Toivotamme Valtterin kanssa kuuntelijoille hyvää joulunaikaa ja uutta vuotta. Julkaisimme jouluaattona Mediaalisen maailman ensimmäisen kauden neljännen jakson, josta voitte nauttia torkahdellen takkatulen ääressä tai sohvalla loikoillen. Aiheenamme tällä erää huijariuden anatomia erään buddhalaisen munkin tarinan kautta…
Avainsana: uskonto
Jeanne d’Arc (1962)
Carl Theodor Dreyer (1889-1968) syttyi silmissäni todelliseen kukoistukseensa ohjaajana vasta äänielokuvan myötä. Vihan päivä (1943) ja Sana (1955) ovat täydellistä filmitaidetta, ne kurkottavat sanoittamattoman tuolle puolen eleettä.
Sen sijaan Jeanne d’Arcin kärsimys (1928), joka saattaa hyvinkin olla maailman rakastetuin mykkäelokuva, on tuntunut aina kummallisen itseriittoiselta ja jopa kornilta. Sen suuret tunteiden virrat eivät kulje samaan suuntaan omien tuntemusteni kanssa. Se tekee Jeannesta (n. 1412-1431) isomman kuin oli, jumalallisen, sen Jeannen, josta Ranska haluaa olla ylpeä.
Vastavuoroisesti Robert Bressonin (1901-1999) Jeanne d’Arc (1962) on elokuva siitä, että yksi yksittäinen ihminen kasvaa korkoa arvaamattomin tavoin, kiitos historian kulun.
Elokuva on tiukasti etenevä oikeussalikertomus, joka alkaa Jeannen vangitsemisen jälkeen. Kyseessä ei ole “draama” vaan paljas dokumentaatio. Jeanne tuodaan oikeussaliin, kuulustellaan, viedään tyrmään, kahlitaan, otetaan pois kahleista, tuodaan tyrmästä kuulusteltavaksi, viedään tyrmään, kahlitaan, otetaan pois… Sitä rataa piinallisen pitkältä tuntuvan tunnin ajan.
Ilmeettömät uskonmiehet, jotka jäävät nimeämättä ja jopa kasvoiltaan pääosin yhdentekeviksi, kuulustelevat joka päivä lisää noidaksi kutsuttua tyttöä, kirjaavat uskollisesti ylös kaiken ja sitten vääristävät tuomiossaan sanotun mieleisekseen.
Oikeudenkäynti on rituaali, joka on suoritettava ennen kuin uhri voidaan polttaa. Näin ajattelevat englantilaiset, jotka haluavat kaikin voimin nitistää neitsyen kultin. Burgundilaiset näkevät asiain todellisen tolan ja pyrkivät tuomitsemaan mutta samalla pitämään Jeannen hengissä, koska vainajana hän vasta vaaralliseksi tuleekin. Tietenkin he ovat oikeassa, englantilaiset väärässä.
“Toivon kuolevani, kyllä, mutta en tulessa. Ruumiini on puhdas. Sitä ei saa hajottaa tuhkaksi.”
Bressonin elokuvista on sanottu, että ne ovat kaikessa paradoksaalisuudessaan kuin kuvitelmia siitä, miltä voisi näyttää ateistin usko. Harhaluulo on ymmärrettävä, koska Bresson on tosiasiassa syvästi kristillinen, ja juuri siksi hänellä on väylä ristiriitojen näkemiseen. Hänen teoksissaan, ei vain tässä historiallisessa elokuvassa, lopputulos on usein ennalta tiedossa. Kenties siksi katsoessaan huomaa alkavansa toivoa Jeannen olevan uskossaan oikeassa, eikä tällä toiveella ole juuri mitään tekemistä protestanteille tutun isä-Jumalan kanssa. Jumala tarkoittaa elokuvassa sielun lojaaliutta itselleen, horjumattomuutta.
