Kategoria: Filosofia, psykologia, sosiologia

Ihmeistä

Posted on by kangasvalo

Eräänä aamuna mies seisoo kylpyhuoneensa peilin edessä ja myöntää silmiensä avautuneen. Hän näkee viimein selkeästi, väärin taittavat lasit on nostettu silmiltä otsalle. Paljastuu, ettei mies ole koskaan tarvinnutkaan laseja.

Ei, mies ajattelee tutkiessaan kasvojaan, ei hänellä ole oikeutta olla mies. Ei edes ihminen. Oikeudet ovat loppuneet. Hänen vasta herännyt selkeytensä on synnyttänyt oivalluksen. Mies on perustellut tekojaan oikeuksillaan. Nämä oikeudet ovat olleet vain minuuden kanssa käytyjen neuvottelujen lopputuloksena syntyneitä selityksiä; tekosyitä mielihyvälle ja selviytymisvaistolle. Niitä hän on tarjoillut muille ihmisille läpi elämänsä, itsestäänselvyyksinä, vastauksena kaikkeen.

Mies on todella uskonut siihen, että hänellä on ollut oikeus. Nyt se usko on loppunut.

Syntyy tuska ja tuskan perässä ahdistus, koska ympärillä mikään ei ole muuttunut. Mies katsoo keittiön ikkunasta maisemaa ja näkee muiden ihmisten toimivan niin kuin aina. Kaikki jatkuu ennallaan, miehet ja naiset menevät töihin, lapset kouluun.

Mies ei osaa vastata johtuuko hänen ahdistuksensa siitä, että hänestä on tullut liian nopeasti toinen eikä hän tiedä, mitä tehdä. Hänellä ei ole tästä kokemusta; kuin lapsi hän joutuu opettelemaan elämään uudelleen, mutta toisin kuin lapsella, hänellä ei ole apunaan herkeämätöntä uskoa ja päättäväisyyttä.

Vai johtuuko ahdistus muista ihmisistä, heidän sokeudestaan, joka on kertaheitolla rakentanut heidän ja miehen väliin läpitunkemattoman panssarilasin, kirkkaan mutta tuhoutumattoman? Mies näkee nyt, että hän yksin ei ollut väärässä jakaessaan vastauksia muille. Muut olivat väärässä hyväksyessään vastaukset kuin niissä ei olisi mitään pielessä.

Eikä mies salatieteet hylättyäänkään voi olla ajattelematta: jos tämä selkeys on palkkio jostain, niin mistä ihmeestä?

Demokratia Jumalana / Taide pelastajana

Posted on by kangasvalo

Demokratian merkittävimpiä ansioita on, että se pakottaa toisiaan inhoavat ja pohjimmiltaan keskinkertaisin empatiakyvyin varustetut ihmismassat elämään keskenään. Demokratia on kaikkein lainkuuliaisin hallintamuoto, siinä mielessä merkittävällä tavalla paljon autoritäärisempi kuin diktatuuri, joka perustuu pohjimmiltaan mielivallalle ja lain perverssille kääntöpuolelle.

Demokratian asema on olla Jumalan sijaisena maan päällä, ei-lihallisena liikuttajana yksilön sisimmässä. Jopa Suomen kokoisessa pienessä ja homogeenisessä maassa olisi ilman demokratiaa vaikeaa kuvitella todellista kansallista yhtenäisyyttä, jos miettii maan sisältämiä ihmisryhmiä ja niiden välisiä eroja. Demokratia pakottaa nämä ryhmät yhteistyöhön ja estää individualisteja ryhtymästä liian raakaan keskinäiseen kilpailuun. Kilpailu elintilasta ja vallasta on valjastettu lain suitsiman kapitalismin hyötykäyttöön. Kisasta pois jääneistä pitää huolen hyvinvointiyhteiskunta. Demokratiaa olisi vaikea pitää yllä ilman kapitalismia ja sosiaaliturvaa ja lakia. Yhden puuttuessa yhtälöstä muutkin osat murenevat. Tähän kaiken murentamiseen yhtä nävertämällä fasismi tähtää. Tätä hyväuskoinen maltillinen oikeisto ei tällä hetkellä käsitä tai halua käsittää.

Demokratiaa systeeminä voi kritisoida ja syystä. Moraalifilosofi Peter Singer (s. 1946) kirjoitti vuonna 1972 kuuluisimman esseensä, jossa perusteli, että tavallisuus on osoitus pahuudesta. Singer näki, että yhteiskunta, joka pitää normaalina kulutusta ja ylimääräisen rahan säilömistä tai sijoittamista enemmän tarvitseville antamisen sijasta, on normalisoinut pahan. Toisaalta Singerin näkemyksestä huolimatta demokraattinen yhteiskunta ei estä kansalaisia antamasta omaisuuttaan pois.

