Kategoria: Filosofia, psykologia, sosiologia

Toinen suklaa

Posted on by kangasvalo

Yle uutisoi taannoin, että suomalaisten pelkoja ja haaveita käsittelevä tutkimus kertoi kansalaisten enemmistön maailmankuvan muuttuneen viime vuosina. Erityisen suuri heilahdus tapahtui nuorilla, 15–29-vuotiailla naisilla, joista 58 prosenttia kertoi maailmankatsomuksensa järisseen, eikä ilmeisesti hyvällä tavalla:

Psykoterapeutti Thea Strandholmin mielestä nuorten naisten vastauksia voi selittää sekin, että tutkitusti nuoret naiset eivät koe voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä yhtä paljon kuin miehet.

– Mikäli on alempi itsetunto ja tulee isoja muutoksia, ne voivat entisestään vaikuttaa ajatukseen siitä millaisia mahdollisuuksia maailmassa on. Tämä on tietenkin tilastollista, ei ikinä yksilötasoista, Strandholm täsmentää.

Hän toteaa myös, että ahdistuneisuus on pandemian aikana lisääntynyt erityisesti nuoremmilla naisilla. Voimistuneet huolet ja pelot voivat vaikuttaa maailmankuvan muuttumiseen. Strandholm arvelee, että sotatilanne on lisännyt muutosta entisestään.

Koska terapeutti on terapeutti, hän selittää olennaisimman tunne-elämällä jättäen toisen, myös aivotoimintaan liittyvän osan pois: tietämättömyyden, erityisesti historiallisen tietämättömyyden.

Vain tietämätön luulee, että maailmassa on vallinnut jo kauan rauha, hokee sellaisia lauseita kuin “miten vuonna 2022 voi edelleen…” ja luulee historian olevan luotisuoraa kiitoa ylöspäin, vaikka historia ei liiku muuhun suuntaan kuin taaksepäin. Huomisen syvyys, sen pimeys, voi olla kammottava, jos sitä ajattelee todella. Siksi tulevaa ajatellaan kuin se olisi tapahtunut jo, sitä yritetään hallita ajatuksilla, joissa menneisyys piirtää varmat suunnitelmat myös huomiselle.

Simon Baron-Cohen on neurotieteilijä, joka ei Sandströmin tavoin halua sanoa, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Hän on kuitenkin esittänyt monen muun alansa tieteilijän tapaan, että aivojen biologinen rakenne on tyypillisesti erilainen naisilla ja miehillä ja saattaa siten vaikuttaa tilastollisiin painotuksiin, mitä tulee yleistietoon. Painotukset eivät ole valtavia, mutta ne ovat olemassa ja toistuvat testistä toiseen. Yksi merkittävä poikkeama tähän on autismi. Kirjolla oleminen sekoittaa sukupuolisia tyypillisyyksiä.

Jos Baron-Cohenin kaltaisten, aivojen rakennetta selvittäneiden neurotieteilijöiden hypoteeseja seuraa, voi historiallisen tiedon puutteesta löytyä osasyy siihen, miksi aavistuksen korostetummin juuri nuorille naisille viimeiset vuodet ovat tulleet järkytyksenä. Naisten keskimääräinen yleistieto on juuri historian ja ajankohtaisen politiikan osalta tutkimuksissa osoittautunut toistuvasti heikommaksi kuin miesten. Vastaavasti naisten sosiaalinen tieto on useammin miehiä parempaa.

Kuten sanottu, tästä ei voi tehdä yleistyksiä, vaan kyse on tilastollisista painotuksista. Ylen jutun perusteella suurella osalla muistakin väestöryhmistä maailmankuva oli järkkynyt. Eikä tietojen erilaisessa jakautumisessa ole itsessään vikaa. Ongelmia syntyy vasta, jos alkaa pitää yhtä tietoa tarpeellisempana kuin toista.

Samaten tulokset eivät kerro yksilöistä tai tiedon tulevaisuudesta; luultavasti ainakin Suomessa miehet menettävät tulevaisuudessa “etuaseman” yleistiedossa, mitä vähemmän pojat jaksavat opiskella yleissivistäviä aineita ja mitä enemmän tytöt niihin keskittyvät, vaikka aivolliset valmiudet olisivat millaiset hyvänsä.

Eikä tieto tarkoita samaa kuin älykkyys. Tiedon määrä ei vaikuta asioiden käsittelyyn, eli miesoletetut eivät jatkojalosta tietojaan sen tehokkaammin kuin naisoletetut. Sukupuolten välillä ei ole merkittävää äo-eroa. Sen sijaan tieto vaikuttaa yhteen asiaan, arvoihin, ja sitä myöten toimintaan. Tämä tunnetaan tieto-asenne-käytös-mallina. Tiedon määrän ymmärretään vaikuttavan merkittävästi ihmisten maailmankuvaan, joka vaikuttaa vastavuoroisesti tietoon ja tapaan käsitellä sitä.