Teos kasvaa karkeaksi katsojan testiksi. Epätoivoon kääntyvä ihminen näkee päähenkilön kamppailussa sulaa hulluutta. Ihminen, joka suhtautuu myötämielisemmin, silloinkin kun ei tunnusta uskoa, alkaa nähdä Orléansin neitsyen toimissa arvokkuutta, vakuuttuu hänen jumalallisten ääniensä todellisuudesta, vaikka ei ehkä niiden alkuperästä.
Elokuva on jopa ohjaajansa mittapuulla halvalla tehty, minimalistinen ja lähes tyystin vailla esteettistä painolastia. Leikkaukset ovat tiukkaa kuvaa ja vastakuvaa. Lähikuvat kohdistuvat pääasiassa henkilöiden jalkoihin. Musiikkia ei kuulla kuin alun ja lopun marssirummuissa. Jälkiäänityksessä lisätyt väkijoukkojen mölinät ovat kömpelöitä, niiden ei ole tarkoitus vakuuttaa katsojaa koetun “elokuvallisuudesta” sanan perinteisessä mielessä.
Lopussa näytetään muutaman sekunnin ajan kulkukoiraa kävelemässä roviolle menevän Jeannen perässä. Se tuntuu häpeällisen “kinemaattiselta” muuhun elokuvaan nähden. Savu peittää ilmaan kohotetun ristin, pari kyyhkyä lentää. Kaikki tämä on liikaa, äkkiä esiin tulvivaa kauhistuttavaa symboliikkaa (onko edes muunlaista?). Tällainen krumeluuri, joka olisi missä tahansa toisessa elokuvassa huomaamatonta, tuntuu oudolta säröltä mutta samalla harkitulta. Kuluneet uskonnolliset symbolit ovat ironisessa kontrastissa sen kanssa, mitä on nähty. Jeannen sytyttänyt rovio on palanut loppuun. Hän on kadonnut jälkiä jättämättä, noussut taivaaseen, taivaalle.
Riisuttu muoto auttaa katsojaa huomaamaan, että teoksessa esitetty nainen eli 600 vuotta sitten. Katsomme häntä jälkipolvien silmin, legendana, vaikka hän oli lihaa ja verta, lopulta Seineen laskettua tuhkaa. Kun katsoja uskoo häneen, kertoo se katsojasta itsestään, siitä mitä hän haluaa symboliin lukea. Näin me pidämme ihmistä hengissä.
Vai pidämmekö kuitenkaan; onhan teoksessa kyse symbolin petoksesta, kyvystä nähdä ja kuvitella symboli elävänä olentona, joka ei ole sen enempää tosiasiallisesti elossa kuin kivenmurikka, ajatus kivestä. Bresson tietää tämän ja sen, että jos jokin hänen teoksessaan pitää yhtä Jeannen todellisen, historialta eli meiltä ikuisesti piilossa olevan elämän kanssa, kyse on sattumasta. Tai ei edes siitä, sillä sattumaakin varten tulisi olla tietoa. Tieto on mennyt. Jeanne on kuollut. Halu nähdä hänet jälleen elävänä on historian epävarmuuden peittämistä, yritys katkaista ansalangat. Elokuva on näin selväkatseisenakin yksi osa pitkää myyttien rakentamisen linjaa.
Jeanne oli Ranskan suojeluspyhimys jo kauan ennen kuin paavi teki hänestä katolisen kirkon pyhimyksen virallisesti. Niin hän pääsi teoillaan juuri siihen mihin pyrki, mitä voi sanoa harvoin monesta maallisemmasta hallitsijasta, keisarista, tyrannista, monesta paavistakaan. Kansa otti hänen symbolinsa omakseen. Orléansin neitsyen perintö on kestänyt, vaikka itse Ranska on ehditty kuvitella ja rakentaa uudelleen monta kertaa näinä vuosisatoina. Mutta missä on todellinen Jeanne?