Demokratian puolustamisella tarkoitetaan, että jos yksilönvapauden tai sosiaaliturvan kaltaisista arvoista luovutaan, syytä teeskennellä empaattista ei enää ole. Hyvinvointivaltio on empatian simulaatio. Useille suomalaisille on vaikeaa ellei mahdotonta kokea sääliä kasvotonta työtöntä tai alkoholisoitunutta kohtaan. Siksi järjestelmä toimii säälin korvaajana, ottaa rahaa verojen muodossa ja toimii empatiakoneena, jonka kautta jokainen voi toteuttaa solidaarisuutta.

En ajattele, että toimiaksemme moraalisesti tarvitsemme uskontoa. Mutta ajattelen, että lähes jokainen meistä kantaa sisällään enemmän tai vähemmän vioittunutta uskontoa muistuttavaa henkistä rakennelmaa tai elämäntapaa, jolle on annettu uskonnon tai pyhän asema. Useimmille meistä lännessä tämä rakennelma on demokratia. Silti yhä useampi haluaa myös romuttaa sen.

*

Edellinen liittyy myös taiteeseen. Taide, kuten demokratiakaan, ei ole oikotie onneen. Taide ei pelasta kuin muutamia yksilöitä, joiden elämän se onnistuu kääntämään oikeaan suuntaan. Toisia taide tuhoaa. Suurimmalle osalle taide jää johonkin “mukavan jutun” tai “ihan saman” välimaastoon. En tiedä onko kyse nollasummapelistä, mutta taiteen vaikutus yhteiskuntaan ei joka tapauksessa ole yksioikoinen.

Oletus siitä, että taide sivistää, on osin harhaanjohtava. Ajatuksen lähtökohta on, että ihmisillä on syntyjään valmius ja halu tutustua taiteeseen tai siihen, mitä se tarjoaa. Näin ei ole, aivan kuten ihmisillä ei ole lähtökohtaista halua tutustua muihin kulttuureihin ja ymmärtää niitä.

Isoin todiste tästä on se, että elämämme on tungettu täyteen taidetta, kaupallista sellaista. Itse asiassa siltä on mahdotonta paeta. Huonekalut ja koneet on suunniteltu. Kirjahyllyissä on romaaneja, sarjakuvia tai alati päällä oleva televisio. Muotisuunnittelija on ajatellut käyttämiämme vaatteita. Jopa ruokaan suhtaudutaan kulttuurielämyksenä. Taide on täyttänyt sen paikan, josta vielä sata vuotta sitten saattoi kilpailla luonto.

Silti kaikkialle tunkeutuva ja isoilta osin massatuotettu taide ei ole jalostanut ihmiskunnasta kokonaisuutena fiksumpaa, jalompaa tai herkempää. Joistain ehkä, toisista ei. Ja moni haluaa nähdä koko taiteen palavan kokossa. Miksi, mikäli taide väistämättä kasvattaa?

*

Mutta taide tekee yhden asian niille, jotka sitä osaavat arvostaa. Se muuttaa koko tapaa havainnoida maailmaa.

Esimerkiksi kirjallisuuden lukeminen parantaa lukutaitoa, siis muutakin kuin kirjojen lukemiseen tarvittavaa konkreettista lukutaitoa. Tätähän hoetaan jatkuvasti. Oletuksessa on silti nurinkurinen elementti: jos lapselle lukee iltasatuja, hänestä mukamas kehittyy lukija.

Tosiasiassa lukeminen laukaisee myötäsukaisia signaaleja niiden päissä, jotka ovat lukenemiseen jo ennalta kykeneviä kulttuurisen ja biologisen perimän vuoksi ja joilla on siihen kiinnostusta. Se ei tee lapselle iltasatujen lukemista vähemmän kannattavaksi, mutta muuttaa sen suomien hyötyjen painopistettä. Useimpien kohdalla lukemisen suomat hyödyt ovat korkeintaan torjuntavoittoja ennen muun maailman vyörymistä niskaan.

Suomalaisten kulttuurisia tottumuksia laajalti tutkineessa Suomalainen maku -teoksessa (Gaudeamus, 2014) himolukijaksi määriteltiin yli 20 teosta vuodessa tankanneet lukijat. Suomalaisten ylivoimainen enemmistö jää alle 20 luetun kirjan. Eliitti, se joka on saanut lukemisesta suurimman hyödyn ja ilon, pääsee yli kahdenkymmenen teoksen.

Minulle, joka elän lukemisesta ja sen muodostaman kulttuurin sisällä, 20 kirjaa on mitättömän pieni lukema. Luen yksin runoteoksia vuodessa yli kaksinkertaisen määrän tähän nähden.

Muiden ihmisten lukemien kirjojen määrä on niin pieni, että olen alkanut tosissani epäillä muiden ihmisten sivistyksen laajuutta ja sitä myöten heidän vaikuttimiaan. Koen ymmärtäväni edelleen maailmasta kovin vähän, vaikka silmieni editse on kulkenut miljoonia, ellei miljardeja merkkejä tekstiä eri kielillä. Kuinka vähän toiset ymmärtävät?