En siis ota tätä esille moittiakseni ketään tietämättömyydestä, vaan esittääkseni, että media nojaa selityksissä liikaa kulttuuriin ja populaaripsykologiaan sen sijaan, että tarjoaisi kattavamman kuvan. Syyt voivat olla poliittisia (luonnontieteille on varattu humanismiin nojaavassa kulttuurikuplassa silmällä pidettävä rooli) tai vain käytännöllisiä (monimutkaisia tutkimustuloksia on hankala esittää keskipitkässä uutisjutussa), mutta ne tekevät joka tapauksessa tiedeuutisista yksipuolisia ja harhaanjohtavia. Mikä on huomattu. Päivittäisuutisten on arvioitu jo pitkään kertovan tieteestä huonosti.

* *

Kyse on samalla erityislaatuisuudesta. Mitä lähempänä jokin tapahtuu, sitä voimakkaammalta se tuntuu ja saa siksi erityisarvon. Tietämättömyys tukee tätä tunnetta.

Balkanin kriisistä ja WTC-iskusta on aikaa 20 vuotta, juuri niin kauan, että tutkimuksessa mainitut nuoret ovat voineet uskotella itselleen, että maailmassa on eletty rauhassa koko tämän ajan.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden sotilaallisia tapahtumia: Afganistan ja Irak. Keski-Afrikan tasavallassa on käyty sisällissotaa 15 vuotta. Myanmarissa buddhalaiset vainoavat muslimivähemmistöä. Kuolleita on tuhansia, kotikonnuiltaan paenneita yli miljoona. Syyriassa käydään tätä kirjoittaessa edelleen sisällissotaa, jossa on kuollut puoli miljoonaa ihmistä. Mainittu sota oli vain yksi arabikevääseen liittyneistä ilmiöistä. Vain muutama vuosi sitten koko Euroopassa marssittiin käsi kädessä ja pelättiin Isistä. Intiassa toimii edelleen maailman suurin terroristijärjestö, 20 000 jäsenen maolaiset naxaliitit, joiden vastarinta valtiota vastaan on kestänyt yli 55 vuotta. Sudan on ollut sisäisten levottomuuksien partaalla jo pitkään. Kazakstanissa tukahdutettiin jokin aika sitten levottomuuksia Venäjän tuolloin suosiollisella avustuksella, ja nyt valtio on vuorostaan joutunut Venäjän informaatiovaikuttamisen kohteeksi. Kiina on harjoittanut koko tämän ajan aggressiivista nationalistista politiikkaa ja siinä sivussa imperialistista vähemmistökulttuurien tuhoa.

Lapsi luulee, että se, minkä näkee omin silmin, on maailman todellinen tila. Muutaman vuoden ikäinen ei välttämättä osaa kieltäytyä silmien edessä olevasta suklaalevystä tai muusta herkusta, vaikka tälle vakuuteltaisiin, että kärsivällisesti vartin odottaen ilmestyy toinen levy, jolloin niitä saa palkkioksi kaksi. Toinen suklaa on abstrakti asia, realisoitumattomana sitä ei lapselle ole olemassa ja sen arvo on edessä näkyvää suklaata vähemmän merkityksellinen. Suklaatestiä voi myös viedä pidemmälle ja käyttää sen selvittämiseen, miten lapset projisoivat maailmaa laajemmin.

Aikuiset eivät eroa lapsista niin radikaalisti kuin haluavat ajatella. Lapsuus nähdään mieluusti erillisenä ikäkautena, joka jää taakse, kun astutaan nuoruuden kautta aikuisuuteen. Asennetta tukevat yhteiskuntajärjestys lakeineen päivineen, populaarikulttuuri ja varhaisesta kirjoitetusta kulttuurista lähtien mukana ollut nuoruuden myytti, jossa viattomuus on erityisasemassa.

Mutta ihmisyksilö jatkuu menneestä nykyhetkeen. Jokseenkin sama minuus kuin eilisaamuna katsoo itseään vessanpeilistä tänään ja sen muuttavat radikaalisti toiseksi muut asiat kuin pelkät ikäkaudet. Monet viattomuudet pysyvät samoina toistuen aina uudelleen ja eri tavoin. Aikuisillekin todellisinta on se, mikä tapahtuu lähellä. Näin on pakko olla, selviytyminen arjesta olisi muutoin mahdotonta. Vasta asiaa etäisyydeltä ajatteleva ymmärtää, ettei tärkeys tarkoita ainutlaatuisuutta – ettei muu maailmassa tapahtuva ole laajemmassa kontekstissa toissijaista.

Julkisessa keskustelussa tätä ei ymmärrä eikä halua ymmärtää kukaan. Se, mikä tapahtuu muille, on abstraktia, kirjoitusta eikä tekoja. Eli pohjimmiltaan fiktiota. Sodan tuleminen tietoisuuteen on fiktion tulemista todeksi maailmaan.