Kysymys on idioottimainen, samalla ainoa, joka kannattaa esittää, koska monien typerien kysymysten lailla se pakottaa kaivamaan vastauksen syvemmältä kuin moni vaikeaksi tekeytyvä, tosiasiassa helpompi, kysymys antaa mahdollisuuden. Bresson kuvaa Jeannen varsin tavallisena. Tytön tunteita on mahdotonta lukea, koska ohjaajan teoksille tyypillisesti niitä ei esitetä. Tämä on tietoista irvailua Dreyerin elokuvalle. Jeanne itkee vain pari kertaa, mutta emme saa tietää syytä. Emme voi lukea hänen ajatuksiaan hänen kasvoistaan, aivan niin kuin kaikki hänen eläessään ajattelemat ajatukset jäivät elämään vain, jos hän sanoi ne ääneen; ironisesti niitä tallennettiin muistettavimmin hänet tuominneisiin oikeudenkäyntipäiväkirjoihin.
Emme tiedä hänen syntymänimeään. Tunnemme hänet Joanina, Jeannena, Johannana… Hän oli kirjoitustaidoton, mutta pyysi kirjoittamaan nimensä Jehannena. Hänen sukunimensä on omiaan herättämään lisäkysymyksiä. Vaikka nimi juontaa ilmeisesti hänen isänsä sukunimeen, hänen kotikylässään tytöt perivät naisen sukunimen. Jeanne, Jehanne, ei sukunimistä piitannut vaan kutsui itseään vain La Pucelleksi, Neitsyeksi.
Hän ei ole siis kotoisin “Arcista” ja Orléansin neitsytkin on kunnianimitys, jonka kaupungin asukkaat antoivat hänelle hänen johdettuaan esimerkillään sen piirityksen murtanutta hyökkäystä englantilaisia ja burgundilaisia vastaan. Jehanne oli kotoisin pienestä Domrémyn kylästä lähellä tuolloisen Ranskan itärajaa. Kylä oli ja on edelleen pieni ja rauhallinen, siellä asuu alle sata ihmistä.
Vaatimaton paikka, niin kuin monen historian suurhenkilön syntymäkoti, ja erikoisinta siinä on, että Jehannen ansiosta kylän asukkaiden ei tarvinnut maksaa yli 300:aan vuoteen veroja kuninkaalle (tapa loppui vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikaan).
Jo paikkakuntaa esittäviä kuvia katsoessa on lohduttavaa ajatella, että Ranskan historian merkittävimpiin kuulunut, ellei merkittävin, nainen on sieltä kotoisin. Jehannen synnyintalo on edelleen olemassa. Ei siellä juurikaan käydä vieraisilla. Katsomme mieluummin patsaita, jotka esittävät mielikuviamme.
Paavolaisen apokálypsis
Onko Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936) kirja, josta on kirjoitettu kaikki mitä siitä voidaan sanoa? Teos on tekijänsä tunnetuimpia, suomalaisen matkakirjallisuuden klassikko ja yksi napakimmista suomalaisista 1930-luvun ajankuvista suoraan Hitlerin Saksan ytimestä.
Kirjoitan silti, siitä ilosta, että saan joidenkin työn puolesta luettavien kirjojen vastapainoksi lukea sitä, mikä vastaa enemmän omaa makuani, siis tuottaa mielihyvää.
Olavi Paavolainen (1903–1964) matkusti vuonna 1936 Saksaan kirjailijaretriittiin, johon osallistui kirjailija jokaisesta Pohjoismaasta – Suomesta mukana oli myös suomenruotsalainen edustaja Göran Stenius (1909–2000). Saksalais-pohjoismaisessa kirjailijakodissa isännät kestitsivät vieraitaan ja kuljettivat matkailijoita ympäri kolmatta valtakuntaa.
Tämä teos on lopputulos tuosta reissusta, kuumeisen nopeasti kirjoitettu ja heti ajankohtainen, hiukan matkapäiväkirja, hiukan esseekokoelma, hiukan lukuihin jaettu muistelus. Paavolainen on alaotsikoinut teoksensa “rapsodiaksi”, mikä kuvaa sitä hyvin.