Kirjallisuuden hyöty, sen tarjoama anti yksilön elämän kohentamiseksi, tulee esiin vasta jatkuvalla lukemisella, lukevalla elämäntavalla. Määrä ei suoraan ratkaise mitään. On kuitenkin niin, että jos ihminen lukee alle 20 kirjaa vuodessa, täytyy niiden olla todella hyvin valittuja muuttaakseen ajattelussa mitään, ollakseen aitoja haasteita ja oikeasti sivistäviä.

Lukeminen, niin kuin demokratia, määrittää ihmisen kokonaisuutena joksikin toiseksi kuin mitä se muuten olisi. Olenkin alkanut epäillä, että ihmiset, jotka eivät lue, eivät voi koskaan täysin ymmärtää ihmisiä, jotka lukevat. Kyse ei ole vain kulttuuripääomasta vaan kyvystä hahmottaa koko maailma ja verkostot subjektien välillä. Voisi sanoa, että lukeva ihminen on kuin viimein valon nähnyt uskova. Jumala on lukevan ihmisen puolella. Ja tämä on vain lukemiseen liittyvä huomio. Entäs kun yhtälöön lisää koko muun taiteen ja kulttuurin?

Kyky nähdä maailma toisin tietysti ällöttää joitain ihmisiä. Halutessaan tuhota demokratian ja taiteen moni ihminen pyrkii itse asiassa kieroutuneeseen tasa-arvon ihanteeseen: jos minä en voi ymmärtää enkä saada, siitä nauttiminen ei kuulu muillekaan.

Tarkoitus on saada kaikki ajattelemaan ja kokemaan samalla tavalla. Tämäkin on harha. Taiteen ja demokratian puolesta puhuvat fantisoivat sivistyksen itsessään sivistävästä vaikutuksesta, jossa kaikista tulee älykkäitä ja herkkiä. Yritys menee tosiasiassa kuuroille korville. Sama harha vaivaa barbaareja, heidän ratkaisunsa on vain päinvastainen, koska he näkevät sivistyksen ja demokratian ihmiset toisistaan erottavina tekijöinä, jotka tulee tuhota. Sillä jos ei ole ihanteita, ei ole pelkoa ja katkeruutta siitä, ettei koskaan yllä niihin.

Arjen sotasumua

Posted on by kangasvalo

Filosofia on markkinoinnin savuverho. Syvälliseksi naamioidulla ajattelulla voidaan myydä lähes mitä tahansa.

Tyhmemmälle kansalaiselle on helpompaa myydä tavaraa vain väittämällä sen olevan hyvää. Vastustelevalle vanhukselle tai muulle puolustuskyvyttömälle saa tyrkytettyä saman kaman olemalla päättäväinen ja armoton.

Keskinkertaisille, niille jotka mieltävät olevansa fiksumpia kuin ovat, täytyy myydä tuote sievemmässä paketissa. Heitä täytyy huijata, koska he pitävät itseään tavanomaista kuluttajaa valppaampina ja vastustavat kaikkein yksinkertaisinta propagandaa. Tuotteen täytyy siis vakuuttaa ostajansa tämän omasta älykkyydestä.

Periaatteessa Joe Dispenzan kaltaiset kiropraktikot, Paulo Coelhon kaltaiset kirjailijat tai Jari Sarasvuon kaltaiset markkinointikonsultit eivät myy vain tuotteitaan. He myyvät asiakkailleen tunnetta oikeassa olemisesta. Käytännössä he myyvät asiakkaille asiakkaat itsensä. Siksi he spinnaavat muka merkityksellisiä tarinoita tuotteidensa ympärille.

Brändääminen on tätä, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Asiakkaille väitetään myytävän mielikuvia, siis mielikuvia tuotteista. Tosiasiassa heille ei myydä mielikuvia niinkään tuotteesta kuin heistä itsestään. Kuluttaja ei hanki Rolexia vain näyttääkseen varallisuuttaan tai ostaakseen Rolexiin liitettyjä mielikuvia. Hän ostaa Rolexin, koska on jo ennalta nähnyt itsensä Rolexin ostavana henkilönä. Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, jotka ostavat tuotteita pitääkseen yllä omaa kulttuurista ja sosiaalista profiiliaan, on kyse kaviaarista tai lauantaimakkarasta.

*

Kun nettiin ilmestyy huuhaata kohtaan kriittinen YouTube-video tai artikkeli, kestää vain hetken ennen kuin parviäly saapuu paikalle. Kommenttiosioihin ilmestyy keskenään lähes identtisiä viestejä kirjoittavia ihmisiä eri puolilta maailmaa. Heidän argumentointityyliinsä kuuluu skeptikkojen kyseenalaistaminen – ei niinkään tiedollisista syistä vaan luonteen puolesta. Epäily on parviälylle lammasmaisuutta. Kriitikon täytyy olla kyynikko, harhaan johdettu yksilö, jota kehotetaan “tutustumaan aiheeseen enemmän” sen sijaan, että kuningatartaan puolustamaan lentänyt innokas työläismehiläinen kertoisi, mitä on ostamastaan asiasta konkreettisesti saanut ja millaisia sielullisia liikahduksia hänessä on tapahtunut. Ja paljonko se kaikki maksoi.

