Avainsana: Venäjä

Rauhan vuodet

Posted on by kangasvalo

En ole ajatellut Puolaa ainoanakaan elämäni vuotena niin paljon kuin tänä vuonna ajattelin.

Kulttuurikuplassa ei enää muusta puhuta kuin Israelista ja Palestiinasta. Jos Ukrainasta puhutaan, niin yhteydessä Palestiinan tilanteeseen.

Minä ajattelisin lisäksi Puolaa. Ja ajattelenkin. Ajattelen Puolaa siksi, että se on selvinnyt kymmenistä itseensä kohdistuneista hyökkäyksistä vuosisatojen ajan. Hävitessäänkin sen henki on pysynyt elossa läpi vuosisatojen. Ajattelen Puolaa siksi, että meidän tulisi Suomessa ymmärtää heidät toisena luontaisena liittolaisenamme Ruotsin lisäksi. Heillä on kokemusta, heillä on voimaa. Meidän pitäisi olla heistä kiinnostuneita, paljon kiinnostuneempia kuin täällä herran kukkarossa olemme mistään rajojemme ulkopuolella tapahtuvasta.

Venäjä jatkaa olemassaoloaan, samoin Putin, ja tilanne Ukrainassa pysyy paikallaan. Jälleen uusi talvi uusine risteilyohjuksineen valuu eteenpäin. Koska sotarintamalla ei tapahdu mitään medialogiikalla räväkkää, on pattitilanteeseen totuttu.

Sota on mediatapahtuma, joten kun uutisilla ei ole raportoitavanaan huikeita saavutuksia, asiat unohtuvat ihmisten mielistä petollisen nopeasti. Vaikka Ukrainaa ei ole rahoitettu juuri ollenkaan, mangutaan menetetyistä rahoista silti. Näin käy aina, kun ihmisillä on liikaa aikaa ajatella omia fiiliksiään.

Olemme kuulleet varoituksia siitä, että meidän pitäisi olla varautuneita ruokavarastoin vuonna 2025. Varoituksille naureskellaan, toki syystä, ja ne ohitetaan pelonlietsontana, mikä on paikallaan, koska niiden tarkoitus on lähinnä pitää Ukrainan asiaa esillä median huomion vaihtuessa. Mutta varoitukset eivät kuitenkaan perustu vain tyhjästä repäistyyn fiilikseen.

On suuri todennäköisyys sille, että Donald Trump on vuonna 2025 jälleen Yhdysvaltain presidentti. Tuolloin Yhdysvaltain tuki Ukrainalle loppuu, ja suurvallan lähtö Natosta tulee entistä todennäköisemmäksi, vaikka Alexander Stubb ei tähän uskoisikaan.

Pattitilanne Ukrainassa jatkuu vielä pitkään, rahallisen avun hetkellisestä nikottelusta huolimatta romahdusta ei ole tapahtunut ja tuskin talven aikana tapahtuukaan, mutta samalla yleinen läntinen apu Ukrainalle on muuttunut himmailuksi. Putinin Venäjä on iskenyt uuden vaihteen silmään, sotatalous kiihtyy. Kello raksuttaa, vanhuksella on kiire varmistaa saavutukset elinaikanaan.

Venäjän valtionbudjetista isketään tulevaisuudessa entistä suurempi osa puolustus(eli hyökkäys)menoihin, eikä sitä tehdä vain Ukrainan sodan voittamiseksi. Hyökkäykseen tarkoitettu sotatalous johtaa talouden romahdukseen, jos panostetuilla rahoilla ei käydä sotaa. Mikäli Venäjä on onnistunut muutaman vuoden päästä jäädyttämään Ukrainan konfliktin tai peräti voittamaan koko sodan, sijoitukset tullaan käyttämään nopeasti uuteen kohteeseen.

Tästä pitäisi puhua juuri nyt ja tälläkin hetkellä halki koko Euroopan. Mikäli Venäjä ei jostain syystä käännä katsettaan Kazakstaniin, ja tuskin kääntää, koska Kiinallakin on asiaan jotain sanottavaa, on realistisesti mahdollista, että Baltian maat ovat seuraavana vuorossa. Ei ehkä todennäköistä mutta mahdollista kyllä. Jos Nato ja EU näyttävät heikkoutensa, mikään ei estä Putinia kokeilemasta läntisten instituutioiden halua puolustaa heikompiaan yksi kerrallaan.

Miten reagoisimme silloin? Annammeko Baltian jäädä oman onnensa nojaan yhtä helposti vai alkaako silloin todellinen suursota? Siihen eivät ole tuolloin kunnolla varautuneet kuin ehkä Baltian naapurit: Suomi ja Ruotsi. Ja Puola. Muista kenties Iso-Britannia. Mehän tässä ryntäämme ensi tilassa apuun. Mikäli Yhdysvallat on vedetty Natosta, meidän on sinniteltävä eurooppalaisin voimin. Sillä on pakko.

Viroon, Latviaan tai Liettuaan hyökkäämisen jälkeen portit olisi avattu. Näytelmä jatkuisi. Ukraina olisi vain alkunäytös Espanjan sisällissodan tapaan. Eikä sen näytöksen lopputulos ole tällä nysväilyllä välttämättä onnellinen.

On pohdittava sitäkin pientä mahdollisuutta, että Ukrainan joutuessa alakynteen, Puola perustaa ydinaseohjelman, erityisesti jos Yhdysvallat hylkää Naton.

Tämä on kaikki vielä estettävissä. Lännen – Ranskan, Ison-Britannian, Saksan, Puolan, Pohjoismaiden – tulisi käynnistää tahoillaan eurooppalainen sotatalous, jonka tehtävänä on varautua Venäjän toimiin, sekä suorittaa koordinoidusti Yhdysvaltojen kanssa yhteinen materiaalinen tai jopa sotavoimallinen panostus Ukrainaan vielä, kun Venäjällä ei ole keinoja vastata eskalaatioon kuin tyhjillä puheilla. Ja Joe Bidenin on voitettava seuraavat Yhdysvaltain presidentinvaalit.

Tällä hetkellä kumpaankaan repäisyyn ei ole poliittista tahtoa. Epäilen tuleeko olemaankaan. Vaaleihin on onneksi sentään vielä noin vuosi. Suomessakin keskitytään tyhjiin lupauksiin, velkaantumisen muka-torjumiseen ja köyhien kyykytykseen kuin meillä ei olisi kiireellisempää tekemistä. Kuin näillä asioilla olisi juuri nyt mitään merkitystä tässä maailmanajassa. Sentään ammuksia alamme valmistaa.

Suurin lohtu, jos sitä sellaisena haluaa ajatella, on se, että omaa typeryyttämme olemme sallineet tämän tapahtua. Mikään ei voi tulla enää yllätyksenä. Joka muuta väittää, valehtelee tai on idiootti. Yllätyksettömyys on lohdullista siksi, että huonot ajat tuntuvat ainakin jotenkin siedettävämmiltä, kun tajuaa, että jätkät pilas ihan ite.

