Minulla on ystävä, jolla on tapana purkaa sydäntään vakioaiheesta: Työläistaustaisena mutta korkeakoulussa opiskelevana hän kokee ristiriidan nykyisyytensä ja menneisyytensä välillä.
Koko keholla tehtävä työ ja teoreettiset yliopisto-opinnot eivät hänen mielessään sovi yhteen. Opinnot ovat pitkäaikainen unelma, mutta niiden lupaama tulevaisuus on epävarma. Samalla mielessä häilyy pelko: Ehkä maisterina on täysin hyödytön muille. Ehkä pitäisi kuitenkin mennä tehtaalle töihin.
Asiaa eivät helpota perhekuviot. Äiti syyllistää, kun pojalla ei riitä aikaa, eikä poika haluakaan olla perheen kanssa paljon tekemisissä. On tapahtunut irtautuminen omaan elämään yliopistokaupungissa. Vanhemmat ja eräät muut sukulaiset jäävät ystäväni näkökulmasta katsottuna aikakapseliin, jota ei kannata avata.
Ymmärrän näissä keskusteluissa keskustelukumppaniani täysin, koska olen itse käynyt läpi saman. Siksi yritän kannustaa häntä näkemään työläistaustan ja akateemisuuden myös tukevan toisiaan. Liian usein ihminen haluaa unohtaa toisen näistä ja kuvitella sen vihollisekseen.
Sen lisäksi pidän hyvänä merkkinä, että ihminen ylipäänsä pohtii hyödyllisyyttään muille ihmisille ja todella haluaa olla hyödyksi. Se on moraalisista ongelmista paremmasta päästä. Terve epäily osoittaa, että valittu tie on oikea. Epäily voi myös inspiroida tulevaisuudessa.
On mielestäni hienoa, jos ihminen on saanut nähdä kummatkin puolet suomalaisuudesta: rannikon suuret kaupungit ja sisämaan. Niiden välillä aukeaa syvin juopa suomalaisuudessa, ei niinkään konservatismin ja liberalismin.
Arvelen tämän olevan yhteinen kokemus monille heistä, jotka ovat kotoisin pienistä kaupungeista tai useimmista sisämaan suurista kaupungeista, ja joiden vanhempien tausta on työväenluokassa tai alemmassa keskiluokassa.
En usko, että korkeakoulutetuissa tai ylemmän keskiluokan perheissä on kohdattu näin usein samaa, vaikka en tietysti pidä samanlaisia kokemuksia mahdottomana.
Vuosia sitten eräs toinen ystäväni tuskaili, että kotopuolessa on mahdotonta käydä joutumatta riitaan. Kristillisen, lihansyöntiä harjoittavan, perinteitä arvostavan ja monilapsisen perheen tytär oli muuttunut isossa kaupungissa vegaaniksi ja moderniksi ateistiksi, jolla ei ollut suunnitelmissa perustaa perhettä.
Ymmärsin myös silloin ystävää, ja narratiivi kääntyi väistämättä hänen sukulaistensa moittimiseksi. Sittemmin olen miettinyt, olinko ymmärryksessäni liian yksisilmäinen.
Aikuistuva nuori tarttuu omaan erilaisuuteensa kuin hengenhädässä, luultavasti ylikorostaen perheensä jäykkyyttä ja kihisten, että miksi ne eivät muutu. Mikä on yhtä järjetön kysymys kuin pohtia häpeässään, miksi itse muuttui.
Muutos tuo häpeää. Kaikki aikuistuessa tehtävät valinnat eivät osu napakymppiin, mutta virheiden tai epävarmuuden rehellinen tunnustaminen tuntuisi liikaa oman, uuden elämäntavan kyseenalaistamiselta. Syntyneessä häpeässä vertaa itseään tavalla tai toisella sukulaisiinsa.
Luulen, että tästä syntyy tarve saada sukulaiset häpeämään itseään. Näin nuori aikuinen näkisi olevansa oikeassa itsestään ja muiden olevan väärässä. Koska perheet ovat tästä ihmeissään eivätkä tajua elänneensä hyvän elämän sijaan petoksessa, sitä kutsutaan junttiudeksi. Oma minäkuva vahvistuu, kun toisista tulee konnia. Syntyy ilmeisesti aikuistumisessa tärkeä tarina omasta kehityksestä.
Tämä ristiriita oman perheen ja itsen välillä on lähinnä aikuistumisen kasvukipuja oleva kokemus, joka oman sukupolveni tietyllä osalla on.
En perusta tätä tutkimuksiin vaan tunteisiin, joten kirjoittamaani tulee suhtautua ennen kaikkea kaunokirjallisena keinona. Satun vain törmäämään tähän jaettuun kokemukseen vähän väliä keskustellessani samanlaisista taustoista tulevien tuttujen kanssa. Moni kotoa muuttanut on halunnut tai haluaa ottaa niin selvän pesäeron entiseen kuin mahdollista.
Huomaan myös toisenlaisen taipumuksen, joka alkaa kun eristystä on kestänyt jonkin aikaa. Jossain vaiheessa etäisyyttä on saatu tarpeeksi. Mikä ahdistus alla on ollutkaan, se alkaa helpottaa. Perheenjäsenet ovat lopulta vain ihmisiä. Myös itsensä näkee vain ihmisenä.