Kriittisyys on parviälylle kyynisyyttä, koska heidän oma kriittisyytensä ei ole kestänyt alkeellistakaan testiä. He ovat ostaneet tarjotun tuotteen (poliittisen kodin, vaihtoehtoista lääketiedettä, käytetyn traktorin) vain pienellä vakuuttelulla: ripauksella filosofiaa, jonka luvalla he ovat saaneet tuntea itsensä älykkäiksi. Koska he ovat nähneet itsensä sellaisina ihmisinä, jotka tuotteen ostavat, on tuotteisiin kohdistettu kritiikki heihin kohdistuvaa kritiikkiä.

Näistä ihmisistä sanotaan usein, ettei heidän älykkyytensä poikkea keskimääräisestä ihmisestä. He voisivat olla keitä tahansa meistä. He vain ovat niitä onnettomia, joista tulee kulttien, salaliittoteorioiden ja pyramidihuijausten uhreja. Autobonuksen jahtaajia. Siksi heitä ei tulisi tuomita. Uhrit eivät itse aina tiedä sitä, mutta he jäivät saalistajan ansaan jo kauan sitten.

Harvoin kehdataan lisätä, ettei keskimääräinen ihminen ole välttämättä järin fiksu. Älykkäät ovat vähemmistöä, ja mitattava äly noudattaa Gaussin käyrää. Kaksi kolmasosaa ihmisistä on keskitasoa.

Pienistä asioista kasvaa suuria. En tiedä, onko asiaa tutkittu matemaattisesti, mutta epäilen, että mitä enemmän ihmisiä on, sitä enemmän typeryyden voima kasvaa, vaikka suhdeluku pysyisi samana. Erityisesti kun tyhmyys leviää massamediassa. Yksi fiksu voi vielä työllä ja tuskalla vakuuttaa yhdeksän muuta ihmistä, mutta miljoonalla fiksulla on paljon suurempia vaikeuksia yhdeksää miljoonaa muuta vastaan.

Ideologeista on tullut aina vain taitavampia myymään massoille mielikuvia joukkojen älyllisestä ylivertaisuudesta. Ikkuna tulevaisuuteen lupaa myrskyä.

Kulttuuri ja oleminen

Posted on by kangasvalo

Valtion käsitettä on lähes mahdotonta erottaa historian käsitteestä. Historiaa ei voisi olla ilman kirjoitusta. Historia, valtio ja kirjoitustaito muodostavat inhimillisen nykykulttuurin pohjan. Uskonto ja taide ovat tietysti myös olemassa, mutta ne ovat esihistoriaa ja joutuneet mukautumaan kolmen edellä mainitun asian saatua jalansijaa yhteiskuntien keskiössä.

Oraalisessa perinteessä kaikki heimon tiedon tai uskonnon ulkopuolinen on tarpeetonta. Kirjoitetulle historialle, menneisyyden tutkimukselle, ei ole tilausta, koska elämä on sukupolvien toisilleen kertomien asioiden jatkumoa. Sama pätee valtioon, käsitykseen kansallisuudesta ja sen erityisistä kulttuurisista piirteistä; niitä ei tarvita, koska olennaisinta on turvata heimon säilyminen.

Toisaalta on mahdotonta rakentaa valtiota, kestävää imperiumia, ilman kirjoitustaitoa. Jopa valloitusretkille karauttaneet kirjoitus- ja lukutaidottomat mongolit ymmärsivät tämän valloittaessaan Kiinaa ja assimiloituivat voittamiensa kansojen kanssa.

Kulttuuri ja perinne ovat suullisessa perimätiedossa merkinneet eri asioita kuin kirjoitukselle perustuvassa yhteiskunnassa. Ne ovat olleet jokapäiväisessä todellisuudessa läsnä eri tavalla kuin asiat, joista puhutaan “taiteena” ja “viihteenä” ja jotka mielletään kulttuurimme pääasialliseksi sisällöksi, sen tuotteiksi.

Suomessakin puhutaan kulttuurin rahoituksesta, kulttuurin tukemisesta, kulttuurin merkityksestä, kulttuurista ylellisyytenä. Arjen kulttuurista, suullisesta perinteestä, huomaamattomasta elämästä puhutaan lähinnä yliopistoissa. Arjesta on tullut erillinen asia, jota joudutaan erikseen tarkkailemaan sen elämisen sijasta.

Kun arjesta on tullut erillinen käsite, sen kulttuurille on tultu sokeiksi. Selityksiksi tähän on tarjottu kapitalismia, internetiä ja globalismia. Tosiasiassa kehitys on ollut pitkäkestoista ja alkanut viimeistään kreikkalaisten filosofien kirjoitettua muistiin ajatuksia siitä, mitä valtio käytännössä tarkoittaa.