Olen yleensä päättänyt blogivuoden kevyesti. Nyt koen sen vaikeaksi. Olen kirjoittanut pääasiassa kaikesta muusta, kirjoista, taiteesta, kulttuurista, vaikka sota on raivonnut taustalla aivan yhtä kuumana kuin sen alkaessa. Samalla päässäni on nakuttanut tietoisuus siitä, että olen kirjoittanut muusta, jotta minun ei tarvitsisi ajatella oikeita kysymyksiä.

Suoraan sanoen minua askarruttaa, kuinka monta rauhan vuotta tulemme Suomessa enää näkemään. 2024 ei vielä ole vuosi, jolloin Venäjä on saanut itsensä kasaan uusia valloituksia varten, eikä ehkä edes 2025, mutta onko jo 2026 sellainen? 2027, 2028? 2029? Onko edessä enää muutama vuosi rauhan tilaa ennen imperialistista, fasistista ja laajaan kansanmurhaan pyrkivää Baltian-vyörytystä, jota johtaa seniili vanhus? Kuinka moni on nykyisellä hallituspolitiikalla edes halukas puolustamaan eteläisiä naapureita “isänmaan” edun nimissä? Paljonko sinä ehdit tehdä elämälläsi viidessä vuodessa? Aiotko vain jatkaa samaan malliin ja toivoa parasta? Vai oletko henkisesti valmis? Voiko sitä edes olla?

Kuka ikinä voittaa tammikuiset presidentinvaalit, hän on todennäköisesti presidenttimme, jos Euroopassa alkaa kunnolla rytistä. Joko ensimmäisellä tai toisella kaudellaan. Tämä tai seuraava hallituksemme saattaa olla tuolloin sotahallitus.

En ole tulevaisuuspessimisti, se ei ole minulle tyypillistä, mutta näkymät ovat nyt poikkeuksellisen synkät. Venäjän jatkuva militarisoituminen on nähtävissä silmiemme edessä, ja Kiina tarkkailee tiukasti, miten operaatio etenee. Olemme jo palanneet kylmään sotaan. Meidän tulisi ajatella, että tulemme elinaikanamme näkemään jälleen yhden suursodan, jos emme osaa vaatia poliitikoiltamme enemmän vaan käperrymme sykkyrään ja muutumme passiivisiksi tottelijoiksi. Sota kun on vain ja ainoastaan politiikan jatke. Ja kaikista kauniista toiveista huolimatta väkivalta on edelleen hyvin relevantti vallan muoto.

Toivon olevani väärässä. Parempia aikoja odotellessa.

Tästä tummasta yksinpuhelusta huolimatta hyvää uutta vuotta blogin lukijoille. Palataan ensi vuonna asiaan!

Nato-jorinat

Posted on by kangasvalo

Oletteko huomanneet lehdistön kehittäneen narratiivin, jossa Suomen presidentti ei voi olla muuta kuin erehtymätön? Viimeksi tämä on tuotu esiin lehtien raportoidessa ilmeenkään värähtämättä, kuinka Sauli Niinistö tajusi jo Venäjän Suomelle esittämien puolueettomuusvaatimusten aikaan, että politiikallamme on uusi suunta.

Niinistö antoi täten olettaa ajatelleensa näin jo pidempään, vaikka tosiasiassa kyse on jälkikäteisestä järkeilystä. Presidentti oli tunnetusti Nato-vastainen vuosien ajan. Välirikko kokoomuksen kanssa liittyi osin näiden näkemysten eroavaisuuteen. Presidentin haluttomuus paljastaa Nato-näkemyksensä aiemmin keväällä ei johtunut siitä, että hän olisi jo pidempään ollut puolustusliiton kannattaja vaan aikeesta katsoa ensin kansan mielipide. Tähän kehitettiin ympärille kertomus, joka antoi olettaa, että aina historian oikealla puolella oleva johtajamme olisi fundeerannut asioita syvällisesti kuin Mauno Koivisto ikään. Ja jollain tapaa Koiviston toimintaa Viron itsenäistymisen aikaan venkoilu muistuttikin. Osin siksi on huvittavaa lukea Petteri Orpon näkemyksiä jälkisuomettumisen ajan loppumisesta, vaikka Suomen Natoon hakeutuminenkin tapahtui opportunismilla.

Eikä siinä mitään, lähes kaikki poliitikkomme tekivät Niinistön tavoin. Sanna Marin ei ole tässä suhteessa parempi, menipä vielä joitain kuukausia sitten sanomaan, ettei Nato-jäsenyys ole hänen hallituskaudellaan ajankohtainen. Puheet pyörrettiin nopeasti ja unohdettiin. Sekään ei ihmetytä. Vaikka lehdet lyövät pääministeriä presidenttiä mieluummin, Marinista on tullut yksi suosituimmista valtiojohtajista vuosiin. Neljään vuoteen on ehtinyt mahtua koronaa, puolustusliittoon liittyminen, soteratkaisu ja pari selätettyä hallituskriisiä. Nixon meni Kiinaan, ja demarit vievät Suomen Natoon. Hyvin on selvitty, mutta ei ole kohtuutonta todeta, että suosioon vaikuttaa edes jonkinlaisten ratkaisujen löytäminen pakon edessä.

*

Minä muistan, miltä presidentti Niinistön kasvot näyttivät ensimmäisissä nykyisen Ukrainan kriisin tiedotustilaisuuksissa. Siinä oli sellaisen miehen ilme, joka oli juuri truutannut housunlahkeet täyteen paskaa ja toivoi, ettei kukaan haistaisi.

Niinistön mielessä kävi varmasti, että joku luultavasti ottaa tikun nokkaan hänen naivisminsa ja jopa markkinavaltiksi käyneen “Putin-kuiskaajan” tittelin, jota presidentti sai ulkomaisia lehtiä myöten selitellä.

Näin ei kuitenkaan käynyt! Sanomalehdiltä Suomen suosituimman poliitikon kritisointi kriisitilanteessa olisi imagollinen itsemurha mutta tuskinpa haluja olisi kriisin ulkopuolellakaan löytynyt.

Presidentti ei kuulemma ole lehdistön Putin-kuiskaajajuttuihin uskonut. No jaa. Poliitikoille tyypillisesti hän ei ollut sanonut näille oletuksille vastaankaan. Suomellahan olisi hommat hanskassa, kun Sale on diktaattorin kanssa melkein hyviä kavereita. Kekkosen perinnön myötä oletuksemme on ollut, että jos presidentti ymmärtää Venäjää, hän ymmärtää kaikkea muutakin, halleluja.