Tekijä aloittaa kertomuksensa esittelemällä henkilöt ja tilanteen. Hän luonnostelee kohtaamistaan henkilöistä tarkat näköiskuvat. Pohjoismaalaisten yhteiskunnalliset näkemykset vaihtelevat: Norjalainen Eyving Mehle (1895–1945) on jopa kiihkeämpi fasisti kuin saksalaiset. Mehle pakeni toisen maailmansodan lopussa Norjasta kollaboraattorina ja hukkui Ruotsissa. Tanskalaisesta Erik Bertelsenistä (1898–1969) saa reppanan tylsimyksen mielikuvan ja ruotsalainen intellektuelli Sven Stolpe (1905–1996) on armottoman kriittinen natsivaltakuntaa kohtaan.
Saksalaiset taas ovat suoraan Roberto Bolañon Nazi Literature in Americasin (1996) henkilögalleriasta kasvattavia nuorisokirjoja tehtailevine yksitotisine pölvästeineen ja elosteluun kyllästyneine snobikreiveineen. Stolpea lukuun ottamatta jälkimaailma ei muista suurinta osaa näistä kirjailijoista, vaan he ovat enää hahmoja Paavolaisen raportissa.
Itsensä Paavolainen luonnostelee joukossa ulkopuoliseksi. Esittelyjen jälkeen hän päätyy kuvaamaan kirjallisuuden, sitten taiteen asemaa nousevassa kansallissosialismissa. Myöhemmin teos ottaa profeetallisia kierroksia kirjoittajan analysoidessa saksalaista yhteiskuntaa.
Läpivalaisu on armotonta ja terävää. Paavolainen näkee ympärilleen ihmeen tarkasti suhtautuen havainnoimaansa jonkinlaisella etäisyydellä, yhtäältä joistain asioista vaikuttuen, toisaalta huvittuneesti halveksuen. Teoksessa kuvataan Eurooppaa, joka on kirjailijan mukaan jäämässä kahden suuren radikalismin jalkoihin. Humanismi, liberalismi, kapitalismi ja ennen kaikkea kristillisyys eivät enää selviä ristipaineessa ja yhä useamman on valittava: kommunismi tai fasismi. Euroopan sydän, Saksa, on valinnut fasismin. Natsismi on ensimmäinen eurooppalainen uskonto, toteaa Paavolainen vain hiukan mutkia suoraksi oikoen.
Mielikuva on, että valinta tulee koskemaan kaikkia aikalaislukijoita. Samalla Paavolainen itse jättää oman valintansa sanomatta ääneen. Kommunismista hän ei juuri pukahda.
Taiteilijana hän pitää natsismin taidekäsitystä imbesillinä: ainuttakaan lahjakasta kirjailijaa hitlerismi ei ole onnistunut synnyttämään.
“Kaikkein hämmästyttävin ajatuksiltaan oli kuitenkin eräs keskustelu, jossa väiteltiin siitä, voiko nykyajan kirjallisuus luoda suuren tragedian. Saksalaiset päätyivät tulokseen: Kolmannessa Valtakunnassa sitä ei voida kirjoittaa. Sillä tragedian aiheena on aina kamppailu järkähtämätöntä kohtaloa vastaan – ja uusi Saksa ei tunnusta enää mitään ‘kohtaloa’. Se luo itse oman kohtalonsa – se itse on kohtalo! Ja koska kaikki merkittävät kirjailijat ovat kansallissosialisteja, he eivät voi keksiä mitään aihetta, jossa esiintyisi kamppailua kohtaloa vastaan…”
Saksan aikalaisilmiöihin kirjailija suhtautuu ironisesti. Kansalaisten arkimakua kuvaa puutarhatonttujen täyttämä kitsch eivätkä älymystöksi kelpuutetun eliitin saivartelut vaikuta sen paremmilta. Vasta massiivisuus, yksilön katoaminen yhdistettynä saksalaisten kykyyn kuvitella “uusi tulevaisuus” saa Paavolaisen todella ymmärtämään, mikä on heilaamisen viehätys. Kirja huipentuu Nürnbergin suurille puoluepäiville ja sen ympärillä pyöriviin ilmiöihin. Suurilla kentillä tehdyt massiiviset paraatit lumoavat synkronoidussa kauhistuttavuudessaan kirjoittajan.