Tietoa vailla voi elää onnellisesti pitkiä jaksoja eikä jatkuva murehtiminen kannata. Silti tietämättömälle todellisuus purkautuu päin näköä rajummin kuin sille, jolla on omat aavistuksensa. Sialle pudotus teuraaksi joutuessa tulee olemaan käsittämättömämpi ja siinä suhteessa kaameampi. Sokrates ainakin tietää, miksi joutuu juomaan myrkkynsä.

Toiveita opettamisesta

Posted on by kangasvalo

Olen huono uhri saarnaajille, koska en ajattele koskaan “me”. En edes silloin, kun haluan puhua jonkin asian puolesta. En ajattele turhan usein myöskään “minä”. Uskonnolliset käännyttäjät pettyvät näiltä osin minuun aina. Kun mainitsee “meidän” ja “minun” olevan merkityksettömiä, kiiluvasilmäisinkin uskonsoturi aloittaa kohteliaan mutta paniikinomaisen perääntymisen rintamalinjalta.

Jos jotain, ajattelen “he”. Halutessani olla moraalinen puhun toisille toisista.

“Kun luemme Dickensiä…” kirjoittaa huono kriitikko yrittäessään vakuuttaa lukijansa sanojensa totuudenmukaisuudesta. Ei onnistu. En samastu.

Kun akateemikko tai poliitikko tai taiteilija alkaa puhua “me” edellä, tunnen pahoinvointia, joka kanavoituu irvailuna.

Kannatan solidaarisuutta, mutta ihmisten veljeydestä puhuminen inhottaa. Siitä pitää vielä vähemmän, kun sitä harrastavat ihmiset, joita kohtaan muuten tuntisi empatiaa. Lapa ojossa hanhenmarssia vaappuvilta ei odota muuta kuin horinaa mystisistä kohtalonyhteyksistä. Muilta odottaa vähän enemmän.

Ajan mittaan huomaa, että mielenterveyttään suojellakseen hyviksi tyypeiksi on alkanut laskea porukkaa löysin perustein. Raja kulkee käytännössä julkisesti ilmaistun murhanhimon välttämisessä. “Meidän” leikkiminen tältä pohjalta ei kuitenkaan voi olla kovin hedelmällistä tai älyllistä. Jonkin hyvin hajanaisen yhteisön kuten kaupungin tai kansakunnan tämän varaan voi vielä rakentaa.

Tällainen yhteisö ei ole kaikista kiinnostava. On koko liuta ihmisiä, jotka rakastavat “meitä” ja vaikka aikaamme kutsutaan individualistiseksi “meille” on edelleen huutava tarve. Valistetuksi tulemisen halu, halu tulla opetetuksi; se elää sinnikkäästi. “Me” ylittää helposti näkymättömän rajan yhteisöllisyydestä kulttiin. Yhteisten etujen sijaan aletaan puhua siitä, että minkälainen ryhmädynamiikka “meillä” on. Tavoitteista puhumisen sijaan aletaan sönkätä buzzwordeja, läpsiä toisia olalle ja kysyä mitä toveri. Ja tietysti vahtia toisten kielenkäyttöä. Joukkopsykologia alkaa jyllätä. Ryhmädynamiikkaa ja trendejä hallitsevat hyväksikäyttäjät ilmaantuvat viimeistään tässä vaiheessa mukaan. Se tuntuu rinkirunkkaukselta, veljeskunnilta, kommunismilta, fasismilta, keinotekoisuudelta, omien pierujen haistelulta, turhien toiveiden luulottelulta, Jari Sarasvuolta, uuden ajan avaruususkonnolta, poikkeuksellisuuden fantasialta. Toisten sairastuttamiselta utopioihin.

Kun kulkee ulkosalla ja vain katselee, kohtaa jatkuvasti maailman, joka yrittää taistella humanistisia yhtenäisteorioita vastaan kaikella voimallaan, maailman, joka rikkoo ideologian. Sitä maailmaa voi rakastaa, mutta niitä kannattaa kavahtaa, jotka yrittävät taltuttaa sen loputtomilla selityksillään.

Kun kävin toisessa kaupungissa ystävän häissä, astuin ulos junasta ja kohtasin ensitöikseni kuset housussa toikkaroineen juopon, joka ulvoi haluavansa pubiin. Toinen tutisija astui ulos seurakuntakeskuksesta vaeltaakseen kohti samaista juottolaa. R-kioskilla ritu yski koronamaskinsa takana tilatessaan hot dogia ja kirosi samalla kauppiaalle, että taisi saada viimeisimmältä hoidoltaan taudin, joka ei ollut korona. Julkisessa vessassa luki kuudella eri kielellä varmuuden vuoksi, ettei pönttöön saa kaataa kissanhiekkaa tai happoa.

Ah, sisareni, liityttekö kanssani intersektionaaliseen rintamaan? Ai ette? Mitä vittua!

