Kategoria: Elokuva

The Night of the Hunter (1955), tunnettu Suomessa nimellä Räsynukke, on Hollywoodin hiljaksiin sensuurin alta vapautuvaa transgressiota, verrannollinen Nicholas Rayn Bigger Than Lifeen (1956) ja Edmund Gouldingin Nightmare Alleyyn (1947).

Kaikki nämä filmit ovat trillereitä, jotka kokeilevat rajojaan, vaikka operoivat näennäisesti film noirin asteikolla. Hitchcockin oppien vastaisesti ne pyrkivät välttämään liian helppoa psykologiaa. Samalla ne väistävät yhteiskunnalliset selitykset ja pyrkivät paikallistamaan unen, kauhun ja toden toisiaan muistuttavat rajamaat elämän suoraan kokemiseen.

Ymmärrän, jos joku on kanssani eri mieltä. The Night of the Hunterin camp-estetiikka ja Robert Mitchumin pullisteleva habitus on aivan eri tapa mieltää transgressio kuin pissa-Kristus tai kova porno.

Silti, transgressio voi toimia vain ympäristössä, jossa rajat ovat tiukkoja. Porno säväytti joskus, ei enää, sillä aika on muuttunut pornoa kohtaan ymmärtäväisemmäksi, jopa arvostavaksi. Olemmehan markkinataloudessa marinoituja, ja porno ei ole kuin mainoksia ihmisruumiista.

Filmi kertoo huijarisaarnaaja Harry Powellista (Robert Mitchum), joka on äveriäitä leskirouvia tappava sarjamurhaaja, ja pienestä pojasta, Johnista (Billy Chapin), joka näkee Powellin lävitse tämän tultua vokottelemaan Johnin ja hänen siskonsa Pearlin (Sally Jane Bruce) äitiä Willaa (Shelley Winters). Powell tietää, että Johnin edesmennyt, rikollinen isä on kätkenyt viimeisen ryöstösaaliinsa jonnekin lasten kotiin.  Filmi alkaa Etelä-Yhdysvalloista mutta huipentuu lasten matkaan halki kurjan Keskilännen kohti Lillian Gishin esittämän hyvän haltiattaren, Rachelin, turvaa. Elokuvan kontrastit ovat vahvat. Se sisältää saksalaisen ekspressionismin kuvamaailman, amerikkalaisen gotiikan sielun, campia, slapstickiä, tie-elokuvaa ja kokoavana moodina sadun hengen.

Vaikka elokuvasta on tullut amerikkalainen klassikko, Charles Laughtonin ohjaaman teoksen maailma oli Yhdysvaltain kummallisella 50-luvullakin liikaa ja tuntuu omituiselta vielä nykyään. Ei tällaisia elokuvia vieläkään julkaista, eivätkä niitä arvosta kuin harvat.

*

Lukija arvaa, että The Night of the Hunter on 50-luvun suosikkielokuviani. Siksi oli ilo tarttua BFI:n julkaisemaan, näyttelijä ja teatteriohjaaja Simon Callow’n kirjoittamaan kirjaan. Callow on erikoistunut paremmin näyttelijänä tunnetun Laughtonin uraan.

Eikä iloa tuota vain aihe. Callow’n teos on johdonmukainen, 79 sivun mittainen pitkä essee, joka käy tarkasti läpi elokuvan luomisprosessin sen pohjana olevan Davis Grubbin romaanin menestyksestä käsikirjoituksen ja kuvauksen työstämiseen, näyttelijöiden valitsemiseen, kuvaustilanteiden ja leikkauksen kautta kritiikin ja yleisön vastaanottoon. Ylimääräistä lässytystä ei ole.

Callow’n proosa on äärimmäisen luettavaa, ammentaa laajat tietonsa niin alkuperäisistä lähteistä kuin voi, käyttää useita laajoja lainauksia väitteidensä tukena ja välttää akateemisen kapulakielen.

On riemullista muistaa, että kaikki populaarikulttuuria ja taidetta käsittelevä esseistiikka ei ole pitkäpiimäistä minäpuhetta, jossa puidaan omaa suhdetta milloin mihinkin 80- tai 90-luvun artefaktiin, vaan puhetta toisista ihmisistä, heidän historioistaan, tavoitteistaan ja työstään.

Samalla elokuva osoittautuu ryhmätyöksi, millaiseksi sitä ei ohjaajakeskeisessä maailmassa vieläkään sisäistetä. Singulaarilta tuntuva teos on monen innoittuneen tekijän yhteistyötä, jossa kukin on saanut toteuttaa itseään ohjaajan valvonnassa. Onnistunut elokuva on suunniteltu alusta asti huolellisesti.

Nuorena kuolleen James Ageen käsikirjoitus, häikäisevä Stanley Cortezin kuvaus, Hilyard M. Brownin ulkoasusuunnittelu ja Walter Schumannin musiikki ovat kaikki syntyneet isosti tekijöistään. Myös näyttelijät kehuvat saamaansa vapautta:

Lillian Gish said in an interview that ‘I have to go back as far as D. W Griffith to find a set so infused with purpose and harmony… there was not ever a moment’s doubt as to what we were doing or how we were doing it. To please Charles Laughton was our aim. We believed in and respected him. Totally.’ He responded to her, in turn, with courtly graciousness. When Stanley Cortez unthinkingly referred to her in her presence as ‘Gish’, Laughton told her ‘Stan uses the word Gish not to be impolite, but rather out of respect for you, as he would use the word Caruso, or Michelangelo – the great artists.’ James Gleason – Uncle Birdie – said ‘Charles is just terrific. He has a brand new way of handling people.’ Peter Graves noted that when working for John Ford he had dared to say to the great director ‘This part I’m playing: I think-‘ , to which Ford had replied: ‘Don’t think in my picture.’ ‘Moving from Ford to Charles,’ said Graves, ‘was like walking from hell to heaven.’