Presidentti ei ymmärtänyt Venäjää tai Putinia vaan tuli kusetetuksi. “Putin on muuttunut”, “naamiot on riisuttu” ja “sota on muuttanut kaiken” nousivat meriselityksiksi. Samaa tarjottiin Boris Johnsonin kanssa pidetyssä yhteisessä tiedotustilaisuudessa, jossa Niinistö puhui nyt syttyneestä sodasta, joka pakotti Suomen valitsemaan…

Tämä on toinen tapa ilmaista, että olemme tienneet jo kauan kaikesta, mitä Venäjä tekee, mutta vasta nyt kun meitä pelottaa liikaa oma kohtalomme, teemme hätäpäissämme jotain. Tilanne on kieltämättä kärjistynyt. Silti Ukrainassa on käyty samaa sotaa vuodesta 2014. Ukraina varoitti hyökkäyksen laajenemisesta jo pari vuotta sitten. Donald Trumpin turvallisuusneuvonantaja John Bolton kirjoitti teokseensa The Room Where It Happened (Simon & Schuster, 2020) Zelenskyin hallinnon keskustelleen Venäjän uhasta amerikkalaisten kanssa heti voitollisten vaalien jälkeen – Bolton myös kehui Ukrainan tuoretta presidenttiä ajan tasalla olevaksi ja politiikan hyvin hallitsevaksi mieheksi. Toki sivussa ovat olleet Skripalin myrkytykset, Euromaidanin tapahtumat, Venäjän hyökkäys Georgiaan (jota Niinistö ei muistanut sodaksi ollenkaan), sitä ennen Anna Politkovskajan (1958–2006) ja monen muun kansalaisyhteiskunnan aktiivin murhat…

Vain sokea ei ole huomannut, mihin suuntaan Venäjä on ollut matkalla. Nyt on toitotettu, että “olemme kaikki olleet huiputettuja”. Joku kansallinen synnintunnon puhdistus tämäkin. Kun miettii, että Natolle oli vuodesta toiseen ollut tasainen vaikkakin vähemmistössä oleva kannatus, ei kannattaisi implikoida, että kaikille on niin käynyt. Viimeistään sukupuolivähemmistöjen kohtelun olisi pitänyt kertoa, että naapurista on tullut fasistinen. Sen sijaan monet tekivät niin kuin yleensä teemme, kun asia ei koske suoraan meitä. Eli vaikenivat.

Oma kelkkani kääntyi Nato-suuntaiseksi 2008. Viimeinen sinetti oli Euromaidanin jälkitohina. Venäjän ensimmäisen hyökkäyksen aikaan pohdin, että Naton olisi pitänyt vyöryttää Ukrainan luvalla tankkeja sisään lännestä. Tuolloin pidin eskalaatiota keinona sammuttaa kytevä palo. Koska asioiden annettiin edetä nykyiseen pisteeseen, samaa taktiikkaa ei voida enää käyttää.

*

Tavallaan on tapahtumassa niin kuin olen jo vuosia toivonut. Olen silti seurannut ristiriitaisin tuntein tapaa, jolla asia on edennyt. Nato-keskustelun voidaan todeta olleen epäonnistunut, jos sen mittapuuksi oletetaan, että tarkoitus oli oikeasti keskustella. Mikäli siihen ei sovelleta samanlaista vaikenemisen politiikkaa kuin monista muista itsenäisen historiamme “kohokohdista” sitä tullaan tarkastelemaan kriittisellä silmällä lähitulevaisuuden poliittisten historioitsijoiden toimesta. Valtiollisella tasolla kyse on ollut esityksestä, rituaalista joka on pitänyt käydä lävitse väistämättömän edessä. Tämän aspektin ymmärrän. Yleisön tasolla kyse on ollut huutokisasta, jossa pienikin epäily liittymisestä on huudettu kumoon ja kyseenalaistajaa pilkattu, solvattu ja nuijittu maanrakoon. Käsitän tämän olleen helppoa muun muassa siksi, että äänekkäisiin vastustajiin on kuulunut jos jonkinlaista idioottistallaria, mutta aiheellisiakin kritiikin aiheita on nostettu esiin. Tässä ei huolestuta se, että organisaatioon joudutaan liittymään vaan se, ettei sen motiiveista ja eri puolista olla rehellisiä.

Nyt kommenttipalstoilla uhotaan, että kaikki epäläntiset ainekset tulisi potkia Natosta pois heti, kun Suomi ja Ruotsi astuvat sinne sisään, mukaan lukien maatamme törkeästi kiristämässä oleva “islamistinen kalifaatti” Turkki. Tällaiseen ylenkatseeseen pystyvät vain omasta tärkeydestään paisuneet suomalaiset vanhemmat sukupolvet. Vihdoin tulee sitä kansainvälistä huomiota mitä on ansaittu, joten me sanelemme säännöt! Jotkut ovat menneet sanomaan sellaistakin, että Yhdysvallat asettaisi valintatilanteessa ilman muuta Suomen Turkin edelle.

Kun meille annetaan lupa ja lehdistö tukee propagandallaan tätä lupaa – ennen kaikkea Helsingin Sanomat tykittäessään housunetumukset siittiöjogurtista kosteina Nato-juttua toisensa perään vuorokauden jokaisella tunnilla – kansalaisemme paljastavat maamme psyykessä elävän pimeän puolen.

Olen ajatellut, että Venäjä on paikoin sellainen valtio kuin Suomi olisi, jos meitä olisi viiden miljoonan sijasta 145 miljoonaa: sairaalloinen kiinnostus muiden reaktioihin yhdistyy yksitotiseen omanarvontunteeseen ja militarismiin. Neuroottisen kaksijakoinen suhtautuminen ulkomaailmaan pysyy kurissa siksi, että olemme pitäneet yhteydet länteen kunnossa ja kansamme pienuus kertoo meille realiteetit pitäen meidät nöyrinä. Siinä mielessä olemme onnistuneet paremmin kuin vaikka serbialaiset. Vaan kun meille suodaan kansainvälistä huomiota, fasadi pettää, kusi kihahtaa hattuun ja kansalaiset olettavat jostain syystä, että voimme alkaa sanella toisille, mitä näiden tulisi ajatella.

En koe Recep Tayyip Erdoğania kohtaan minkäänlaista sympatiaa ja toivon hänen lähinnä kompastuvan nitroglyseriinilaatikkoon, mutta Turkki on hankalassa geopoliittisessa asemassa oleva opportunistinen valtio ja Naton toiminnan kannalta yksi merkittävimmistä. Siksi sen ulkopolitiikka perustuu pelaamiseen. Sillä on Euroopan toiseksi suurin armeija Venäjän jälkeen, koska sitä uhataan sen oman tulkinnan mukaan kirjaimellisesti jokaisesta ilmansuunnasta. Sen armeijan koko ei ole vain Nato-tuesta kiinni. Puolustusliitto tosin säilyttää ydinaseita Turkin maaperällä. Turkin käytännöllinen arvo organisaatiolle Venäjän eteläpuolen lukkona on mittaamaton.