Minulla ei ole näiden ihmisten kanssa mitään yhteistä. En merkitse heidän elämilleen mitään, eivätkä he ole veljiäni ja siskojani. Kunnioitan heidän elämiään ihmisinä, mutta olisin päästäni sekaisin, jos luulisin välillämme olevan jonkun muun linkin kuin sen, että asumme samassa yhteiskunnassa. Jos uskoisin suureen yhteisyyteen välillämme, olisin lakannut uskomasta heihin ja alkanut uskoa oman ajatteluni ylivertaisuuteen.

Olisi liikaa vaatia välillemme jotain solidaarisuutta ja humaaniutta kummempaa, ja kun ymmärrän sen, ymmärrän samalla, että pohjimmiltaan mikään paljoa sitä vahvempi ei yhdistä minua ihmisiin edes niissä viiteryhmissä, joihin minut voidaan helpommin arkistoida.

Ei näille ihmisille, elämänsä tuoppiin kaataneille, arpisille, kuukausiin pesemättä olleet farkut päällä kompasteleville, illan päätteeksi Vantaalle vievään bussiin hoippuville voi opettaa mitään sen enempää kuin sen, mitä he haluavat oppia. Ja minun kanssani on samoin. En ole sen parempi. Otan vastaan, mitä haluan, ja jos en halua, en yksinkertaisesti kuuntele. Yhä useammin valitsen olla kuuntelematta. En vain jaksa. On tässä muutakin tekemistä. Ristikoiden täyttelyä, salaatin silppuamista lounaaksi, iltakävelyitä, ymmärrättehän.

Sitä alkaa olla iässä, jossa uuden oppiminen on edelleen mukavaa, mutta sen ohella toimii vuosien hioma bullshit detector, kyky katsoa koreisiin vaatteisiin puettua paskakasaa ja todeta kas, paskaahan siinä tarvitsematta välittää, onko mielipide jonkun mielestä kosher. Ei tarvitse olla kiinnostunut. Luoja, mikä helpotus.

* *

Pohjimmiltaan tämäkin on kirjoitus kirjallisuudesta. Uusia suomeksi julkaistuja opuksia lukiessaan ja kustannuskatalogeja selatessaan ymmärtää, että ideologisessa vyörytyksessä on kyse niin kustannuspolitiikasta kuin todellisesta tarpeesta “meihin”.

Kirjakenttä ei pyri salaliittolaisten elkein ohjailemaan yleistä mielipidettä mihinkään suuntaan, mutta siltä se voi välillä vaikuttaa, kun teoksia julkaisevat tahot arvailevat, mikä saisi lukijoilla suut vettymään.

Siksi kustannuskentän sekasotkuun kuuluvat pakottavalla vyöryllä naisten selviytymistarinat, pop-feminismi, luonnonsuojeluaiheet, kirjat mediakentästä (kirjoittaneet median ammattilaiset), äitienpäiväksi julkaistava true crime -teos tai dekkari sarjamurhaajista ja isänpäiväksi julkaistava kirja Hitleristä (Putinista). Sekä näiden taiteellisemmat eli monimutkaisin sanoin kyllästetyt vastineet, joita pienemmät kustantamot julkaisevat.

Olisi mukavaa, jos julkaistaisiin enemmän tämän otannan ulkopuolelta. Kai tässä maailmassa vielä jotain muuta ajatellaan kuin keskiluokkaisten naisten trenditietoisuutta, diktaattoreita ja maailmanloppua?

Tai no, kokkikirjat unohtuivat listasta.

Mitä toisaalta märehdin? Jos vain jättäisin uusien kirjojen lukemisen kokonaan, en tietäisi niissä käsitellyistä aiheistakaan. Lukisin toisia kirjoja, joissa on toisia aiheita, jotka luultavasti kiinnostaisivat minua enemmän. Maailmani olisi tyystin toinen, eikä tätäkään litaniaa tarvitsisi kirjoittaa. Mutta silti, töiden vuoksi, minun täytyy lukea uuttakin.

* *

Olennaista kaiken suhteellisuudentajun säilymiselle on, että tiedän housuunsa kusevien juoppojen olevan olemassa. Kun muistan heidän olemassaolonsa, mieleeni palaa aina sillä sekunnilla myös laajempi kuva; maailmassa on miljardeja ihmisiä, jotka eivät jaa oman “kuplani” todellisuutta. Joille en itse asiassa ole mitään.

Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty. Suhteellisuudentajuton näkee maailman aivan konkreettisesti oman elämänpiirinsä kautta. Se mikä tapahtuu muualla, tapahtuu muualla, vaikka tosiasiassa se ei tapahdu muualla, jossain toisessa ulottuvuudessa, vaan juuri nyt ja tässä, koko ajan ympärillä.