Suomen kaltaisessa pienessä maassa ei ajatella arjen kulttuuria, koska historia tekee kulttuurin muistamisen tarpeettomaksi. Historia on mahdollistanut kirjoitustaidon kanssa kansallistunteen ja valtion, mutta näiden projektien valmistuttua yksilöiden ei enää tarvitse olla historiastaan ja perinteistään tietoisia – ainakaan ennen kuin jokin uhkaa kansaa ulkopuolelta. Valtio rakenteineen pitää huolen kulttuurin olemassaolosta. Kirjoitustaito tallentaa muistiin kaiken jo kertaalleen tehdyn. Mitään ei tarvitse painaa mieleen, mitään ei tarvitse kokea itse. Kokemusten on mahdotonta tuntua ainutlaatuisilta.

Kun puhuu suomalaisesta kulttuurista ulkomaalaiselle, on suuri houkutus puhua saappaanheitosta, saunomisesta ja Sibeliuksesta. Arjen kulttuuria nämä eivät ole. Ei ole hohtoa puhua toimisto- tai duunarityöstä, Netflixin katsomisesta, videopelaamisesta, sauvakävelystä, perjantaipizzan syömisestä, aurinkomatkoista ja Temptation Islandista, vaikka nämä asiat muodostavat nyky-Suomen kuvan. Ne täyttävät miljoonien elämät. Moni ei kuitenkaan ajattele niiden olevan kulttuuriamme, osa meitä. Jopa näistä asioista pitäville niiden kutsuminen suomalaiseksi kulttuuriksi saattaa tuntua vastenmieliseltä.

Kenties suomalaiset tietävät elävänsä niin kuin kaikki länsimaalaiset ihmiset, tosin keskivertoa paremman sosiaaliturvan maassa. Siksi he joutuvat erikseen luomaan kulttuurisia objekteja ja fetissejä, joita esittelevät ulkomaalaisille. Kaikki syövät makaronilaatikkoa, sushia ja hampurilaisia, mutta ulkomaalaiselle isketään eteen Michelin-ravintolan pihlajanmarjalohta tai tuokkonen mämmiä.

* *

Intian valtamerellä, Indonesian lähellä, koettiin vuoden 2004 lopussa maanjäristys, jonka seurauksena tsunami pyyhkäisi pois ranta-alueita monissa valtioissa. Pahimmin suuronnettomuus iski Banda Acehin kaupunkiin Bengalinlahdella, Sumatran saaren luoteiskärjessä. Katastrofissa kuoli hetkessä yli 200 000 ihmistä. 167 000 heistä oli Banda Acehista.

Vertailun vuoksi Ukrainan tämän hetkisessä sodassa on Yhdysvaltain arvioiden mukaan kuollut ja haavoittunut tähän mennessä noin 350 000 ihmistä. Joidenkin arvioiden mukaan kuolleita on, vielä, alle 200 000.

Lisättäköön, että tsunamin uhrien joukossa oli melkein 200 lomalla ollutta suomalaista. Suuri suomalaisten kuolinuhrien määrä on aiheuttanut mustan joulun niin monien uhrien sukulaisten ja ystävien kotitalouteen tässä maassa, että pidän hiukan outona, ettei asia ole jäänyt laajemmin kansalliseksi traumaksi. Tai ainakaan siitä ei puhuta.

Kun tsunami aiheutti massiivisia paikallisia kriisejä, huomiotta jäi pienempi kertomus. Hyökyaaltojen tielle osui Intialle kuuluva Andamaanien saaristo, jossa asuu edelleen paikallisia heimoja, jotka eivät ole paljoa yhteydessä moderniin maailmaan vaan elävät edelleen metsästäjä-keräilijöiden tapaan. Erityisesti pienen onge-heimon pelättiin menehtyneen, ja näin tragedia olisi saanut katkeran lisäsävyn: yksi kieli ja kulttuuri olisi kuollut silmänräpäyksessä.

Pelastajien yllätys oli suuri, kun heimot löytyivät kylistään käytännössä vahingoittumattomina. Erityistä huomiota keräsi onge-heimon löytyminen hengissä. Ensimmäisen maanjäristysaallon kuultuaan onget vaelsivat heti ylängöille, koska tiesivät sukupolvien mittaisen suullisen perimätiedon eli arjen kulttuurinsa kautta, että järistystä seuraa valtava aalto. Kuolinuhreja ei juurikaan ollut.

Ongeja ei parane leimata jaloiksi villeiksi, mutta se on totta, että kulttuuri ei ole heille arjesta erillinen, tarkkailtava asia vaan elävää, olemassa olevaa todellisuutta. Tsunamin uhrit olivat moderneja ihmisiä, joiden arjen kulttuurissa selviytyminen ja muisti olivat merkittävällä tavalla ulkoistettuja (kirjoitetulle) järjestelmälle. Ongeilla ei ole valtiota, kirjoitusta eikä historiaa siten, miten sen ymmärrämme. Heille kulttuuri on todellisuutta, koska se on oraalista eikä eristetty kirjoitukseen. Siten se ei ole erotettavissa selviytymisestä, maailmassa olemisesta.

