Shary Flennikenin (s. 1950) Trots and Bonnie oli vuosina 1972–1990 ensin underground-lehdissä ja sitten National Lampoonissa ilmestynyt strippisarjakuva kahdesta 13-vuotiaasta tytöstä, kiltistä Bonniesta ja hänen sanavalmiista ystävästään Pepsistä, jotka tutustuvat aikuisten maailmaan seksin ja yhteiskunnallisten ilmiöiden kautta. Trots on Bonnien koira, joka kommentoi kuivalla huumorilla tyttöjen edesottamuksia ja tarjoaa stripin punchlinen.
En muista, missä yhteydessä tutustuin sarjakuvaan, mutta huomasin lähes tuoreeltaan sen saaneen vuonna 2021 kovakantisen julkaisun, kustantajana New York Review Books. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tyttöjen seikkailuja on koottu samoihin kansiin. Siis englanniksi. Ranskalaiset olivat kirinneet edelle jo vuonna 1990.
Julkaisu on kaivattu lisä yhdysvaltalaisen sarjakuvaperinteen säilyttämiseksi. 1960–1970-lukujen underground-skene synnytti alan sisäiselle sensuurijärjestelmälle, Comics Codelle, piut paut antaneita uusia ääniä, mukaan lukien epäsäännöllisesti 1980-luvulle asti julkaistun Wimmen’s Comix -antologian, johon myös Flenniken piirsi. Pinnan alla kuplineesta feministisestä sarjakuvaliikkeestä Flenniken singahti valtavirran tietoisuuteen siirryttyään laajalevikkiseen National Lampooniin.
Lampoonin toimituksessa toteutui epäpyhä liitto, Flenniken sai julkaisukanavan sarjakuvilleen, lehti hyödynsi raflaaviin aiheisiin mieltynyttä taiteilijaa saadakseen lukijoidensa, teini-ikäisten poikien, huomion. Flenniken käytti tilannetta hyväkseen valistaakseen nuoria miehiä sukupuolten keskinäisestä dynamiikasta. Suosio takasi, että Trots and Bonniesta tuli yksi lehden vakiosarjoista.
Trots and Bonnien tapa käsitellä ajankohtaisilmiöitä on oletusten kääntäminen ympäri. Naapurin pieni Elrod-poika on usein tyttöjen lääkärileikkien viaton uhri, joka kuolee brutaalisti ja herää henkiin kerta kerran jälkeen. Hänelle on siis varattu perinteinen kaltoinkohdelluksi joutuvan naisen osa. Teinipoikia tuijotetaan lihakimpaleina, ja erityisesti Pepsi jahtaa heitä aggressiivisesti. Flenniken ei halunnut vähätellä miessukupuolta. Kuten hän teoksen jälkisanoissa selittää, tarkoitus oli tehdä National Lampoonin lukijakunta tietoisiksi siitä, miten he tyttöjä katsovat ja kohtelevat. Eli herättää empatiaa ja epämukavuuden tunteita.
Sananvapaus mahdollistaa kokoelman julkaisun hienona kovakantisena painoksena, mutta Trots and Bonnien kaltaista sarjakuvaa ei enää julkaistaisi nykypäivän sarjakuvalehdissä. Sen politiikka on konservatiiveille vastenmielistä, ja sen transgressiivinen ilmaisutapa on liian radikaali keskiluokkaistuneelle feminismille tai sarjiksista diggaaville taviksille. Kohderyhmiksi jäävät underground-sarjakuvan historiasta kiinnostuneet ja feministit, joille poliittinen epäkorrektius ei ole tabu vaan anarkian väline.
Flenniken käsittelee slapstick-huumorin ja sanailun kautta muun muassa tyttöjen seksuaalista heräämistä, menkkoja, naisen asemaa, perhesuhteita ja sukupuolittunutta väkivaltaa, vaikka kevyempääkin hassuttelua on mukana. Sarjakuvassa esiintyy tytöiltä seksiä ostavia pedofiileja, pientä poikaa ammutaan lähietäisyydeltä haulikolla, raiskauksesta tehdään (ei uhria pilkkaavaa) huumoria.
Nuorten hahmojen seksuaalisuus on luultavasti useimmille lukijoille liikaa. Vaikka monet aikuiset muistavat omat teinivuotensa, ne vaikuttavat jälkikäteen kuin unelta, ja tuolloisen kokemusmaailman kiistäminen on yhteiskunnallinen normi – seksuaalinen herääminen mukaan lukien.
Sarjakuva hätkähdyttää edelleen, erityisesti koska Flennikenin taitava piirrostyyli on 1920–1930-lukujen sanomalehtisarjakuvien näennäisviattomuutta parodioiva. Bonnie on Flennikenin teiniajan omakuva, poikamaisesti liian isoihin vaatteisiin pukeutuva hujoppi, jolla on viattomat, lähes tyhjät silmät. Pepsi on verkkosukissa ja lyhyessä hameessa keikistelevä Pollyanna-parodia, joka perustuu muutamiin Flennikenin feministiystäviin.