Hän voi mahdollisesti ajatella, että joku kirjailija voi “opettaa meitä”, vaikka tosiasiassa jorisee välillä ihan mitä sattuu. Vergiliusta kaivataan erikseen tavuttamaan tavallista umpimielisemmälle Dantelle, että tä-mä täs-sä on Lu-ci-fer. Suhteellisuudentajuton lukee uutisjuttua Välimerellä hukkuneista pakolaisista ja liikuttuu ymmärtämään maailman reaalitodellisuuden vasta, kun siitä näkee valokuvan.

Jos ette usko, kiinnittäkää joskus huomiota siihen, kun joku tuttunne huokaisee kovaan ääneen miten joku voi ajatella tuolla tavalla, kun törmää johonkin oman kokemuspiirinsä ulkopuoliseen ajatukseen.

Lyön vetoa, että jos alatte kiinnittää siihen huomiota, tajuatte niin tapahtuvan yllättävän usein. Itse asiassa aivan jatkuvasti.

Niin kuin se olisi joku ihme, että ihmiset eivät elä samanlaisia elämiä.

* *

En halua kuulua ainoaankaan porukkaan kuin hetkellisesti ja pyrin välttämään jokaista ideologista leimaa silloinkin, kun kuulun tietoisesti ryhmiin, jotka pyrkivät edistämään jonkin tavoitteen tapahtumista.

Paras toiminta syntyy pienissä ryhmissä. Suuriin liikkeisiin ihmiset ovat liian kaoottisia, jos eivät ole absoluuttisessa pakkoraossa. Yhteisöllinen ajattelu onnistuu lähinnä teoriassa, kirjoituksen tasolla. Onneksi. Doktriinien kautta ajatteleva-tunteva yksilö on kammottava olento.

Yleensäkin ne ihmiset, joilla on pakkomielle totuudesta, sanovat “me” eivätkä “minä”. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, mitä sillä ehdottomalla totuudella tehdään. Ehkä siksi, että journalistina olen antanut itseni ymmärtää, että jokaisella totuudella on omat välittäjäaineensa, jotka vasta tekevät totuudesta sitä, mitä se on. Platon onkin edelleen ajankohtainen.

Eksistentialismin umpikujia

Posted on by kangasvalo

Fjodor Dostojevski (1821-1881) oli onanisti, joka näki sielullisen epätoivon lopputulemana heittäytymisen Kristuksen ja siten äiti Venäjän yhteyteen. Søren Kierkegaard (1813-1855) oli konservatiivi, joka huolimatta alhaisten, maallisten tuntojensa tunnustamisesta pseudonyymien muodossa kävi Tanskan kirkon uudistumista vastaan. Kumpikin näki sielullisten ongelmien todellisena ratkaisuna “uskon hypyn”.

Hahmotan modernin eksistentialismin käynnistyvän tästä uskovien henkisestä kamppailusta, jatkuvan modernismiin, varsinaiseen eksistentialismiin ja viimein postmodernismiin. Alku määrittää paljon; se tekee Jumalan ikeestä vapautumisesta kärsimystä.

Modernismin tullessa kuvioihin tunnetta korosti huoli ihmisen paikasta tietoisuuden ottaneen keinotekoisen ympäristön sisällä. Suurkaupungit olivat Moolokin kitoja, jotka nousivat kuin sienet maan sisältä ja joiden jauhavia hampaita autot, laivat, lentokoneet ja junat olivat. Ne muuttivat kaupunkien profiilin lopullisesti.

Modernisteihin tutustuessa on helppoa langeta ajattelemaan, kuinka kiinnostava 1900-luvun alun maailma on heistä mahtanut olla, koska postmodernin ohittanut lukija ei sisäistä uskonnollisessa taustassa kasvaneiden kirjailijoiden tuskaa Jumalan muuttuessa kaupungin kasvojen edessä kalpeaksi luukasaksi. Voi luulla heidän kirjoittaneen ylistyksiä, koska he kirjoittivat niin hyvin, vaikka lähestymiskulma oli monimuotoisempi ja esimerkiksi Franz Kafkan (1883-1924) tapauksessa selvästi täynnä kipua. Postmodernistit jatkoivat tätä kritiikkiä mutta kyynisemmällä otteella. Voisikin sanoa, että postmodernismi on modernismia, josta ihmeen tuntu on riisuttu pois.

Varsinainen eksistentialismi taas on fenomenologiaa, joka on pukenut ylleen uskonnollisen moralismin kaavun. On äimistyttävää, että Jean-Paul Sartre (1905-1980) saattoi kirjoittaa edes kaunokirjallisesti toisten ihmisten olevan helvetti ja silti kannattaa kommunismia. Haluaisin kysyä arvon filosofilta, miten joku voi olla noin hyvä kusettamaan itseään.