Ohjaaja Charles Laughtonista levitetty käsitys ankarana, käsikirjoittaja Ageeta inhonneena ja lapsinäyttelijöitään kurjasti kohtelevana despoottina paljastuu kirjassa huhuksi, jonka alkujuuret ovat elokuvan tuottajassa, jolla oli vaikea työskentelysuhde ohjaajan kanssa. Huhu toistetaan sellaisenaan esimerkiksi Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat -kirjassa (1989) ja Robert Mitchum -elämäkerrassa “Baby I Don’t Care” (2001).

Ainoa poikkeava sana tulee Lassie-tv-sarjan tuottajana sittemmin menestyneeltä leikkaaja Robert Goldenilta, jonka kritiikki on lopulta mietoa:

Calling him ‘a bugger to work with’, he was extraordinarily taxed by the director’s relentless demands in this testing sequence. Finally he threw his arms in the air crying, ‘Charles, I can’t satisfy you!’ Laughton asked him to step outside the editing room, and they both sat down. Laughton said ‘Bob, I want you to realise … I’m here … as your guest.’ Back they went and finished the sequence.

Laughton oli kirjan tarjoamien todistusten mukaan charmantti, ystävällinen, lasten kanssa läheinen, teoksen huolellisesti alusta loppuun niin visuaalisesti kuin käsikirjoituksen osalta valmistellut vakavasti otettava tekijä, eräänlainen valmis auteur.

On vaikeaa saada karistettua niskoiltaan kerran saavutettua mainetta. Tämä kirja on julkaistu 2008. Sittemmin on pystytty vahvistamaan, että kuvausolosuhteista saadut käsitykset ovat olleet vääriä. Tähän ei mennyt aikaa kuin 50-60 vuotta.

Kenenkään syy tämä ei ole. Kyse on tarkistamisen mahdottomuudesta tai laiskuudesta. Aikalaiset ja elokuvateoreetikot, mukaan lukien von Bagh, ovat tyytyneet saatavilla oleviin todistuksiin, jotka ovat olleet tutkijoista riippumattomista syistä puolueellisia.

Elokuvahistoria rakastaa tyranneja niin paljon, että liioittelu ei ole tavatonta. Callow’n kirja osoittaa, että loistavan vision saavuttaakseen ohjaajan ei tarvitse olla despootti.

Mikä ehkä vielä tärkeämpää, kirja osoittaa, että elokuva ei ole ohjaajan yksin tekemä vaan ohjaajan vastuulla.

*

Käytyään ensin The Night of the Hunterin lävitse kokonaisuutena Callow’n kirjan lainaukset filmin saamasta kritiikistä tuntuvat naurettavilta, vaikka kritiikit eivät ole pääosin murskaavia vaan varovaisen kehuvia ja hämmentyneitä. Elokuvakriitikkona ymmärrän, että monet kriitikot ovat luultua huonompia vastaanottamaan jotain uutta (ja aivan liian auliita kehumaan keskinkertaisuutta).

Hämmennys on huonoimmillaankin rehellistä. Pahempia ovat liian itsevarmat tulkitsijat. Marxilaiset ja freudilaiset luennat ovat kömpelöitä, paljon keinotekoisempia kuin Laughtonin elokuva.

Ne tekevät omituisia johtopäätöksiä elokuvan pyrkimyksistä ja hahmojen elämistä, koska eivät voi irrottautua omista, historiallisesti pian vanhentuvista lähtökohdistaan. Uskon, että kritiikki voi olla myös kuolettavan väärässä, jos sitä tekevät ihmiset, joilla ei ole siihen kykyjä.

Elokuvahistoriassa kestävimmät teokset löytävät arvonsa tekijöidensä kannalta liian myöhään. Tasaisen isoina pysyvät ja vuosikymmenestä toiseen reinkarnoituvat kulttiyleisöt pitävät niiden lippua korkealla, kun suuren budjetin pop-hitit ovat kadonneet historiaan.

Kiinnostavinta oli huomata, kuinka The Night of the Hunter jäi monen tekijän uran kruunuksi. Charles Laughton ei tehnyt The Night of the Hunterin jälkeen ainuttakaan elokuvaohjausta ja kuoli syöpään jo vuonna 1962, Stanley Cortez teki laajan uran mutta vain pari elokuvaa Samuel Fullerin kanssa ovat niistä todella kiinnostavia.

Robert Mitchum ei enää koskaan tehnyt yhtä innoittunutta roolisuoritusta ja hänen uransa taiteellinen kunnianhimo loppui tähän; vain Jim Jarmuschin Dead Man (1995) pääsee Night of the Hunterin jännittävän uuden tunnun lähelle. Shelley Wintersin kykyä ilmaista seksuaalista ahdistusta kierrätettiin uudestaan Stanley Kubrickin Lolitassa (1962). Robert Wisen Odds Against Tomorrowia (1959) lukuun ottamatta Wintersin urasta ei ole paljon sanomista vuoden 1955 jälkeen. Lillian Gish esiintyi miten kuten järkevästi enää John Hustonin The Unforgivenissa (1960) ja Lindsay Andersonin Elokuun valaissa (1987).

Tässä valossa ei ole ihme, että niin moni kirjan lainaamista tekijöistä puhuu kokemuksesta hyvänä aikana. Kirja päättyy kauniiseen valokuvaan työryhmästä, jossa on kokonainen joukko leveästi hymyileviä ihmisiä. Callow kertoo kuvatekstissä The Night of the Hunterin olleen Charles Laughtonin elämän onnellisin kokemus.