Maa on ollut osa Natoa 1950-luvusta lähtien. Tuona aikana liittoon on kuulunut kaikenlaisia valtioita, kuten Turkin kanssa samaan aikaan liittynyt Kreikka joka oli vuosia militaristinen autokratia, Salazarin Portugali ja korruptiossa uinut Italia. Kaikki muuten Turkin tapaan suosittuja lomakohteita! Espanja sentään hyväksyttiin sisään vasta Francon kuoleman jälkeen. Yhdysvaltain presidenttinä oli äärioikeistolainen vielä pari vuotta sitten, eikä Puolan tai Ison-Britanniankaan johdossa mitään hyviä kavereita ole…

Vaikuttaakin siltä, ettemme käsitä täällä, että Nato ei ole mikään aukotonta läntistä sivistystä ajava arvoyhteisö, vaan käytännön syistä perustettu reaalipoliittinen sotilasliitto. Olemme rynnineet etsimään turvaa lännestä tajuamatta keitä kaikkia “länteen” edes kuuluu ja että kerhossa on muitakin samalla asialla. Sotkemme kaksi turvan käsitettä. Naton turva ei liity niinkään kulttuuriseen yhteneväisyyteen kuin puhtaasti militaristiseen taktiikkaan ja asevoimaan. Suomalaisessa fantasiassa Naton jäseniä ovat Pohjoismaat, Yhdysvallat ja Britannia; muut ovat näissä orgioissa vain tiellä. Julkinen keskustelu on paljastanut nämä unelmamme kaikessa alastomuudessaan.

On masentavaa, että joudumme toimimaan Turkin kaltaisen, kurdivähemmistöään sortavan valtion kanssa. Samalla “Turkki ei kuulu länteen” -tyyppiset toteamukset kertovat syvään juurtuneesta tietämättömyydestä ja vähän muustakin. Istanbul on eurooppalaisittain sananmukaisesti lännen ja idän rajalla. Se on Euroopan valtavin suurkaupunki, yksi maanosan merkittävimmistä kulttuurisista keskuksista, jossa asuu kaikenlaisia ihmisiä ja pyörii populaa lähes jokaisesta maailman maasta. Aika lailla merkittävämpi läntti kuin joku Helsinki siis. Puhumattakaan Turkin muista kaupungeista. Koko maassa asuu melkein 83 miljoonaa ihmistä. Turkin viime vuosien suunta ei ole ollut hyvä, mutta tähän joukkoon mahtuu paljon enemmän kuin täällä yhdestä puusta veistetyssä kulttuurissamme käsitämme.

Diplomaattiset kierrepallot ovat haasteita, joiden kanssa joudumme toimimaan, kun syvennämme rooliamme osana maailmaa. Suomalainen neutraalius on perustunut nurkassa nukkumiseen, josta havahdutaan toimimaan, jos tilanne niin pakottaa. Naton myötä tällaiseen sivuun jättäytymiseen on vähemmän varaa. Olemme tulevaisuudessa yhä tiukemmin ja aktiivisemmin osana kansainvälistä maailmaa, emme vain läntistä. Siinä on enemmän kestämistä kuin olemme käsittäneetkään. Vaan ei hätää, kyllä kolumnistit tästäkin marisevat vielä joskus, luultavasti kun Natolta tulee ensimmäinen epämiellyttävä pyyntö, jossa suomalaisilta vaaditaan jotain muuta kuin passiivista olemassaoloa.

Vihan päivät

Posted on by kangasvalo

Väkivalta ei ole järjetöntä kuin sellaiselle, joka ei näe siihen tarvetta; merkitystä janoavalle siinä voi olla kuitenkin paljon järkeä ja monessa mielessä: tekojen ja ideologian pyhittäjänä, “tiedon” levittäjänä, jopa sen etsimisen keinona, elämisen normaalitilana. Väkivallan teko voidaan nähdä perverssinä totuusrituaalina, jossa lujitetaan tekijän henkilökohtainen liitto ideologian kanssa, löydetään oma totuus samalla kun jäädään entistä enemmän ymmälle siitä, mitä se tarkoittaa.

Muun muassa siksi on joukkohautoja. Totuudenetsijät ja totuudenlevittäjät ovat taas vauhdissa. Ideologit. Nuorten miesten tylsämielisyys ja tylsistyminen muovaillaan osaavissa, propagandistisissa käsissä tarkoituksettomuuden täyttämisen keinoiksi. Väkivalta on yritys toteuttaa eksistentialistinen fantasia. Se täyttää tyhjän kolon sisällä nopeammin kuin mikään.

Puheilla inhimillisestä kohtelusta ei ole tässä kontekstissa tehoa, koska ne eivät kuulu koko diskurssiin. Miten ja mitä ne voivat merkitä sellaiselle, joka vahvistaa totuuttaan ampumalla käsistään sidottua tai joukkoraiskattua ihmistä päähän? Puheilla inhimillisyydestä vahvistamme omaa totuuttamme, omaa valintaamme.

Ajatella voi tätäkin: Suomen ortodoksinen kirkko välittää patriarkka Kirillille pyynnön, jossa anotaan puhumaan jumalatonta hulluutta vastaan. Patriarkan kädestä valokuvassa huonosti pois retusoitu rannekello kertoo kuitenkin, että kyseessä on mies, joka on kohdannut Jumalansa silmästä silmään vuosia sitten ja joka on kokemuksestaan ehdottoman varma.

Hänen ja joukkomurhat toteuttavien väliin jäävät itsensä pyhittävät ja Moskovaan luottavat Venäjän kansalaiset. Yhteinen, jumalainen missio tiivistyy juuri joukkohautaan ammuttujen hengettömissä ruumiissa. Niissä tehtävä on saanut täyttymyksensä, elämä on poistunut. He olivat tässä, nyt he eivät ole enää. Siten he ovat todistetut väärässä olleiksi, ja Neuvostoteurastamon totuudenetsijöiden missio jatkuu. Jäljelle jää elävien toivottomuus.

Jo sodan alussa mietittiin, miten Venäjä ratkaisisi näin ison maan kuin Ukrainan miehittämisen. Kukaan ei sanonut (halunnut sanoa?) ilmiselvintä: pakkosiirroilla, terrorilla ja joukkomurhilla. Keinot on otettu käyttöön jo nyt, niin kuin monissa muissakin sodissa tätä ennen ja vielä monissa muissa tämän jälkeen. Täällä Saatanan auringon alla.

Kommunismin aave? Vaiko mikä?

Posted on by kangasvalo

Länsimaisen vasemmiston on käsiteltävä Ukrainan jälkeen omaa suhtautumistaan tai siitä jää vasemmiston historiaan jälleen yksi ruma tahra. On käytävä keskenään tilinteko siitä, miten neuvostokommunismin ajoilta periytynyt sokea luotto itään on dekonstruoitava. Miten tästä eteenpäin?

Suomessa Vasemmistoliitto on ollut hukassa tilanteen kanssa, mutta sentään vähemmän kuin länsimaisen netin vasemmistoklikit ja -influensserit. Suomessa kyse ei ole niinkään siitä, että pitäisikö liittyä NATO:on vai ei, vaikka näin voisi luulla. Kyse on puolueettomuuden määrittelemisestä.