Oikea epäileminen tarkoittaa johdonmukaisuutta. Jos epäilyä ei voi ylettää tarvittaessa epämukaviin paikkoihin, se vain esittää olevansa ajattelua. Poliittinen varmuus on helpoin tapa menettää uskottavuutensa, silti Sartre lankesi siihen, ehkä varmuuden kaipuussaan. Samanlainen tunne syntyy, kun puhuu muuten täysipäisen ihmisen kanssa, joka paljastaa sivulauseessa uskovansa horoskooppeihin. Uskontoa yhtä kaikki.

Albert Camus (1913-1960) kritisoi Kierkegaardin ajatuksia, mutta tarjosi absurdismissaan uskoa yhdeksi vastaukseksi epäilijöille (ja jopa absurdismin kanssa yhteensopivaksi), vaikka hylkäsikin sen itse. Tuntuu äkkiseltään luontevalta, tavallaan uskonto on vastaus. Mutta voiko materialistisen ihmisen näkökulmasta, jollaiseksi Camus’n katsomuksen kuvittelen, uskonto todella erottua muusta mielettömyydestä? Ihminen tukeutuu epätoivossaan selityksiin, ei oletettuun henkeen. Tai: ne ovat sama asia. Eroaako tämä Kierkegaardista lopulta niin paljoa? On erikoista, että Camus nostaa uskonnon esille erityisesti (muut vaihtoehdot ovat mielettömyyden hyväksyntä ja itsemurha, jonka filosofi hylkää suorilta). Se kertoo kulttuuristamme, (kristin)usko varjostaa asenteita lännessä vieläkin.

Menetimme paljon Camus’n kuollessa auto-onnettomuudessa. Ei siksi, mitä hän olisi voinut vielä kirjoittaa, vaan koska olisi ollut kiintoisaa lukea, miten hän olisi ottanut vastaan vanhenemisen ja hitaan kuoleman.

Klassikoista ehkä vain Friedrich Nietzsche (1844-1900) oli sekavuudessaankin jäljillä. Hän ymmärsi herramoraaliaan luonnostellessaan, mitä todellinen astuminen jumalan ulkopuolelle on: Se on tunnetun kulttuuripiirin “hylkäämistä”, sen näkemistä mittasuhteissaan. Oikea kyseenalaistaminen ei tarkoittaisi sitä, että ihminen voi toimia miten lystää pelkäämättä taivaallista rangaistusta, vaan sitä, että ymmärtää kulttuurin murenemisen täyden potentiaalin; ettei vapauttakaan koskaan ollut siinä mielessä kuin luultiin. Ei olisi banaalia “vapaata tahtoa”, jonka varassa ihminen voi toimia, vaan vapaus olisi yhtä kuin oleminen itse. Tahdolla ei olisi asian kanssa mitään tekemistä, kovista puheista ja will to powerista huolimatta.

On harmillista, että en todennäköisesti tule elämään niin kauan, että näkisin, millaiseksi kulttuuri muuttuu, kun se murtuu todella. Esimerkiksi feminismillä, eksistentialismin serkulla, voisi olla potentiaalia. Nyt se on jäänyt jumiin vastareaktioksi patriarkaatille, toisin sanoen kristinuskon rippeille, oman demiurginsa vangiksi.

Radikaaliin irrottautumiseen demiurgeista tulisi pyrkiä, jotta uudistuminen voisi tapahtua. Pidän yrityksistä, jotka tähtäävät tähän. Näin ei kuitenkaan usein käy, jää jäljelle hiljaa omaksuttu konservatiivisuus, patriarkkojen keinot.

Merkintöjä Maurice Blanchot’n pohjalta

Posted on by kangasvalo

Luin  “tavoittamattoman” Maurice Blanchot’n (1907–2003) Ääretöntä keskustelua tai oikeammin sen ensimmäisen osan (Apeiron, 2008, alkup. 1969). Toista ei kai koskaan suomennettu. Jonkinlainen fenomenologi tämä hyyppä oli lähtiessään kyseenalaistamaan totuttua, mikä onkin luonnollista: ihmisen täytyy olla hiukan pakkomielteisesti kiinnostunut siitä, mitä todella voi havaita, että voisi yrittää puhua edes asioiden sivusta.

Hän oli monen mannermaisen klassikon (Derrida, Baudrillard, Foucault…) paha isä, “vaarallinen koskea”, oli kiinnostunut vain kirjoittamisesta eikä lainkaan esillä olemisesta, vaati kohtaamaan vaikeampia kysymyksiä kuin mihin hänestä inspiroituneet olivat valmiita. Hän olisi ollut kenen tahansa akateemikon uralle haitaksi, jos joku väärä taho vain olisi saanut tietää, kuinka moni ja niin paljosta oli hänelle velkaa. Siitä ei ollut pelkoa. Suuret kulttuuri-ihmiset haluavat esittää saaneensa ajatuksensa tyhjästä.

Eikä mikään ihme, että hän inspiroi niin montaa postmodernistia. Blanchot’lle kieli viittaa lähinnä itseensä. Tai oikeastaan vain itseensä. Siksi todellinen tiede on hänelle jatkuvaa kriisiytymistä, sanojen irrottamista näköaistin eli objektifikaation kontekstista, sillä puhe ei voi koskaan vastata “nähtyä” ja vice versa.

