Hyvää tarkoittavassa taiteessa esitetään pahojenkin motiivit aina ymmärrettävinä ja empatiaa herättävinä. Tekijä ei usein osaa kuvitella, että toisia ihmisiä ajaisivat muut motivaatiot kuin hänelle itselleen tutut. Ilkeys tai rasismi tai erilaisuuden pelko on aina osattomaksi jääneen hätähuuto. Ongelma olisi korjaantunut rakastavalla perheellä ja avarammalla maailmankatsomuksella. Väkivalta johtuu vaikeasta kasvuympäristöstä.
Tällaiset selitykset ovat kokonaiskuvaa arvioidessa joskus enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ne ovat valistuneiden lohturuokaa. Sama pätee huumorin käyttöön inhotun pilkkaamisessa. Tästä syystä en pidä kovin tehokkaina Charles Chaplinin (1889–1977) Diktaattorin (1940) tai vastaavien yrityksiä murtaa pilailulla yksinvaltiaiden valtaa. Lähestyttävä huumori lähentää tahattomasti ivan kohdetta naurajaan. Tätä nykyä despootit syleilevät heidät kornissa valossa esittäviä meemejä, koska ajattelevat huumorin lähentävän heitä kansaan. He ovat oikeassa. Vastenmielisintäkin olentoa voi sietää, jos huumorintajut kohtaavat. Huumori on sosiaalista liimaa enemmän kuin kenties mikään muu ihmisten välinen kommunikaation muoto.
Eric Cartman on South Park -animaatiosarjan (1997–) sosiopaattisin hahmo. Samalla hän on sarjan ylivoimaisesti suosituin henkilö. Huomattavasti suurempi osa yleisöstä samastuu Cartmanin antisosiaalisuuteen kuin osaa katsoa sitä kriittisten linssien lävitse. Cartman on yksinkertaisesti liian karnevalistinen ja karismaattinen ollakseen aidosti inhottava. Yritykset selittää Cartmanin suosiota yleisön lukutaidolla näyttävät naiiveilta. Merkittävä osa ihmisistä ei naura vain Cartmanille vaan hänen kanssaan; osa haluaa olla Cartman.
Hyvää tarkoittava retoriikka yliarvioi ihmisten kykyä lukea nyansseja ja lähtee muutenkin siitä harhaoletuksesta liikkeelle, että eksyneet lampaat tarvitsevat vain valistusta noustakseen tietämättömyydestä johtuvan pahuutensa alhosta. Oletus ei koske pelkästään taidetta. Viime aikoina silmieni eteen on tullut lukuisia poliittisesti aktiivisten kulttuurialan ihmisten sosiaalisen median taivasteluita, joissa Palestiinan tilanteesta puhutaan toistuvasti siten kuin Israel tai kansainväliset toimijat, mukaan lukien Suomen valtio, eivät ymmärtäisi mitä tekevät.
Näkökulma on valistava ja siksi lähtökohtaisesti hukassa, koska Israelin sotatoimet hyväksyville ihmisille ei väkivallassa ole missään tapauksessa kyse siitä, etteivät he ymmärtäisi kärsimyksen laajuutta vaan siitä, että he pitävät kärsimystä yhdentekevänä tai jopa toivottavana asiana. Kyse ei ole tyhmien ihmisten väärinkäsityksistä, jotka korjautuvat humanismin periaatteita tutkimalla, vaan kokonaan toisille pyrkimyksille pohjaavasta moraalirakennelmasta, jossa ihmisryhmät asettautuvat tiukkoihin arvojärjestyksiin piirteidensä mukaan. Tätä rakennelmaa ei voi kritisoida tarjoamalla sille ulkopuolelta vaihtoehdoksi jotain, joka ei sille kelpaa, vaan kritisoimalla sitä sen sisältä. Jälleen oikeistolaisen autoritäärisyyden ongelmaa ei ole mahdollista ratkoa vasemmiston vaan oikeiston itsensä toimesta.
Harva taideteos näkee yhteiskunnallisen moraalin rakentumisen kovin selkeästi. Ranskalaisen Claude Chabrolin (1930–2010) ohjaama trilleri La cérémonie (1995) on siksi yksi suosikkielokuvistani. Se on työväenluokan motiivit varsin selkeästi esittävä teos, joka provokatiivisesti estää helpon samastumisen proletariaattiin. Kaksi toisiinsa tutustuvaa työväenluokkaista naista (rooleissaan erinomaiset Sandrine Bonnaire ja Isabelle Huppert), joista kumpikin on mahdollisesti toisen ihmisen joskus tappaneita sosiopaatteja, murhaa keskiluokkaisen perheen, jotka ovat kieltämättä ärsyttäviä ja ylenkatseellisia mutta tuskin sentään tappamisen arvoisia. Teko itse on lähes järjetön, moraalisesti tyhjä. Kaksikkoa kiinnostaa enemmän perheen stereot ja lompakon sisältö kuin suuri oikeudenmukaisuus.
Chabrol on kutsunut La cérémonieta pilke silmäkulmassaan viimeiseksi marxilaiseksi elokuvaksi. Teos ymmärtää, että suurta osaa työväenluokasta ei kiinnosta työväestö luokkana tai tiedostava yhteisöllinen osallistuminen vaan yksilökohtainen sosiaalinen ja rahallinen arvonnousu. Niissä taas ei ole tavoitteena mitään sen ylevämpää kuin keskiluokkaisen aseman saaneen perheen pyrkimyksissä pitää työväestö niin kaukana itsestään kuin sosiaalisesti hyväksyen on mahdollista. Joillain vain on materiaa ja joillain ei. Yhdet pitävät siitä kiinni, toiset haluavat sitä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on sitä, ettei alemmilla olisi syytä tappaa ylempiään. Jos muu ei onnistu, tärkeintä on kosto. Rikkaan ja kulttuurisesti äveriään perheen murhaaminen on päämäärä itsessään.
Chabrolin teos ymmärtää hyvin sen, miksi fasismi on sosialismin rinnalla työväenluokan ja alemman keskiluokan aate. Työväen konservatismi on tarkoitettu niille sosialisteille, jotka eivät enää jaksa taistella toisten ihmisten vaan vain oman asemansa puolesta. Jos muuta ei ole, niin aina on kosto. Tätä ajatusta on edelleen vaikea niellä länsimaisessa vasemmistossa ja monella tapaa oikeistossakin, vain eri syistä. Vasemmiston on mahdotonta uskoa, että työväestökin voi olla itsekästä, oikeiston on vaikea nähdä, että työväestöä vetää oikeistoon oikeudentunnon sijasta pikkumaisuus. Tätäkin voi ymmärtää vain joko aatteen sisältä tai hylkäämällä valmiiksi eteen tarjoiltu valistuksellinen näkökulma. Jos tunnet ihmisen, joka samastuu La cérémonien naisiin, juokse.