Illuusioon ilmestyy pian säröjä. Nuorten poikajoukkojen aidoilla ympäröidyt, militaristiset nuortenleirit kauhistuttavat niin nuorten kirjailijoiden joukkoa kuin samaan aikaan paikalle sattuneen V. A. Koskenniemen (1885–1962) kaltaista valkoisen Suomen hovirunoilijaa, joka oli omissa kirjoituksissaan valmis osoittamaan sympatiaa natsismille. Vaikka Paavolainen toteaa heti kirjansa alussa, ettei aio kirjoittaa juutalaisten kohtelusta (mielestäni pelkurimaisesti), tulkitsen pöyristymisen rivien välistä esitetyksi alitajuiseksi kritiikiksi myös toisenlaista leirittämistä kohtaan.
Lisäksi saksalaisten takapajuinen suhtautuminen naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon silmin nähden vituttaa edistysmielistä kirjailijaa, joka kutsuu naisten omaa hurmoksellista joukkotilaisuutta suureksi kansallissosialistiseksi kanalaumaksi. Paavolainen pitää naisissa lietsottua älyllistä jälkijättöisyyttä ja roolia yksinomaan äiteinä ja synnyttäjinä saksalaisen miehen syynä.
Näissä kohdissa Paavolaisen tausta Tulenkantajissa urbaanin, niin miehiä kuin naisia sisältäneen ja nuoruutta palvoneen kirjailijakollektiivin jäsenenä näkyy selvimmin.
*
Paavolainen on löytänyt ajatuksen apokalyptisesta kulttuurista, vaikka samalla hiukan arastelee siitä puhumista vakavalla naamalla. Idea on kuitenkin niin hyvä, että hän yrittää vakuuttaa lukijansa siitä, että “vanha maailma” ajautuu sivuun. Yksilön on valittava kommunismin tai natsismin välillä, koska räjähtävinä voimina ne ovat tulevaisuus.
Vaikka kirjailija on muuten kaukonäköinen, tässä hän haksahtaa monien teoreetikoiden tapaan omaan älyllisyyteensä – ja monien muiden tapaan sotkee uhon voimaan. Hän lumoutuu uudesta miettimättä uuden asettumista osaksi todellisuutta. Erityisen harmillista tämä on, koska Paavolainen toteaa teoksessaan juuri omiin ideoihinsa ihastumisen intellektuellien ongelmaksi vuosisadasta toiseen.
Fiksun ihmisen perisynti on, että kehitettyään tarpeeksi monimutkaisen järjestelmän ajattelulleen, hän ei usein vaivaudu purkamaan sitä; ajattelua varten ei riitä että hallitsee ideologisen diskurssin ja osaa taitavasti kiepauttaa kaiken sen ympäri. Kulmat on myös hiottava, liian monimutkainen selkeytettävä, liian selkeä osattava johtaa useisiin eri syihin. Sovittamattomien ristiriitojen on johdettava itsetutkiskeluun. Paitsi siis jos nimenomaan pyrkii propagandaan ja valtaan.
Itsetutkiskelua Paavolainen pääasiassa tekeekin. Tämä yksi johtoajatus jää kuitenkin kritiikin ulkopuolelle. On selvää miksi; se on oivallus, jotain uutta, kirjailijan magnum idea, liian naseva hylättäväksi, liian esteettisesti makea jottei sitä painettaisi ja nostettaisi kärjeksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta historiassa, kun kaunis mutta heikosti ajateltu jätetään tekstiin, joka voisi ilman sitä olla liian empivä, liiaksi vailla peruspilaria.