Putinin jengi teoin ja suomalaiset puolustusasiantuntijat selvin sanoin ovat tuoneet esiin, ettei Venäjää kiinnosta puolueettomuuspolitiikka vaan rauta ja rajat. Niin kauan, kun Suomen ja Venäjän välinen raja on niin lähellä Pietaria, Moskovaa ja Murmanskia kuin se on, Suomi on laajentumiseen pyrkivässä venäläisessä imperialismissa turvallisuusuhka. Sellaisena se tullaan näkemään yhä suurimmissa määrin tulevaisuudessa, jätetään NATO-hakemusta tai ei.

Tällaisessa ympäristössä suomalainen puolueettomuuspolitiikka tarkoittaa sitä, että suurta karhua yritetään olla ärsyttämättä niin kauan, kunnes se ei ole enää mahdollista. Lopulta karhu ärsyyntyy jo korvan juuressa inisevän hyttysen läsnäolosta.

Ongelma on, että kaikki puolueettomuuteen käytetty työ valuu hukkaan mikäli pahin tapahtuu ja naapurin valloitushalut ylittävät diplomatian keinot. Tällöin puolueettomuudella ei ole onnistuttu luomaan ainuttakaan sitovaa kontaktia maailmalla. Ollaan kuin Ukraina, armopalojen äärellä.

Akuuttia huolta ei tietysti ole. Venäjän sekoilu Ukrainassa on osoittanut, ettei se ole vuosiin pyrkimässä Suomeen ja Ruotsiin saati NATO-maihin. Georgia taas… no, parempi olla maalaamatta piruja.

On myös huomioitava, että Suomenkin “puolueettomuus” on jo ajat sitten heitetty roskakoriin eikä siihen oikeastaan voi vedota. Ruotsin ja NATO:n kanssa käydyt harjoitukset ja keskustelut ovat olleet jo vuosia viesti Suomen suuntautumisesta eikä tästä todellisuudesta voida enää peruuttaa.

Näin ollen Suomen vasemmisto pitää kiinni näennäisestä puolueettomuudestaan ja sitä saa nyt edustaa NATO:n vastustus, vaikka dominopalikka on jo kaatumassa. Kaikki viime vuosikymmeninä tehdyt suuret ulkopoliittiset ratkaisut ovat olleet puolueettomia in name only. Samalla niiden suojissa on tosiasiassa otettu pieniä töpöaskeleita lännen suuntaan (ja yksi valtava EU:n muodossa) ja toivottu, ettei Venäjä huomaa. Itään suuntautuvia liikkeitä edustavat vanhojen suomalaisten poliitikkojen suojatyöpaikat venäläisten yritysten johtokunnissa ja rahalliset yhteistyöhankkeet, johon ovat syyllistyneet vähän kaikki Euroopassa. Nämä seikat ovat olleet Kremlille hyödyllisiä informaatiosodankäynnissä, tosin rajoitetusti, kun ottaa huomioon kansamme laajalti jakaman reaalipoliittisen käsityksen omasta asemastaan maailmassa.

On eri asia tarkoittaako edellinen sitä, että sotilasliittoon tulee liittyä. Erinomainen vaihtoehto olisi eurooppalainen yhteispuolustus, jota Sauli Niinistö kuulutti vuosien ajan, mutta se ei tässä uudessakaan ilmastossa ole realistista vielä aikoihin.

Luonnollisesti vasemmiston foliohattujen ryhmä vastustaa EU:takin eikä tällaisia epäileväisiä äänenpainoja vältellä Vasemmistoliitossakaan. Rauhanliikkeiden perintö ja Yhdysvaltoihin kohdistuva imperialismin kritiikki ovat tehneet vasemmistosta sokean sille, että imperialismi ottaa monia muotoja länsimaisen version lisäksi. Logiikka on sama kuin salaliittoteoreetikoilla. Jos yksi asia tuntuu epäilyttävältä ja kurjistavalta, on sille tarjotun ja painokkaasti esitetyn vaihtoehdon oltava hyvää ja kaunista.

*

Neuvostoliiton romahtaminen ei traumatisoinut vain Venäjää. Se jätti länsimaisen vasemmiston pitkäksi aikaa tyhjän päälle. Sosialismi on sopeutunut miten on pystynyt. Sosialidemokraatit ympäri Euroopan ovat kestäneet parhaiten, sillä hylkäsivät Neuvostoliiton jo varhaisessa vaiheessa ja asettuivat puolustamaan kansalaisyhteiskuntaa. Laitavasemmisto on pärjännyt vaihtelevasti. Silloin kun se on menestynyt, kuten Kreikassa, pintaan on saattanut nousta salattu rakkaus Venäjää kohtaan, rakkaus jonka laitavasemmisto jakaa laitaoikeiston kanssa.

Yhdysvaltain tuki oikeistolaisille sotilasdiktatuureille ei ole unohtunut. Sille kaivataan globaalia vastapainoa ja kapitalistis-liberaali Euroopan Unioni ei ole vasemmistolle kelvannut. Internationalismiin luottanut vasemmisto on kääntynyt, outoa kyllä, kuin salaa yhä nationalistisemmaksi ja eristäytyneisyyttä kannattavaksi; kun kapitalistit ja liberaalit veivät kansainvälisyyden projektin muun muassa EU:n myötä, ei tämä ennen vasemmistolle tärkeä ajatus ole ollut täysin kosher.

Venäjä saa yhtälössä edelleen esittää tuttua roolia suurvaltapolitiikan altavastaajana kapitalismia vastaan, vaikka kommunismi on vain yksi naamioista, jonka Venäjä on ottanut vuosien mittaan. Aaltojen liplatuksen alla on pulpunnut tsaarivalta, joka on ottanut Putinin hahmossa uuden muodon, fasistisen gangsterin.

Jotkut harvat ovat roikkuneet avoimesti Venäjän lahkeessa kiinni. Länsimaita syytetään suoraan provokaatiosta. Näin tekevät nostalgiset kommunistit. He elävät venäläisen sosialismin paluun toivossa, vuosikymmenien takaisissa harhoissa.

Näitä raukkoja useampi on harjoittanut whataboutismia. Tämä on logiikkavirhe, jonka mukaan Venäjän pahat teot eivät ole oikeutettuja toisten valtioiden pahojen tekojen vuoksi, mutta näihin toisten valtioiden pahoihin tekoihin odotetaan jostain syystä kannanottoa. Taustalla on toive pitkistä keskusteluista ja ongelmallisen historian ratkaisusta, jota jostain syystä täytyy pyöritellä keskustelupiireissä, seminaareissa, nettipalstoilla ja think tankeissa ennen kuin Venäjän tekojen estäminen tulee mahdolliseksi. Näin ei tietenkään tapahdu. Yhdysvallat tai mikään muu valtio ei tuosta noin reformoidu toiseksi tai käsittele kaikkia historiansa vääryyksiä, kun tilanne on päällä. Koko kuvio on Venäjälle hyödyllistä idiotiaa ja palvelee lähinnä meemivasemmiston suuria egoja. Katsokaa kuinka fiksuja ollaan, otettiin historiasta tällainen juttu ja eikö sekin ole kaamea! Näin voi välttää käsittelemästä nykyhetkeä ja keskitytään historiaan, joka ei enää pure takaisin. Teoretisoiminen ja valitus on helppo tapa luoda aikaansaava kuva saamatta mitään todellista tehtyä, mikä on impotenssista kärsiville poliittisille klikeille tuttua puuhaa.