Tiedemiehet Blanchot kuvaa pelottaviksi. En usko, että se on ollut hänen, taustaltaan katolisen ja uskontoa vakavissaan pohtineen ihmisen, tarkoitus, mutta tällainen ajattelu tarjoaa pohjan (post)strukturalismille, vasemmistolaisuuteen kiinnittyneelle ajatussuunnalle, jonka kehityksen kannalta filosofi oli yksi avainhahmoista.

Hän oli ensisijaisesti kirjallisuustieteilijä. Kirjallisuus on hänen näkemyksessään kulttuurin huippu, vaikka hän ei ilmaise asiaa aivan näin banaalisti eikä kehtaisi tunnustaa uskovansa mihinkään huippuihin. Siksi Blanchot ajattelee, että runous ja filosofia ovat kumpikin väistämättä suhteessa tuntemattomaan, johon ei voi suoraan kohdistaa katsetta. Runous, yrittäessään kuvata sitä, mihin “proosa” ei kykene, on vastaus mahdottomaan, mutta ei voi tietenkään määrittää mahdotonta. Koska määrittäminen on juuri “proosan” tehtävä. Se taas ei voi katsoa suoraan johonkin, johon vain runoudella voi kurottaa. Ollaan ongelman äärellä.

Filosofia on Blanchot’n mukaan samassa suhteessa tähän tuntemattomaan, mutta filosofian ylimääräinen haaste on sen pyrkimys yrittää määrittää sanoittamaton sanoilla, tehdä tuntematon tunnetuksi määrittelemällä kaikki mitä on. Ymmärrän hyvin, mitä Blanchot tällä tarkoittaa, olen ottanut saman seikan useasti esille kirjoittaessani filosofiakritiikkiä. Useimmat filosofit etsivät yhtenäisteoriaa, mikä tekee heidän sinänsä kiinnostavista ajatuksistaan epäilyttäviä.

Blanchot ehdottaa todellista ajattelua, ainakin miten itse todellisen ajattelun ymmärrän omilla standardeillani, eli haastaa katsomaan jotain, mitä ei voi katsoa. Näin tiukasti asioiden ytimeen porautuminen ei tee filosofiaa mahdottomaksi, vaikka niin joku saattaa pelätä. Sen sijaan se ottaa omakseen sen, minkä pitäisi olla jokaisen filosofisen yritelmän tunnustettu olemus: olennaista perimmäisissä totuusselvityksissä on aina se, mikä jää väliin, sanoittamaton. Tässä kenties hänen uskonnollisesta taustasta tuleva painolastinsa ja samalla ajattelunsa vapautumiseen johtanut avain, mahdollisuus laajempaan ajatteluun, joka seuraajilta on jäänyt ymmärtämättä.

Itse näen tällaisen perimmäisyyksien ymmärtämiseen pyrkivän ajattelun yhdessä leikin kanssa kiinnostavan taiteen perimmäisenä toimintamallina. Taide, joka ei tähän pysty, ei toki ole sen vähemmän taidetta, mutta itselleni merkityksetöntä kuorta kyllä.

Leikillä en nyt tarkoita sitä mielikuvituksettomuuden tilaa, jota monet taiteen leikillisyyttä juhlapuheissaan korostavat vaalivat, siis sitä jossa se, mikä TAIDEPIIREISSÄ tapahtuu, on nähty lupana toistaa samaa “ideoiksi leimattujen asioiden” diskurssia. Tässä diskurssissa kaikki puhuvat muutamia yhdessä tärkeiksi hyväksyttyjä asioita, koska eivät näe ennalta soveliaaksi määritetyn leikin ulkopuolelle. Toisin sanoen he pitävät peliä leikkinä. Uskovat sääntöihin.

Tekeekö teidän mielenne tukistaa jotakuta aina, kun tämän suusta pääsee, että taiteen on tunnuttava merkitykselliseltä? Minun tekee, ja siksi suhteeni kulttuurikenttään on kuin laivamatkasta nauttimaan pyrkivän merisairaan.

Blanchot’lle elämä palautuu lopulta ristiriitaan. Jopa jumaluuskysymys (tarkoitus) on pohjimmiltaan kysymys ristiriidasta, joka syntyy olemattoman ja suvereenin, lopulta yllättävän lähellä toisiaan olevien käsitteiden, välille. Tämä kitka, välitila, on kaikki se, missä elämä tapahtuu… Tai jokin sellainen, miksi sitä haluaakaan kutsua.

Elämällä tarkoitetaan toisaalta tässä tapauksessa juuri välitilaa itseään. Elämä tapahtuu jatkuvassa tiedottomuudessa, johon tietoisuus luo päälle suojaavan peilin, jotta emme näkisi sen taakse.

