mielipiteistään, mutta joka on toisaalta esiintynyt myös alt-right-yhteyksistään tunnetussa Million Dollar Extreme Presents: Word Peace -sketsiohjelmassa.
Sen viidennessä jaksossa hän on esittänyt luultavasti tunnetuimman kappaleensa Cop Killer, jonka lyriikat menevät seuraavasti:
Cop killer / Kill All the Cops Tonight / Kill Them, Cop Killer / Kill All the Cops in Sight / Cop Killer / Against the Law
Ja niitä sitten toistellaan.
Biisi viittaa myös Body Count -nimisen thrash metal -yhtyeen kappaleeseen vuodelta 1991. Sillä on sama nimi kuin Mausin teoksella.
Siinä poliisien tappaminen tapahtuu koston nimissä: musta kansanosa hyökkää vihollisiaan vastaan. Kappale aiheutti ilmestyttyään Yhdysvalloissa suurta julkista kohua ja keskustelua.
I’m a cop killer / Better you than me / Cop killer / Fuck police brutality! / Cop killer / I know your family’s grieving / Fuck ’em! / Cop killer / But tonight we get even, ha ha
Laulaja Ice-T puolusteli lyriikoita sananvapaudella ja kutsui sitä protestilauluksi. Miksei, mutta kyse on väkivaltafantasiasta, vaikka se olisi syntynyt todellisista turhautumista.
Maus on perustellut omaa Cop Killeriään (joka ei herättänyt minkäänlaista kohua) sillä, että kyseessä ei ole kehotus kenellekään tappaa oikeita poliiseja. Ydin on enemmän lauseessa “against the law”.
Poliisi on symboli lain edustamalle pakkojärjestykselle, joka yksilön on murrettava. Tämä utopistinen ajattelu saa muotonsa absurdissa poliisintappajan hahmossa. Tai näin laulaja itse on selittänyt. Tässä mielessä kappaletta käytettiin myös World Peacessa.
*
Kysymykseni on, että eikö kuka tahansa poliisin tappava toimi symbolisesti, Body Countinkin kuvaaman absurdin koston riivaamana?
Sama toimii myös toisinpäin, paatuneelle poliisille moni epäilty ja uhri on lukema. Kyse ei ole vain valinnasta vaan työn luonteesta. Ei tarvitse kuin lukea Baltimoren murharyhmän toimintaa kuvaava David Simonin dokumenttikirja Homicide, sattumoisin samalta vuodelta kuin ensimmäinen Cop Killer.
Puhe symbolisesta toiminnasta on taidetta analysoitaessa kulunut puolustus – nimenomaan puolustus. Tarkoitus on, että voi sanoa tarvitsematta sanoa.
Samalla vältetään raastupa. Toisaalta voisi kysyä, että eikö juuri taiteen nimissä pitäisi pystyä sanomaan tosissaan, että haluaa tappaa jonkun? Siis vaikka ei aikoisi tehdä niin.
Väistelevien selitysten takia monella taideteoksella on mielessäni vaikeuksia saavuttaa se taso, jossa niitä ei voi enää välttää kohtaamasta ja pohtimasta.
Esimerkkini tappamisesta ja cop killeristä on tietysti äärimmäinen. Annan siis toisen.
Jopa älykkäiksi kehutut kirjat ja elokuvat kertovat totuuksia, jotka kokija on salaa tiennyt, jos ei ole täysi imbesilli, ja voi pinnallisesti allekirjoittaa.
Esimerkiksi: Batmanin modernissa vigilante-hahmossa on aina tulkinnan mukaan mielisairaita, yli-ihmismäisiä, nihilistisiä tai äärioikeistolaisia piirteitä.
Mikään näistä ei ole enää mikään oivallus, mutta niiden nostaminen esiin sarjakuvasovitus toisensa jälkeen jaksaa vakuuttaa monet huomioiden arvosta.
Niistä on tullut haastavalta tuntuvia ajatuksia, joita ei tarvitse kuitenkaan oikeasti ajatella. Eli niissä ei ole todellista haastetta, joten ne otetaan vastaan memeettisesti osoituksena älystä.
Päistikkaa tällaisiin ajatuksiin heittäytyminen todella, niiden kohtaaminen todellisina asioina, on yleensä tuomittu epäonnistumaan tyylirikkona. Tietysti myös siksi, että tätä yrittävillä taiteilijoilla ei ole ollut tarpeeksi taitoa.
*
Se miten arjessa toimitaan on jatkuvasti symbolista, vaikka se on myös konkreettista. Toimimme ideoiden perusteella, ja ideat eivät voi välttyä symboliikalta.
Älykkääksi kutsutaan sitä, kun näitä symbolisia ideoita paljastetaan tarinoiden kautta kuin taikurin hatusta vetämällä. Ne tunnistetaan ja niille taputetaan.
En ole tämän ulkopuolella, ei kukaan ole. Miellyn vaistomaisesti, jos teos tarjoaa minulle helposti allekirjoitettavia ajatuksia, jotka tuntuvat suurenmoisilta paljastuksilta, koska taiteessa on jatkuvasti paljon tyhmempiä ideoita liikkeellä – jos ideoita ollenkaan.
Vasta jonkin aikaa esimerkiksi elokuvan katselun jälkeen pystyn pistämään jarruja päälle ja miettimään mitä todella ajattelen; mikä vaistomaisesti häiritsee, mikä ei ja miksi.
Kummankin cop killerin transgressiivisuus piilee siinä, että ne on kuultavissa aidoiksi kehotuksiksi tarttua aseeseen ja tehdä väkivaltaa. Ne ovat vääriä ajatuksia, joita pohditaan tosissaan.
On olennaista muistaa, että tosissaan pohtiminen ei ole sama asia kuin tekeminen. Mutta sillä on myös selkeä ero siihen, että kyse on aina vain symbolista, protestista, liioittelusta, vitsistä tai retorisesta keinosta. Siis jostain, jossa ei niin sanoakseni oikeasti tarkoiteta sitä mitä sanotaan.
Jos John Maus sanoisi, että hänen kappaleessaan kehotetaan todella ampumaan kaikki poliisit, tuskin kukaan ampuisi yhtään lainvalvojaa enemmän kuin nytkään. Mutta teos itse tuntuisi äkkiä paljon vaikeammalta kohdata ja toisaalta vaikeammalta haastaa. Se olisi saavuttanut idean suoraan, ilman suojakuorta.
En tiedä olisiko se toisaalta parempaa tai kiinnostavampaa kuin se mitä taiteella on valtaosin tarjolla. Siitä ei ole kyse vaan enemmän yleisestä väsymyksestä, jonka joidenkin taideteosten suoma suora lataus päin näköä, tabujen rikkominen, nostaa esiin suhteessa muiden teosten massaan, konsensukseen.