Maaseudusta puhuvat suurimmalla halveksunnalla usein ne, jotka ovat tulleet itse nuoruudessaan maalta kaupunkiin. Isäni, paljasjalkainen helsinkiläinen, naureskeli jo aikanaan näitä savolaisia, karjalaisia ja hämäläisiä, jotka tulivat suurkaupunkiin ja muuttuivat vuodessa aidoiksi stadilaisiksi, puhetyyleineen ja arvoineen.
Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä se, että nyt nuoret sukupolvet muuttuvat kaupunkilaisiksi jo ennen sinne muuttoaan, vellovat sisäisessä ristiriidassa, jonka massamedia on heihin synnyttänyt. Siinä he kärvistelevät ennen diasporaansa korkeakouluihin.
Kun vuodet kuluivat, tarve erottua edellisistä sukupolvista hälveni minunkin sisältäni. Myöhemmin en hävennyt, mutta tunsin itseäni kohtaan ärtymystä. Kuinka olin kehdannut vaatia, että perheeni pitäisi ymmärtää omia kiinnostuksenkohteitani täydellisesti ja pyöritellyt silmiäni, kun sukulaiset kymmenettä kertaa kysyivät, että mitä teen työkseni.
Sen sijaan olen alkanut miettiä, miltä aikuistuminen monien vanhempien silmissä näyttää. Se voi olla kauhea muutos, jos siihen ei osaa valmistautua. Ovelle ilmestyy vieras ihminen, joka on ottanut naamiokseen tutut kasvot, mutta vaatii samoja asioita kuin se aiemmin niin läheinen: suojaa, ymmärrystä, kaikkia niitä asioita, joita vieraille ihmisille on sosiologiankin mukaan niin vaikeaa antaa.
Vanhempi etsii naamion takaa todisteita tutusta lapsesta, samalla kun vieras kutsuu joulupöydässä kinkkua murhaksi, pilkkaa avioliittoa vanhentuneeksi instituutioksi vaikka vaatii oikeutta siihen kaikille, irvailee mummon uskonnollisuudelle ja saattaa jopa paheksua alkoholin käyttöä, kaikki tietyssä oikeudenmukaisuuden tunnossa.
En sano, etteivätkö nämä huomiot olisi tosia ja perusteltuja argumentteja. Keskustelut ja aiheet eivät myös toistu jokaisessa ruokapöydässä samanlaisina. Mutta kyse ei ole siitä, kuka on oikeassa ja minkä suhteen. Perhesuhteet harvemmin pohjautuvat oikeudenmukaisuuteen, logiikkaan tai totuuteen. Merkitsevämpää on kyky elää ja selviytyä yhdessä, joskus järjettömiin keinoihin tukeutuen.
Sitten tulee tämä vieras, joka opettelee selviytymään ja ajattelemaan itse, ja murskaa kaiken, jonka pohjalta hänet on kasvatettu, tuo tahattomasti ja tahallisesti mielipiteillään ilmi, että hänet on kasvatettu huonosti, kunnes hän on viimein nähnyt valon.
Porvarilliseen perheeseen ulkoa tuleva, kaiken totutun ja turvallisen hajottava vierailija on läpi vuosikymmenien elokuvataiteessa toistuva tematiikka. Elokuvia ovat aiheesta tehneet Pier Paolo Pasolini (Teorema), Takashi Miike (Visitor Q), François Ozon (Water Drops on Burning Rocks, Rainer Werner Fassbinderin näytelmän pohjalta)…
Ylempien yhteiskuntaluokkien tarinaksi metafora muotoutuu taiteilijaluonteiden luokkakriittisyyden lisäksi siksi, että porvarikriittiset elokuvat tehdään, ironista kyllä, porvareille, joille tarina kerrotaan kuin se olisi satu. Yksi osasyy on myös taiteilijoiden haluttomuus tai kyvyttömyys tunnistaa sama ilmiö köyhemmissä perheissä.
Työläisperheissä tämä vierauden kokemus koetaan luonnostaan ilman mystisiä vierailijoita. Heille kokemuksesta ei tarvitse kertoa scifinä, koska se on arkirealismia.
Kun sosiaalisessa mediassa puhutaan kahdesta poliittisesta ääripäästä Suomessa, vaikuttaa käsitykseen liberaalista ääripäästä mielikuva kaupungista voimana, joka repii perheet hajalle. Se ottaa rakkaan lapsen ja palauttaa tämän kotiovelle vierasta kieltä solkkaavana avaruusolentona.
Kun törmään kiihkoilijoiden fantisointiin esimerkiksi suvaitsevaistoksi kutsumiensa ihmisten raiskauksilla ja kuolemalla, huomaan heidän kautta rantain toivovan samaa lapsilleen tai sukulaistensa lapsille. Näistä kun todennäköisesti tulee liberaalimpeja kuin heistä itsestään. Tai on jo tullut. Kenties on niin, että öykkäreillä on ylivertaisiksi kuvittelemansa kyvyt omien lastensa kasvattamisessa, eivätkä he usko näistä koskaan tulevan “vieraita”.