*
Paavolainen käy lävitse monia erilaisia tapoja, joilla natsit loivat omaa mytologiaansa joukkokokouksin, psykologisin trikein, joukkoviestinnällä ja tunkeutumalla ihmisten arkeen. Kiinnostavinta antia teoksessa on kuitenkin, kuinka se esittää saksalaisen mytologian.
Toisesta maailmansodasta ei usein mainita, että se ei ollut vain voitto Saksasta tai tyranniasta, vaan se oli ongelmissa olleen valistuksen perinnön puolittainen voitto radikalismista ja järjestäytyneen uskomisen, jos ei uskonnon, voitto mystiikasta.
Saksan mystiikka elää jokaisella sivulla, joskus surkuhupaisasti. Haahuilu tiivistyy kiinnostavimmin retkeen, jonka aikana Paavolainen todistaa kotimaanturistien hinkua sivellä vanhoja hautakiviä, joissa joko on tai ei ole todisteita saksalais-arjalaisen ikiaikaisen kulttuurin ihmeellisyyksistä. Tällaista puuhaa voisi joku liian innoissaan EVROPASTA oleva harjoittaa tosissaan vielä tänä päivänä.
Myönnän kirjoittavani edellisen sarkastisella tyytyväisyydellä, sillä vaikka mitä moninaisin mystiikka on minulle, niin kuin monille muille, viihdyttävää lukemistoa ja väylä rikkoa kaavoja, olen uncool kid ja pitänyt siihen oikeasti hurahtamista salaliittoteorioihin verrattavissa olevana toimintana.
Maailmankuvani on liiaksi epäilyä vaaliva sellaiselle leikille. On liian helppo nähdä, että moni tällaisista teistä johtaa älyllisyyttä esittävään yritykseen tehdä todeksi epäilyttäviä asioita. Eli antaa yksilölle tekosyyn perustella oma tuhnuisuutensa.
*
Kahtiajako natsismin ja kommunismin shakkipeliksi on maailmantilanteen nähden ymmärrettävää mutta kirjoitusten älyllisesti laiskinta argumentointia, kädenojennus sille hurmahenkisyydelle ja himphampulle, jota kirjailija pitää pilkkanaan läpi teoksen. Tekisi mieli sanoa, ettei tällainen näennäisen neutraali lähestymistapa sovi tekijälle, kuten se ei sovi kenellekään, joka yrittää ajatella kriittisesti itseään.
Kylmäksi jättävät samaten kuvaukset hanhenmarssia tuhatpäin kävelevien natsien herättämästä joukkopsykoosista. Jos lukijan luonne välttää idolisaatiota ja pitää ajatuksettomaan massaan kuulumisen halua synonyymina tartuntataudille, ei sen herättämien esteettisten värinöiden kuvailu syvennä mysteeriä lainkaan enempää.
Joka tapauksessa kirjoittaja näyttää todelliset karvansa tarpeeksi usein, jotta lukija ymmärtää Paavolaisen teeskentelevän kovaa tai myöntävän omat heikkoutensa, vaikka ymmärrän myös Max Jakobsonin (1923–2013) havaintoa siitä, että teoksessa Paavolainen yrittää varmistaa oman selustansa vähän joka suunnasta. Hänen vastenmielisyytensä natsismin tasapäistävää estetiikkaa ja yleistä taantumuksellisuutta kohtaan tulee muissa luvuissa esiin vain vaivoin pidäteltynä. On kuin kirjailija ei haluaisi myöntää itsessään piilevän jo tuhoon tuomitsemiaan humanistis-porvarillisia puolia.