Kolmas vaihtoehto on vähiten vittumaisin mutta nössöin. Siinä kaivaudutaan epämääräisen neutraaliuden maastoon, kuka mihinkin kuoppaan, ja toivotaan, että pahin menee ohitse. Tässä ryhmässä ulkopolitiikasta vähän ja reaalipolitiikasta vielä vähemmän tietävät haluavat freimata koko show’n putinismin ja “NATO-kiimaisten” vastakkainasetteluksi, jossa vasemmisto edustaa “järjen ääntä”. Tällainen jaottelu edustaa osaltaan vasemmistopopulismin outoa paradoksia (tieteeseen ja itsekritiikkiin näennäisesti nojaava ideologia esittää maailman mustavalkoisena), josta kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

Imperialismikäsitteen laajuuden välttelyyn on syy, joka on psykologisesti, yksilötasolla, selvä. Maailmanvaltojen toteaminen epäluotettaviksi kauttaaltaan on monille arkielämästään ahdistuneille ihmisille täysin kestämätön tilanne. Ideologian on löydyttävä, itseen on kiinnitettävä joku ismi, ja sille on löydyttävä joku representaatio. Jos mallioppilasta ei löydy, kelpaa myös demiurgi, vihollinen jonka olemassaoloon voi aina luottaa. Vasemmistolle se on Yhdysvallat.

Selvää on, että Yhdysvalloilla, Kiinalla, Venäjällä, Intialla, jopa sellaisilla valtioilla kuin Turkilla ja Iranilla on vähintään imperialistisia ambitioita, jos ei suoria tavoitteita. Monilla muilla valtioilla on ollut tällaisia menneisyydessään. Tulevaisuudessa saamme luultavasti todistaa jonkun uuden valtion nousua samaan asemaan.

Erityisesti amerikkalaisesta kulttuuripiiristä kotoisin olevien tankieiden eli nojatuolistalinistien hämmennys Venäjän hyökkäyksestä ja sitä seuranneet reaktiot olisi hyvä tallentaa aikakirjoihin muistuttamaan kaikkia siitä, että sosialistien joukossa saarnataan edelleen “oikeista doktriineista”, joilla ei ole realistista kosketusta arkeen.

Venäjän ymmärtäminen pelottavan NATO:n laajentumisen takia jättää huomioimatta idän jätin aggressiivisen historian ja sen läntisten naapurimaiden vapaaehtoisen halun liittyä puolustusliittoon. NATO:a ei ole pakotettu kurkusta alas virolaisille ja puolalaisille. He ovat valinneet.

Nämä vasemmiston teoreetikot, noamchomskyt ja muut, ovat ihmisiä, jotka aitoakateemiseen tyyliin ajattelevat teorioidensa selittävän asiat paremmin kuin mihin ihmiset paikan päällä kykenevät. Kuten moni tällaisessa kuplassa elänyt, he ilmeisesti kokevat yhden asian ammattilaisuuden tekevän monen alan mestariksi.

Toisin sanoen läntiset – kärjessä yhdysvaltalaiset – sosialistit, puhuvat teoriapäissään pienten valtioiden, Euroopan maiden, päiden ylitse. He ovat freimanneet eurooppalaisten valtioiden olemassaolon ja halun tehdä omat päätöksensä yksinomaan suurvaltojen väliseksi peliksi. Mikä on, ironisesti, varsin imperialistinen tapa ajatella.

Moskova ei usko kyyneliin

Posted on by kangasvalo

En uskonut Venäjän hyökkäävän täysimittaisesti. Oletin lähes täysin varmasti aikeen olevan Donbassin valtaus ja mahdollinen yhdistäminen Krimiin. Tätäkin pidin hankalana toteuttaa mutta sotataktisesti mahdollisena ja perusteltuna.

Virheeni oli, että luulin Vladimir Putinin kenraaleineen ymmärtävän perusasian. Jos aikomus on voittaa sota, ei sitä voiteta hyökkäämällä täydellä höyryllä maahan, joka on ehtinyt varustautua melkein vuosikymmenen ja jossa kansa seisoo yhdessä tunkeutujaa vastaan. Puolustustahto on yksi merkittävimmistä aseista, sen psykologinen arvo on korvaamaton.

Kansainväliset kyselyt osoittivat ennen sodan alkamista, että Ukrainan yhteinen puolustustahto on mielettömän korkealla. Yleisesti pidetään erittäin vaikeana valloittaa maata, jossa yksi kymmenestä kansalaisesta on valmis sissitoimintaan ja sabotaasiin.

Yksi kymmenestä voi tuntua vähäiseltä määrältä, mutta kuvittele tilanne: Yhdessä muutaman kymmenen perheyksikön kerrostalossa asuisi jo tällä lukemalla useita ihmisiä, jotka ovat valmiita joko ampumaan suoraan kohti, virittämään räjähteitä ja ansoja, heittämään Molotovin cocktaililla tai tekemään vastaavaa kiusaa.

Jos asuisit kerrostalossa, jossa 10 prosenttia asukkaista voi tehdä sinulle mitä tahansa, tuntisitko olosi turvalliseksi? Entä kokonaisessa kaupungissa? Osaisitko tehdä asialle mitään muuta kuin väännellä käsiäsi? Pystyisitkö olemaan aina valppaana ja valvomaan kaikkea?

Ukrainassa puolustamiseen valmiita ei ollut ennen sotaa vain joka kymmenes. Maassa asuu yli 40 miljoonaa ihmistä, joista noin kolmasosalla oli kyselyiden mukaan suuri puolustustahto. Tämä on hyökkääjälle hirvittävä lukema sotimaan ryhdyttäessä. Hyökkäyksen jälkeen lukema on nyt noin puolet.

Kootut selitykset! Joka tapauksessa en uskonut Venäjän hyökkäävän koko Ukrainaan vaan vain itään. Teko olisi tuolloinkin typerä. (Typeryyden vahvisti se, että Donald Trump kehui myöhemmin hyökkäystä fiksuksi.)

Olisi pitänyt ottaa huomioon, että Venäjää ei ohjaa hyviin sotatuloksiin pyrkivä taktikko vaan suuruudenhullu. Tein alkeellisimman virheen eli oletin, että suurvaltaa eivät hallitsisi idiotia ja paisuneet egot.

Nyt Venäjä on viestinyt rajaavansa toimintaansa… itään. Uskoo ken tahtoo, mutta jos tämä pitää paikkansa, suurvalta tekisi vihdoin niin kuin sen kaltaisen, yksittäisiin suurhyökkäyksiin keskittyvän armeijan olisi kannattanut alun perin tehdä saavuttaakseen menestystä.