Syntyy ouroboros. Voisi sanoa, että Blanchot’lle tyypillinen vastakkaisuuksien paradoksin mahdollistama todellisuuden esiin murtautuminen on läsnä tässäkin, elämässä – eli kaikkein äärimmäisimmässä käsitteessä.

* *

Yksi filosofi on kaikkien mielestä ihailtava ja toinen taas unohdettava, vaikka jälkimmäinen olisi keksinyt kaiken, minkä edellinen on sitten ominut itselleen. Ja enemmänkin.

Christopher Fynsk on kuvannut luentosarjassaan, että kukaan ei sano olevansa Blanchot’n lukija. Se lienee ironinen kohtalo kirjallisuusteoreetikolle. Akatemialla nyt vain on tapana valita yhdet muttei toisia. Sitten yksiä opetetaan ja toisia ei.

Lisäisin siihen, että asiaan vaikuttanee se, että Blanchot on vaikea ja äärimmäinen. En ymmärtänyt lukiessani aluksi mitään, nytkin en luultavasti puoliakaan, mutta sen mitä ymmärrän, ymmärrän erittäin hyvin.

Tällaisille tapauksille tilaa on vain vähän, mutta hankaluus erotella juksuttajat (kuten Deleuze joka peittää yksinkertaisuutensa hankaluuteen) ja oikeasti vaikeat (Kant, joka ilmaisee asiat vaikeasti, koska muuta vaihtoehtoa ei ole) tiivistyy siinä, miten erottaa nämä toisistaan – ja ensin mainitut osaavat vieläpä itsensä markkinoimisen paremmin. Periaatteessa nämä ryhmät voivat sanoa täsmälleen samat asiat. Kyse on ensimmäisten tapauksessa ennen kaikkea tavasta muodostaa diskurssi, onaniasta, joka voi pilata täysin sen mitä sanotaan.

Vihan päivät

Posted on by kangasvalo

Väkivalta ei ole järjetöntä kuin sellaiselle, joka ei näe siihen tarvetta; merkitystä janoavalle siinä voi olla kuitenkin paljon järkeä ja monessa mielessä: tekojen ja ideologian pyhittäjänä, “tiedon” levittäjänä, jopa sen etsimisen keinona, elämisen normaalitilana. Väkivallan teko voidaan nähdä perverssinä totuusrituaalina, jossa lujitetaan tekijän henkilökohtainen liitto ideologian kanssa, löydetään oma totuus samalla kun jäädään entistä enemmän ymmälle siitä, mitä se tarkoittaa.

Muun muassa siksi on joukkohautoja. Totuudenetsijät ja totuudenlevittäjät ovat taas vauhdissa. Ideologit. Nuorten miesten tylsämielisyys ja tylsistyminen muovaillaan osaavissa, propagandistisissa käsissä tarkoituksettomuuden täyttämisen keinoiksi. Väkivalta on yritys toteuttaa eksistentialistinen fantasia. Se täyttää tyhjän kolon sisällä nopeammin kuin mikään.

Puheilla inhimillisestä kohtelusta ei ole tässä kontekstissa tehoa, koska ne eivät kuulu koko diskurssiin. Miten ja mitä ne voivat merkitä sellaiselle, joka vahvistaa totuuttaan ampumalla käsistään sidottua tai joukkoraiskattua ihmistä päähän? Puheilla inhimillisyydestä vahvistamme omaa totuuttamme, omaa valintaamme.

Ajatella voi tätäkin: Suomen ortodoksinen kirkko välittää patriarkka Kirillille pyynnön, jossa anotaan puhumaan jumalatonta hulluutta vastaan. Patriarkan kädestä valokuvassa huonosti pois retusoitu rannekello kertoo kuitenkin, että kyseessä on mies, joka on kohdannut Jumalansa silmästä silmään vuosia sitten ja joka on kokemuksestaan ehdottoman varma.

Hänen ja joukkomurhat toteuttavien väliin jäävät itsensä pyhittävät ja Moskovaan luottavat Venäjän kansalaiset. Yhteinen, jumalainen missio tiivistyy juuri joukkohautaan ammuttujen hengettömissä ruumiissa. Niissä tehtävä on saanut täyttymyksensä, elämä on poistunut. He olivat tässä, nyt he eivät ole enää. Siten he ovat todistetut väärässä olleiksi, ja Neuvostoteurastamon totuudenetsijöiden missio jatkuu. Jäljelle jää elävien toivottomuus.

Jo sodan alussa mietittiin, miten Venäjä ratkaisisi näin ison maan kuin Ukrainan miehittämisen. Kukaan ei sanonut (halunnut sanoa?) ilmiselvintä: pakkosiirroilla, terrorilla ja joukkomurhilla. Keinot on otettu käyttöön jo nyt, niin kuin monissa muissakin sodissa tätä ennen ja vielä monissa muissa tämän jälkeen. Täällä Saatanan auringon alla.