*
Tietenkään teosta ei voi olla vertaamatta nykyhetkeen. Olisi typerää sanoa, että Putinin Venäjä on kuin Hitlerin Saksa. Vielä typerämpää olisi sanoa kaiken fanaattisuuden olevan samanlaista. Fanaattisuutta on kaikkialla, myös suomalaisessa julkisessa elämässä. Mutta vastaavuuksien löytäminen auttaa ymmärtämään yleistä hurmahenkisyyden etiikkaa ja estetiikkaa. Venäjä sentään on fasistinen valtio.
Ytimessä on itsensä mytologisoinut kansa, volk, tämän verran ei ole muuttunut. Mainitsin Oresteian kohdalla yhteiskuntien pyrkivän jatkuvaan itsensä ylistämiseen ja epäonnistuvan, kun kansalaiset lakkaavat uskomasta tarjottuihin symboleihin. Fasismi on mielestäni varjoversio tällaisesta yhteiskunnasta; se on niin pettynyt suurimpaan osaan symboleista, että pelastaakseen mitä pelastettavissa on, se palaa Oresteian kuvaamaan aikaan ennen demokratiaa. Tämä näkyy Paavolaisen teoksessa esittelemän saksalaisten kreikkalaisuuteen hurahtaneen hurmahenkisyyden kautta, jossa ihailun kohteena eivät suinkaan ole kulttuuriset saavutukset vaan satuspartalaisuus sekä ajatus kulttuurin (eli kansan) iästä ja jatkuvuudesta. Fasismi puhuu verestä ja verikostosta ja tekee sen ylistäen itseään. Sen radikalismissa näyttelee merkittävää osaa symboleiden asteittainen korvaaminen abstrakteilla ikiaikaisuuksilla.
Fasismin virhe on se, että sen tarjoamat uudet symbolit ovat vielä hauraampia kuin vanhat – ironisesti juuri “ikiaikaisuutensa” vuoksi. Kansa voi uskoa olevansa samaa jumalaista alkuperää, mutta mielikuva alkaa pirstoutua sillä hetkellä, kun arkiongelmat eivät katoa; rahasta on pulaa, kodinkoneet menevät rikki, lapsia ei saada kouluun hyvälle alueelle. Mikään järjestelmä ei ole ikuinen, mutta fasismi on rakennettu hiekalle.
Hitler onnistui aivopesupuuhissaan paremmin kuin Putin, koska mediaväylät olivat 1930-luvulla helpompia hallita. Saksa ei ole Venäjä, Venäjä ei ole Saksa. Natsit, propagandan edelläkävijät, esittivät asiansa yhtä ehdoitta ja kansan tahtoa muovaten kuin Venäjän television keskusteluohjelmien taukoamatta jäkättävät autokratian palvojat, mutta jälkimmäisten toiminta on yhä haastavammaksi käyvää, kun kansa alkaa kyllästyä. Jopa sotia käydään nykyään pikakelauksella.
*
Jos ennustamisen lahjoista puhutaan, Paavolainen esittää seuraavan maailmansodan väistämättömyytenä ja toteaa sen alkavan mitä todennäköisimmin Berliinistä. Väitteessä ei ole kursailua tai epäröintiä. Merkit olivat ilmassa.
Osaammeko lukea ilmapiiriä nyt? Pitäisikö meidän alkaa puhua siitä, että maailmansota on jo alkanut?
Ehkä kuitenkin ei. Tällaisten ennusteiden ääneen sanomisesta ei ole paljoa hyötyä, vaikka oikeaan osuminen näyttää varmasti hyvältä ansioluettelossa… Ehdoton julistaminen olisi lankeamista Paavolaisen apokalyptiseen ajatteluun, jossa turvaan, rauhaan ja humanismiin uskomiselle ei ole pedattu sijaa, vaikka historia on osoittanut, että jokainen sota päättyy joskus.
Kolmannen valtakunnan vieraana on moderni dokumenttiteos, asiaproosan ansaittu klassikko. Se tuottaa mielihyvää siksi, että se kuvaa maailmaa erheellisesti ja vajavaisuuksistaan tietoisena. Enkä tarkoita tällä esseistiikkaan rasittavan usein liitettävää ihannetta, jossa mitä tahansa kirjoitettuja typeryyksiä ja harhautuksia perustellaan genrellä.