En ole tietenkään Venäjän puolella, mutta tällaista massiivista tunarointia katsoessa ei kaltaiseni sotahistoriaa ajankulukseen lukeva nojatuolikenraali voi kuin tuntea oudosti turhautumiselle sukua olevaa ihmetystä. Ja hiukan sääliä niitä nuoria sotilaita kohtaan, jotka paremmasta tietämättöminä palavat elävältä tankkeihin. Mutta vain hiukan, suurin osa säälistä jätettäköön Ukrainalle.

*

Täysi välinpitämättömyys on Putinin “etu” ja etu, joka voi olla vain maansa mediakoneistoa hallitsevalla diktaattorilla. Inhimillisellä kärsimyksellä tai hiotuilla suunnitelmilla ei ole Moskovassa väliä vaan silkalla pullistelulla ja massalla. Tämä on fasismia aidoimmillaan; Eurooppaa uhkaa jälleen vanha tuttu vihollinen, tosin muodossa, joka saa Euroopan omienkin fasistien puntit tutisemaan.

Fasismiin on aina kuulunut voiman kultti. Väkivallan ajatellaan korvaavan ne puutteet, jotka syntyvät yhdistävän, humaanin päämäärän, järkevän logistiikan tai realististen suunnitelmien ollessa tiessään.

Osin tätä tarkoitetaan Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltolan sodan alkuvaiheessa toistelemalla “hullun miehen taktiikalla”. Putinin ei tarvitse välittää. Sotimista jatketaan vaikka niin kauan, että kaikki ovat kuolleet, jos siitä on jotain geopoliittista etua. Palkinnoksi tulee kai suihinotto Stalinin aaveelta. Koko talous paskotaan siinä sivussa: aivan vitun sama, tulkaa hakemaan täältä Kremlistä tai salaisesta bunkkerista, jos uskallatte.

Esteeksi tulee se, että armeija ei voi enää suorittaa sille annettua tehtävää. Silloin on mentävä niin pitkälle kuin voi räpiköidä, kunnes tilanne alkaa kääntyä lopullisesti hyökkääjää vastaan. Tällöin tyydytään siihen, mihin olisi jo alun perin pitänyt tyytyä, aletaan neuvotella oikeasti. Alkutavoitteisiin nähden lopputulos on joka tapauksessa häviö. Ratkaisu selitetään voitoksi, koska kotimaassa koko touhu on muutenkin tarjottu idän vapautusoperaationa.

Ison-Britannian selkärangattomat poliitikot ovat olleet jo valmiit nostamaan pakotteita, jos “hyökkäys loppuu” ja Venäjä lupaa kiltisti, ettei se toistu. Niin ei tulisi tehdä ja toivon Euroopan puolesta, ettei EU:ssa harkita samaa, vaikka pahoin pelkään. Venäjää tulisi ahtaa maanrakoon pakotteilla vielä pitkään sodan jälkeen. Ei kostoksi vaan opetukseksi ja muistutukseksi kaikille osapuolille. Samalla EU voi jatkaa kauan kaivattua omavaraisuusprojektiaan suuremmalla motivaatiolla. Jos katkeruus länttä kohtaan on Venäjällä muutenkin hallitseva ulkopoliittinen mieliala, sille voi antaa edes tukevat perusteet.

*

Sotia ei voiteta pelkällä aseistuksella. Isot pyssyt ovat kaikesta huolimatta väline, eivät päämäärä. Niitä on käytettävä oikein. Ennen kaikkea on voitettava sydämet ja mielet; ei vain omien parissa vaan myös vastustajien.

Tämä unohtuu tuhoa manaavissa uutisotsikoissa, jotka seuraavat sotatapahtumien kulkua kuin jalkapallo-ottelua ja hämmästelevät sitten “altavastaajan” menestystä. Päivien venyessä toisiksi ja Kiovan valloituksen käytyä mahdottomaksi Venäjä ei ole saanut vastaansa vain Ukrainaa vaan lisäksi Yhdysvallat ja koko läntisen liittouman rahapanoksen. Toveri Xi katselee vierestä, kun Volodja on hylännyt rahat ja ajaa kolmipyöräisellä ilman päätä.

Lapselliset toivovat Ukrainan suurta vastahyökkäystä, vaikka nykyisen kaltaisilla täsmäiskuilla ja hissuksiin etenevillä pistoilla Ukrainan asemassa olevan valtion on tehtävä työtään. Se on resurssien käyttöä parhaalla tavalla. Jotkut myös luulevat, että Putinin tarkoitus on sytyttää ydinsota. Kyllä se olisi sytytetty jo, jos tämä olisi oikea periaate.

Lukuisia erilaisia huomioita niin oikeasti päteviltä kuin mutuilevilta analyytikoilta on esitetty siitä, että Venäjän sodanjohto tuntuu olevan suhteellisen kujalla. Ainakin se on tullut selväksi, että Venäjä taistelee vuosikymmenien takaisilla keinoilla. Modernia kaupunkisotaa on lähdetty sotimaan historiasta tutulla taktiikalla (ja sekalaisella kokoelmalla modernia kalustoa ja ikivanhoja panssareita), jossa eturintama niitataan ja seuraavat laitetaan rivistöihin korvaamaan kuolleet. Tämä on tehnyt taistelumoraalille sen mitä olettaisikin, ja jälki on sen mukaista. Huhujen mukaan jopa Venäjän omien upseerien päältä on pöristelty tankilla.

Panssaritaktiikka on nyt hylätty ja siirrytty ampumaan tykistöllä, mitä kaikki Venäjän armeijan tuntevat pelkäsivät. Tykit ovat epätarkkoja ja niiden tehtävä on kylvää terroria. Jos siinä sivussa osutaan johonkin “oikeaan” kohteeseen, se on lähinnä bonus.

Mutta Ukraina kestää. Tätä taistelutahdon voima tarkoittaa.

Isojen pyssyjen mahti ei ole yksiselitteinen. Maallikolle panssarivaunuissa ei ole eroa, ohjukset ovat kaikki keskenään samanlaisia. Tämä ei voisi pitää vähempää paikkaansa. Konflikti on jo osoittanut monien tankkimallien alkavan kulkea historiassa samaan suuntaan kuin sotalaivojen eli ylikalliiksi ja vähän kerrassaan vanhanaikaisiksi tuhokoneiksi, jotka eivät tiukassa paikassa pärjää halpoja, käteviä ja sissitoimintaan soveltuvia aseita vastaan. Tai panssarien tapauksessa ainakaan niin kauan, kun sotilaat ovat pelokkaita ja motiivia vailla olevia alokkaita, jotka eivät osaa suojata laitteita.