Rahakäsitys

Posted on by kangasvalo

Usein toistuva mantra on, että yhteiskuntamme on muuttunut itsekkäämpään suuntaan, jota edistävät jälkikapitalistinen kuplautuminen ja yksilöllisyyden ylikorostuminen. Jokaista kiinnostavat vain omat, tiukan viiteryhmän sisäiset asiat. Moni tiedostavana itseään pitävä nyökyttelee ajatukselle ja pitää sitä totena.

Isossa kuvassa väite on outo. Läntinen maailma ei ole hajonnut tuhansiin ideologisiin kuppikuntiin, niin kuin yksilöllisyyden korostuessa luulisi, vaan erityisesti yhdysvaltalainen kulttuurihegemonia on mustavalkoistunut ja kaksinapaistunut. Liberaalien ja konservatiivien välinen jännite on jatkuva, identiteettipolitiikka vetää keinotekoisen rajan ja jalkaa kummallakin puolella pitäviä pidetään epäilyttävinä tai typeryksinä.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan taas on satunnaisesta rivien hajoamisesta huolimatta osoittanut, että Eurooppa ja Yhdysvallat ovat edelleen samoilla ulkopoliittisilla linjoilla kaikista uhkakuvista huolimatta.

Kun yksilöllisyyden vaaroista puhutaan, näkökulmaksi tarjotaan, että ajattelemme ensisijaisesti itseämme. Ilmiö kehystetään moderniksi ja siten kautta rantain “luonnottomaksi”. Viimeksi näin puhui Helsingin Sanomissa julkkispsykologi Maaret Kallio, joka puhui subjektikeskeisestä ihmiskäsityksestä viallisena ja niputti hedonismin ja yksilöllisyyden kätevästi samaan kasaan:

Yhtä lailla on vinoutunutta, kun oma itse nousee ylivaltaan. Tässä ajassa ja yleisessä keskustelussa minäminäminä on hämmentävän korostunut, mikä paradoksaalisesti on vastoin ihmisluonnetta ja hyvinvointia. Yksilön yltiömäinen korostaminen, yksilömenestyksen glorifiointi tai hedonistisen egoisimin alleviivaaminen eivät kerro tasapainoista vaan pelosta. Onko minä vaarassa hukkua, jos korvat aukeavat myös toisille? Onko tämän ajan minä todella niin hauras, ettei se kestä toisten kuulemista ja yhteisen hyvän vaalimista?

Kommenteissa tietysti nyökyteltiin ja myötäiltiin eli oltiin asiasta yhtä mieltä…

Inspiraationa tekstiin on Kallion omien sanojen mukaan hänen tuttavansa, joka haikaili koronavuosien perään, sillä ne olivat juuri hänen perheelleen auvoisaa aikaa. Kallio pitää tätä merkkinä yhteiskunnan korostuneesta yksilökeskeisyydestä, jossa ei ajatella toisten hyvää lainkaan.

Kallion tarkoitus lienee hyvä, mutta hän ei anna tekstissään syitä individualismin historiallisille syille, vaikka niitä on tarjolla pilvin pimein. Hän sivuuttaa tyystin eurooppalaisen filosofian historian, onhan hän psykologi eikä filosofi. Tosin psykologilta luulisi olevan erityisen oleellista olla kirjoittamatta, millainen maailmankuva on normaali. Samalla Kallio ohittaa sen, että paluu pieniin perhepiireihin ja yksilön omien etujen ajatteluun on osittaista paluuta aikaan, jolloin ihmiskunta ei ollut jatkuvasti yhteydessä toisiinsa vaan asui pienemmissä yhteisöissä. Siis osin jopa aikaan ennen kaupungistumista.

Kallion käyttämä esimerkki on siksi huonosti valittu. Eihän hänen koronapandemiaa haikaillut ystävänsä kaivannut pandemia-aikaan takaisin vain itsensä vuoksi vaan perheensä.

Eikä mikään ole niin turruttavaa kuin perhekeskeinen ajattelu. Jokainen tietää ilmiön, jossa lapsista tulee perheellisten koko maailma vuosiksi eteenpäin. Joistain ihmisistä tulee lasten synnyttyä jopa useiksi vuosiksi typeryksiä, koska mahdollisuuksia ajatella rauhassa ja seurata maailmaa ympärillä ei enää ole yhtä paljon kuin ennen. Kaikkein omituisimmat ja harhaisimmat yhteiskunnalliset näkemykset olen kuullut suurperheiden isiltä ja äideiltä. Moni päihteiden sekakäyttäjäkin on paremmin kartalla maailmasta.

Koska perhekupla ei ole trendikäs, sen vaikutuksista ajatteluun ei puhuta. Samalla perheiden, niin kuin eläkeläistenkin, etujen varjolla voidaan toteuttaa toisten ihmisten riistämiseen keskittyvää politiikkaa. Jopa – tai erityisesti – fasismi on pohjimmiltaan tiukan perhekeskeinen ideologia.