Kyse on siitä, että menneisyys puhuttelee, sieltä puhutellaan tavalla, joka näyttää, että tässä ihminen on yrittänyt ajatella ja tuntea lävitse kaiken mitä on voinut, menee pieleen tai ei, ja teksti ihmeellisesti kestää, niin että sen voisi kirjoittaa lahjakas ja havainnointiin kykenevä henkilö vielä tänä päivänä. Ja se jokin, kapasiteetti, voima, on riittänyt Paavolaiselle merkittävässä määrin pidemmälle kuin joillain esseisteillä, joiden olisi kannattanut kysyä itseltään: mitä arvokasta on kirjoittamissani sanoissa?
Vihan päivät
Väkivalta ei ole järjetöntä kuin sellaiselle, joka ei näe siihen tarvetta; merkitystä janoavalle siinä voi olla kuitenkin paljon järkeä ja monessa mielessä: tekojen ja ideologian pyhittäjänä, “tiedon” levittäjänä, jopa sen etsimisen keinona, elämisen normaalitilana. Väkivallan teko voidaan nähdä perverssinä totuusrituaalina, jossa lujitetaan tekijän henkilökohtainen liitto ideologian kanssa, löydetään oma totuus samalla kun jäädään entistä enemmän ymmälle siitä, mitä se tarkoittaa.
Muun muassa siksi on joukkohautoja. Totuudenetsijät ja totuudenlevittäjät ovat taas vauhdissa. Ideologit. Nuorten miesten tylsämielisyys ja tylsistyminen muovaillaan osaavissa, propagandistisissa käsissä tarkoituksettomuuden täyttämisen keinoiksi. Väkivalta on yritys toteuttaa eksistentialistinen fantasia. Se täyttää tyhjän kolon sisällä nopeammin kuin mikään.
Puheilla inhimillisestä kohtelusta ei ole tässä kontekstissa tehoa, koska ne eivät kuulu koko diskurssiin. Miten ja mitä ne voivat merkitä sellaiselle, joka vahvistaa totuuttaan ampumalla käsistään sidottua tai joukkoraiskattua ihmistä päähän? Puheilla inhimillisyydestä vahvistamme omaa totuuttamme, omaa valintaamme.
Ajatella voi tätäkin: Suomen ortodoksinen kirkko välittää patriarkka Kirillille pyynnön, jossa anotaan puhumaan jumalatonta hulluutta vastaan. Patriarkan kädestä valokuvassa huonosti pois retusoitu rannekello kertoo kuitenkin, että kyseessä on mies, joka on kohdannut Jumalansa silmästä silmään vuosia sitten ja joka on kokemuksestaan ehdottoman varma.
Hänen ja joukkomurhat toteuttavien väliin jäävät itsensä pyhittävät ja Moskovaan luottavat Venäjän kansalaiset. Yhteinen, jumalainen missio tiivistyy juuri joukkohautaan ammuttujen hengettömissä ruumiissa. Niissä tehtävä on saanut täyttymyksensä, elämä on poistunut. He olivat tässä, nyt he eivät ole enää. Siten he ovat todistetut väärässä olleiksi, ja Neuvostoteurastamon totuudenetsijöiden missio jatkuu. Jäljelle jää elävien toivottomuus.
Jo sodan alussa mietittiin, miten Venäjä ratkaisisi näin ison maan kuin Ukrainan miehittämisen. Kukaan ei sanonut (halunnut sanoa?) ilmiselvintä: pakkosiirroilla, terrorilla ja joukkomurhilla. Keinot on otettu käyttöön jo nyt, niin kuin monissa muissakin sodissa tätä ennen ja vielä monissa muissa tämän jälkeen. Täällä Saatanan auringon alla.