Hakeutuvat ohjukset tai erilaiset liekkipommit taas ovat hirveitä aseita mutta maksavat tukuittain riihikuivaa, joka palaa kirjaimellisesti ilmaan. Rahavarastoa on, mutta sitä on jäädyttämällä kavennettu. Kurssit syöksyivät hillittömästi alas ennen Moskovan pörssin sulkemista. Sota on käynyt kalliiksi, ja vaikka kassaa on kerrytetty projektia varten, se hupenee päivä päivältä kiihtyvää tahtia. Kauppasaartojen vuoksi ei ole asioita mitä jatkuvasti heikkenevillä ruplilla ostaisi.

Paljon mainostetut Venäjän kaverit ovat vähemmän kavereita kuin luulisi, eikä niiden kiikuttamilla rahoilla pidetä imperiumia pystyssä ainakaan ennen suuria talousmuutoksia. Ja miksi haluttaisiinkaan pitää, paitsi reaalipoliittisista syistä; kun Venäjä on käynyt tarpeeksi heikoksi, Kiina ja muut hylkäävät sen enemmän mielellään kuin haluaisivat sanoa. Intia on ehkä poikkeus (ja sielläkin Modi saattaa välillä miettiä, onko aseiden ostaminen Venäjältä tämän performanssin valossa kauhean fiksua). Yksi imperiumi pelilaudalla vähemmän helpottaa muiden töitä. Sitä ennen Venäjää voi ainakin näennäisesti jeesata lännen kiusaksi.

Oligarkit vetivät kaikesta omat johtopäätöksensä ja poistuivat ajat sitten joukolla maasta. Gazpromin johtokunnasta taas on poistuttu ihan toiseen hiippakuntaan asti.

Olin jo kerran väärässä mutta ennustan seuraavaa:

Massalla voidaan vielä saada aikaiseksi paljonkin ja periaatteessa julistaa venäläisille koko Ukraina “voitetuksi”. Näin todennäköisesti myös käy. Entä sitten? Nykyaikaiset sodat päättyvät vain harvoin tuollaisiin hetkiin. Mikäli Putin on sellaisesta haaveillut, hän elää vielä enemmän menneisyydessä kuin luulisi. Konflikti on jo nyt kestänyt kahdeksan vuotta. Se ei tulisi loppumaan edes Kiovan antautumiseen, vaan Ukrainassa ja sen ympäristössä käytäisiin jopa katastrofin sattuessa erilaisia rähinöitä vielä kauan. Venäjän kansalle tämä on yksi viilto sieluun lisää.

On pidettävä mielessä, että Yhdysvallat ei voittanut Afganistanin sotaa, vaikka valloitti koko maan. Sekin oli toisinto Neuvostoliiton seikkailuista samassa maassa. Itse asiassa Neuvostoliiton matka Afganistaniin on suorastaan kylmäävän samanlainen kuin Venäjän tämänkertainen sekoilu Ukrainassa.

*

Venäjä on tullut tässä pelissä kusetetuksi, myös itsensä toimesta. Levitettyihin harhaluuloihin on alettu uskoa.

Olen vuosien ajan kuunnellut silmiäni pyöritellen väitteitä siitä, kuinka “länsi on heikko” ja pian itä jyrää meitin. Ajattelu on perusteettoman apokalyptista. Näitä hokemia toistelevat kaikenlaiset ihmiset kokoomuslaisesta perheenisästä panssaripaitaa käyttävään neofolk-janariin ja vasemmistolaiseen hipsteriin. Yhdelle toteamus edustaa voivoteltavaa tosiasiaa, toinen nauttii ajatuksen marttyyrihengestä ja kolmannelle se on perverssi fantasia.

Erityisessä suosiossa on traaginen vertailu Roomaan. Siis siihen imperiumiin, jonka perintö elää vieläkin Länsi-Roomaan ja Bysanttiin jakautumisesta huolimatta, sattumoisin juuri EU:n ja Venäjän muodossa.

Mutinaa idän vahvuudesta on kuultu jo vuosia, vaikka jotkut ovat yrittäneet kertoa päinvastaisesta. Siihen on turruttu niin paljon, että median mukaan “oli yllätys”, että EU pystyi vastaamaan nopeasti ja yhteisrintamassa öykkäröintiin.

Yllätykseksi kutsuminen on outoa ja tarkoittaa hyppäämistä pinnallisimpien EU-analyytikkojen ja sanomalehtikolumnistien kelkkaan. Valtavien finanssipäätösten tekeminen lähes tyystin epäröimättä ja synkassa liittolaisten kanssa oli EU:lta suoritus, jota vähempää en olisi odottanut. Unionista lähtenyttä Iso-Britanniaa on kyykytetty samanlaisella päättäväisyydellä ja menestyksellä niin kuin jokainen tilannetta vuosia läheltä seurannut tietää.

Raha ja maltti ovat EU:n vahvoja alueita. Byrokraateilla oli luultavasti kaikki tarvittavat paperit valmiina jossain komeron perällä. EU:n reagoinnin hitautta ja “pettymystä” hoki pelolla otsikoita myyvä media, joka oli hoppuillen julistamassa kaikkea menetetyksi jo yhden päivän jälkeen. Sekä tietysti Ukrainan presidentti Zelenskyi, joka on vaatinut länneltä paljon ja syyllistänyt minkä ehtii, koska diplomatiassa ei saa mitään, jos ukaasit eivät ole tarpeeksi lujat.

Kiinnostaisi tietää, missä suhteessa Eurooppa oikeastaan on heikko. Yhdysvaltain tapauksessa ymmärrän väitteen kulttuurin kahtiajaon vuoksi. Sen sijaan EU on moniäänisyytensä takia vahva ja muuttunut Ison-Britannian… tai siis Englannin… jatkuvan kiusanteon poistuttua aina vain lujemmaksi mannerliitoksi. Parlamentin etuna pidetään sitä, että kuka tahansa onnistuu ajamaan siellä sopivissa porukoissa haluamiaan tavoitteita.

EU välttää konflikteja ja haluaa mieluummin sopia kuin sotia. Kukaan ei syytä kiinalaisia tämän taktiikan toimivuudesta, mutta erityisesti me täällä Euroopassa olemme alttiita haukkumaan itseämme siitä, minkä ajattelemme heikkoudeksi, vaikka näiden “heikkouksien” vastakohta on fasismin ja tyrannian ihannointi eli jo edellä mainittu voiman palvonta kaiken muun kustannuksella.

Euroopan Unioni on keskenään kiistelevä, outo kokoelma valtioita mutta ei mikään kaoottinen myrsky. Sen toiminta on ollut ihmeellisen eheää ja kehittyvää alusta asti ja viime vuosikymmeninä entisestään kiihtyen. Toivoa sopii, että ilmastoasioiden suhteen saadaan sama hönkä päälle.

Venäjän jälkeen EU joutuu nimittäin suurimman haasteensa eteen. Ei ole mielestäni epäilystäkään siitä, että on laajalti EU:sta kiinni, miten ympäristömme tulevaisuudelle käy. EU:n ja Kiinan rahalla tehdään todennäköisimmin myös muissa maissa suurimmat ilmastopanostukset. Yhdysvaltoihin en tässä asiassa luota pätkääkään.