Yksilöllisyyteen uskovan yhteiskunnan varjolla ääritekoja toteutetaan harvemmin, vaikka Kallio yrittää kirjoituksensa lopussa tehdä diktatuurista yksilönpalvontaa samassa mielessä kuin mitä individualismi läntisessä kulttuurissa on. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Diktatuuri on, niin outoa kuin se onkin, perheenpalvontaa, sillä perhe on edelleen patriarkaalinen hierarkia, niin kuin on autoritaarinen valtiokin.

* *

Suomi ei ole poikkeus verrattuna muihin läntisiin maihin vaan yksilönvapauksien mallioppilas. Oman itsen asettaminen etusijalle on kuulunut suomalaisuuden kuvaan koko modernina aikanamme. Populaarikulttuurin (anti)sankarimme ovat perinteisesti olleet korvessa tuhisevia metsäläisiä, hiljaisia jermuja akkoineen. Kun joen alavirtaan valuu puulastuja, otetaan kirves kouraan ja mennään tervehtimään naapuria. Sittemmin tilalle ovat tulleet metsäläisten kosmopoliittiset jälkeläiset, jotka pitävät mieluummin bussipysäkillä etäisyyttä toisiinsa kuin alkavat jutella.

Suomalaisille tärkeimpiä arvoja on ollut jo kauan yksityisyys, sillä rauhaan jätetyksi tuleminen on arvo itsessään. Individualismi taas on kuulunut kulttuuriin jo lainsäädännön kautta, vaikka mediassa arkisen yhtenäiskulttuurin kuolemasta puhutaankin. Tämä yhtenäiskulttuuri tiivistetään TV-ohjelmien tarjontaan, koska muuta esimerkkiä kolumnistit eivät keksi.

Sosiologi Pierre Bourdieun (1930–2002) teorioihin pohjautuvan Suomalainen maku -teoksen (Gaudeamus, 2014) mukaan suomalaiset jakautuvat moderninakin aikana muutamaan jäykkään lokeroon. Näistä lokeroista tärkeimmät ovat koulutus, sukupuoli ja ikä. Miehet ovat konservatiivisempia kuin naiset, vanhat enemmän kuin nuoret. Vähemmän koulutetut ovat tulotasosta riippumatta kulttuurisesti kapea-alaisempia kuin korkeakoulutetut. Kaikki jakavat näkemyksen lukemisen hyödyllisyydestä, jopa ihmiset, jotka eivät lukemista harrasta. Yksikään ihmisryhmä ei kuuntele kovin mielellään oopperaa, mutta koulutetummilla on paljon paremmat eväät siitä nauttimiseen. Ja niin edelleen.

Teos on kymmenen vuotta vanha, ja internet kansainvälisine ilmiöineen on jossain määrin pirstonut suomalaisuuden kuvaa. Tästä huolimatta uskallan väittää, että suomalaisuus on edelleen jähmeää ja helposti lokeroitavaa. Tämä ei tarkoita, etteivätkö yksilöt olisi yksilöitä vaan että tietyt ilmiöt toistuvat muita useammin.

Suomessa ei ole tapahtunut yhteiskunnan pirstoutumista tsiljooniin ideologioihin ja sen muuttumista yksilöiden äänin porisevaksi papupadaksi, vaikka niin luulisi käyneen individualismin hirmuvallaksi mustamaalatussa yhteiskunnassa. Miksi niin ei ole käynyt? Siksi, että “yksilöllisiksi” kutsutut ilmiöt ovat massailmiöitä. Jos 50 000 ihmistä laulaa samaa hedonistista rakkautta ylistävää pop-biisiä areenalla artistin tahdissa, ei siinä ole mitään poikkeuksellisen yksilöllistä. Kuinka individualistista on haluta vetäytyä korona-aikana mökkielämän rauhaan?

Suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen vain muutamia valtavirran ilmiöitä, jotka hallitsevat kaikkea keskustelua. Anarkismi ei ole noussut valtapolitiikan osaksi, suuria puolueita ei ole syrjäytetty kuntapolitiikasta, media nostaa ansaintalogiikallaan jatkuvasti samoja asioita esiin. Kiinnostavia yhteiskunnallisia, kulttuurisia tai uskonnollisia avauksia ei paljoa esitetä tai jos esitetään, niitä ei huomioida.

Kallion kaltaisten kolumnistien harmitus kohdistuu epäselvään ja abstraktiin individualismiin, joka on näitä kolumneja varten ilmestynyt mystisesti tyhjästä. Ratkaisuksi tarjotaan vähintään yhtä abstraktia tasapainoa.

Samalla yksi merkittävimmistä poliittisista ongelmista on se, ettei individualistisia vaihtoehtoja ole tarpeeksi. Melkein 30 prosenttia ihmisistä ei löydä puoluepolitiikasta itselleen sopivaa poliittista ääntä, koska kenttä on liian suppea tai politiikka etäistä. Yhteiskunnalliset keskustelut ovat tiivistyneet eipäs-juupas-hokemiseen, sillä niissä käytetty retoriikka on mustavalkoista.