Hahmot elävät aina sarjakuvan julkaisuajankohdan “nykyhetkessä” mutta voisivat olla designiltaan monta vuosikymmentä vanhempia. Lukijalle tuttuja esteettisiä vertailukohtia lienevät Kippari-Kalle, Krazy Kat, Helmi ja Heikki sekä Matti Mainio ja Jussi Juonio. Flennikenin esikuvina olivat Suomessa vähemmän tunnetut Clare Briggs (1875–1930) ja H. T. Webster (1885–1952), mutta kirjan mukana julkaistussa haastattelussa hän mainitsee muun muassa Carl Barksin (1901–2000) Ankka-tarinat merkittävänä vaikutteena.
Stripin syntymäajankohta huomioiden Trots and Bonnie edustaa, tietysti, lennybrucelaista asennetta. Kokoelma onkin osin omistettu Brucelle. Lenny Bruce (1925–1966) oli stand-up-koomikko, joka sanoi raflaavia asioita sakko- ja vankeusrangaistuksen uhalla ja sensuurilakeja uhmaten. Hänen vitsinsä olivat periaatteessa humalaisen setämiehen horinaa, jossa seikkailivat bi-curiousin yksinäisen ratsastajan tai kusemaan kykenemättömän ujon miehen tapaiset hahmot. Eräänlaisia Dean Martin -juttuja helvetistä siis. Bruce ei ole nykykorvin kuunneltuna kovin hauska, mutta kaikki modernit stand-up-koomikot ovat hänelle velkaa, halusivat tai eivät. Siinä sivussa hän avasi paljon ovia erityisesti 1960–1970-lukujen underground-kulttuurille. Bruce ei ollut siis merkittävä vain komiikalle vaan hänen vaikutuksensa tuntui musiikissa, elokuvassa, kirjallisuudessa ja, kuten nähdään, sarjakuvissa.
Trots and Bonniessa yhdistyy kaksi Brucen huumorin tärkeää elementtiä: sananvapauden asettaminen etusijalle ja vitsien näennäisviaton vanhanaikaisuus. Flenniken osoittaa silti rajat, joita ei ole halukas ylittämään. Hän ei koskaan piirrä tyttöjä tarkoituksellisen pornografisina olentoina, vaikka sortuu muutaman kerran fanipalveluun.
Suurin osa stripeistä kokoelmassa on mustavalkoisia, mutta osa on maalattu lämpimin punaisen, keltaisen tai sinisen sävyin. Mukana painoksessa on sarjakuvapiirtäjä Emily Flaken (s. 1977) kirjoittama esipuhe, Flennikenin haastattelu ja hänen selontekonsa jokaisen mukaan sisällytetyn stripin taustoista. Näiden merkintöjen perusteella yllättävän moni stripeistä perustuu suoraan Flennikenin omiin kokemuksiin.
Julkaisu ei ole täydellinen valikoima. Flenniken kertoo jättäneensä pois huonoimmin vanhentuneet, loukkaaviksi kokemansa stripit. Trots and Bonnie ilmestyi kuukausittain, ja takasivuilta löytyviä julkaisupäivämääriä selaamalla huomaa, että sarjakuvista on jätetty pois valtaosa. Kaikkea ei ole siis karsittu loukkaavuuden vuoksi vaan siksi, että huumori käy toisteiseksi. Osa poistetuista stripeistä löytyy netistä. On hankala sanoa, miksi esimerkiksi tämä strippi on jäänyt ulos, vaikka siinä käsitellään lesboseksuaalisuutta, jota muualla kokoelmassa juurikaan ei. Kenties syy on siinä, että kirjassa on jo yksi, sanomaltaan painokkaampi strippi tyttöjen rock-bändistä.
Toisaalta esimerkiksi Trotsin seikkailu mustan puudelin kanssa on tulkittavissa nykysilmin rasistisen allegorian kautta, ja se lienee hyvä esimerkki loukkaamisen pelossa pois jätetystä stripistä. Rotukysymykset loistavat kokoelmassa muutenkin poissaolollaan, ja tyttöjen maailma on pääasiassa keskiluokkaisen valkoinen.
Tästä huolimatta sarjakuva on edelleen eteenpäin katsova ja häpeilemätön, usein sellaisella tavalla, johon oman maailmansa rajojen sisäpuolella pysyttelevä liberaali yleisö ei kykene. Tulen lukemaan Trots and Bonnieta uudestaan vielä myöhemminkin, ja ehkäpä se on sarjakuvan merkittävin yhteinen piirre Carl Barksin teosten kanssa.
Alla kokoelman julkaisun yhteydessä striimattu Flennikenin ja Flaken välinen keskustelu. Keskustelussa puhutaan muun ohessa paljon hahmoista ja piirtämisen teknisistä piirteistä, mikä on ilahduttavaa.
Analyyseissa menivät myös iloisesti sekaisin maskuliinisuus ja toksinen maskuliinisuus. Vaikka toksinen maskuliinisuus määritellään erilliseksi maskuliinisuudesta, tarkempi kuvailu jää toisinaan puolitiehen, sillä ei-toksinen maskuliinisuus jää täsmentämättä.