* *

Ilmiselvintä asiaa ei halua kukaan sanoa. Kallion ja muiden tarkoittama vahingollinen individualismi ei ole ensisijaisesti ideologista vaan rahankäyttöön perustuvaa. Nykyajan vahingollisin individualismi ei ole poliittis-ideologista subjektivismia tai filosofista hedonismia vaan kuluttamista. Ostamisen ja omistamisen oikeudet ovat merkittäviä eriarvoistamisen välineitä. Vaikutukset ovat isoja myös (perhe)psykologisesti ja sosiaalisesti.

Omistusoikeuden kritiikki on epäsuosittua. Siihen ei ole herätty kunnolla edes energiakriisin aikana, vaikka kriisi on ollut täydellinen demonstraatio siitä, että sähköön, perusoikeudeksi nousseeseen hyödykkeeseen, ei tulisi enää soveltaa yritysten laajaa ansaintalogiikkaa. Asiasta ei tietysti puhuta, koska se herättää työmarkkinoiden, ammattiliittojen, poliittisten puolueiden ja valtamedian kannalta kiusallisen kysymyksen: mitä muita asioita sopisi pitää samoin perustein markkinoilta suojattuna?

Keskiluokan perhekeskeinen itsekkyys on omaisuudesta kiinni pitämisen itsekkyyttä. Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hän keksii tekosyitä omistamisensa oikeutukselle ja omistuksistaan nauttimiselle.

Tähän mentaliteettiin kasvaneille elämä on tehty kuluttamista varten. Jos et voi ostaa, et ole olemassa. Kuluttaminen on niin hyvinvointia kuin hyvinvoinnin signalointia. Valokuvataiteilija voi kirjoittaa pitävänsä hedonismia oikeutenaan, koska ympäristö viestittää kulttuurialallakin kuluttamisen olevan standardi, jota vasten muu mitataan. Suuren kulttuuripääoman haltijana taiteilija osaa lasketella luikuria ja tiputella viittauksia oman sikailunsa perusteeksi paremmin kuin juntti. (Onko keskiluokkaisempaa ammattia kuin valokuvataiteilija? Ehkä kirjallisuuskriitikko, hoh!)

Avoin tuhlaamisella kerskailu, brändeihin pukeutuminen ja ahnas rahanteko ovat niin tiukka osa keskiluokkaista maailmaa, ettei niitä kritisoida laajasti, vaikka ne eristävät ihmisiä toisistaan luoden paineita jo hyvin nuorille. Kaikesta muusta puhutaan, luokkahypystä, identiteetistä, kerrannaisvaikutuksista… Rahajärjestelmästä itsestään ei, paitsi sitten, kun pitää hokea “kapitalismi paha” -mantraa.

Maaret Kallion teksti on tyypillinen lajinsa edustaja, koska se ei ole pahantahtoinen tai edes väärässä, mutta se puhuu asian vierestä, keskiluokalta keskiluokalle tästä ajastamme. Tekstissä huvittavinta on, että kirjoittaja on melkein oivalluksen partaalla, mutta ei, rahkeet eivät aivan riitä valaistumiseen, eikä sellaista tyypillinen Kallion lukija kai haluaisikaan.

Kallio ei kirjoita siitä, että itsekkyys ilmenee hänen omassa elämässään mahdollisuutena ostaa aivan mitä haluaa jättimäisistä ostoskeskuksista tai intohimona poseerata sosiaalisessa mediassa, niin kuin se ilmenee lähes jokaisen elämässä. Lisäksi Kallio esiintyy Hesarin ja naistenlehtien sivuilla, välillä kirjoittajana, välillä haastateltavana. Eli vallankäyttäjänä, joka selvästi pitää omaa ääntään merkityksellisenä.

Rahan sijasta Kallion tekstissä puhutaan abstraktista aikamme itsekeskeisyydestä, sillä rahasta kirjoittaminen pakottaisi kirjoittajan katsomaan itseään osana haalinnan koneistoa. Lempeästi kuuntelemisen ja individualismista läksyttämisen mantra tuntuu tekopyhältä. Kallio, niin kuin moni muukin, elää elämää, joka on tässä maassa yli sadan tuhannen lapsen saavuttamattomissa. Vaan tätä se on aina, kun hyvin toimeentulevat vihjaavat, että ongelma yhteiskunnassa on se, että ihmiset eivät leivo keskenään tarpeeksi pullaa. Eikä se, että joillain on niin paljon pääomaa, ettei paskalle taivu.

Kolumneja nykyajan raadollisuudesta on mukava raapustaa, kun niissä voidaan syyttää epämääräistä kohdetta tai vaikka kaveria muttei kirjoittajaa ja hänen kaltaisiaan. Siinä ei ole mitään uutta. Monet julkisuudessa menestyneet henkilöt eivät ole tunnettuja introspektiostaan. Päinvastoin, individualismin arvostajia, yltiöpäisen kuluttamisen hylkääjiä, pidetään outoina ja vaikeina ihmisinä.