Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: totuus

Toiveita opettamisesta

Posted on 28.08.202223.09.2024 by kangasvalo

Olen huono uhri saarnaajille, koska en ajattele koskaan “me”. En edes silloin, kun haluan puhua jonkin asian puolesta. En ajattele turhan usein myöskään “minä”. Uskonnolliset käännyttäjät pettyvät näiltä osin minuun aina. Kun mainitsee “meidän” ja “minun” olevan merkityksettömiä, kiiluvasilmäisinkin uskonsoturi aloittaa kohteliaan mutta paniikinomaisen perääntymisen rintamalinjalta.

Jos jotain, ajattelen “he”. Halutessani olla moraalinen puhun toisille toisista.

“Kun luemme Dickensiä…” kirjoittaa huono kriitikko yrittäessään vakuuttaa lukijansa sanojensa totuudenmukaisuudesta. Ei onnistu. En samastu.

Kun akateemikko tai poliitikko tai taiteilija alkaa puhua “me” edellä, tunnen pahoinvointia, joka kanavoituu irvailuna.

Kannatan solidaarisuutta, mutta ihmisten veljeydestä puhuminen inhottaa. Siitä pitää vielä vähemmän, kun sitä harrastavat ihmiset, joita kohtaan muuten tuntisi empatiaa. Lapa ojossa hanhenmarssia vaappuvilta ei odota muuta kuin horinaa mystisistä kohtalonyhteyksistä. Muilta odottaa vähän enemmän.

Ajan mittaan huomaa, että mielenterveyttään suojellakseen hyviksi tyypeiksi on alkanut laskea porukkaa löysin perustein. Raja kulkee käytännössä julkisesti ilmaistun murhanhimon välttämisessä. “Meidän” leikkiminen tältä pohjalta ei kuitenkaan voi olla kovin hedelmällistä tai älyllistä. Jonkin hyvin hajanaisen yhteisön kuten kaupungin tai kansakunnan tämän varaan voi vielä rakentaa.

Tällainen yhteisö ei ole kaikista kiinnostava. On koko liuta ihmisiä, jotka rakastavat “meitä” ja vaikka aikaamme kutsutaan individualistiseksi “meille” on edelleen huutava tarve. Valistetuksi tulemisen halu, halu tulla opetetuksi; se elää sinnikkäästi. “Me” ylittää helposti näkymättömän rajan yhteisöllisyydestä kulttiin. Yhteisten etujen sijaan aletaan puhua siitä, että minkälainen ryhmädynamiikka “meillä” on. Tavoitteista puhumisen sijaan aletaan sönkätä buzzwordeja, läpsiä toisia olalle ja kysyä mitä toveri. Ja tietysti vahtia toisten kielenkäyttöä. Joukkopsykologia alkaa jyllätä. Ryhmädynamiikkaa ja trendejä hallitsevat hyväksikäyttäjät ilmaantuvat viimeistään tässä vaiheessa mukaan. Se tuntuu rinkirunkkaukselta, veljeskunnilta, kommunismilta, fasismilta, keinotekoisuudelta, omien pierujen haistelulta, turhien toiveiden luulottelulta, Jari Sarasvuolta, uuden ajan avaruususkonnolta, poikkeuksellisuuden fantasialta. Toisten sairastuttamiselta utopioihin.

Kun kulkee ulkosalla ja vain katselee, kohtaa jatkuvasti maailman, joka yrittää taistella humanistisia yhtenäisteorioita vastaan kaikella voimallaan, maailman, joka rikkoo ideologian. Sitä maailmaa voi rakastaa, mutta niitä kannattaa kavahtaa, jotka yrittävät taltuttaa sen loputtomilla selityksillään.

Kun kävin toisessa kaupungissa ystävän häissä, astuin ulos junasta ja kohtasin ensitöikseni kuset housussa toikkaroineen juopon, joka ulvoi haluavansa pubiin. Toinen tutisija astui ulos seurakuntakeskuksesta vaeltaakseen kohti samaista juottolaa. R-kioskilla ritu yski koronamaskinsa takana tilatessaan hot dogia ja kirosi samalla kauppiaalle, että taisi saada viimeisimmältä hoidoltaan taudin, joka ei ollut korona. Julkisessa vessassa luki kuudella eri kielellä varmuuden vuoksi, ettei pönttöön saa kaataa kissanhiekkaa tai happoa.

Ah, sisareni, liityttekö kanssani intersektionaaliseen rintamaan? Ai ette? Mitä vittua!

Minulla ei ole näiden ihmisten kanssa mitään yhteistä. En merkitse heidän elämilleen mitään, eivätkä he ole veljiäni ja siskojani. Kunnioitan heidän elämiään ihmisinä, mutta olisin päästäni sekaisin, jos luulisin välillämme olevan jonkun muun linkin kuin sen, että asumme samassa yhteiskunnassa. Jos uskoisin suureen yhteisyyteen välillämme, olisin lakannut uskomasta heihin ja alkanut uskoa oman ajatteluni ylivertaisuuteen.

Olisi liikaa vaatia välillemme jotain solidaarisuutta ja humaaniutta kummempaa, ja kun ymmärrän sen, ymmärrän samalla, että pohjimmiltaan mikään paljoa sitä vahvempi ei yhdistä minua ihmisiin edes niissä viiteryhmissä, joihin minut voidaan helpommin arkistoida.

Ei näille ihmisille, elämänsä tuoppiin kaataneille, arpisille, kuukausiin pesemättä olleet farkut päällä kompasteleville, illan päätteeksi Vantaalle vievään bussiin hoippuville voi opettaa mitään sen enempää kuin sen, mitä he haluavat oppia. Ja minun kanssani on samoin. En ole sen parempi. Otan vastaan, mitä haluan, ja jos en halua, en yksinkertaisesti kuuntele. Yhä useammin valitsen olla kuuntelematta. En vain jaksa. On tässä muutakin tekemistä. Ristikoiden täyttelyä, salaatin silppuamista lounaaksi, iltakävelyitä, ymmärrättehän.

Sitä alkaa olla iässä, jossa uuden oppiminen on edelleen mukavaa, mutta sen ohella toimii vuosien hioma bullshit detector, kyky katsoa koreisiin vaatteisiin puettua paskakasaa ja todeta kas, paskaahan siinä tarvitsematta välittää, onko mielipide jonkun mielestä kosher. Ei tarvitse olla kiinnostunut. Luoja, mikä helpotus.

* *

Pohjimmiltaan tämäkin on kirjoitus kirjallisuudesta. Uusia suomeksi julkaistuja opuksia lukiessaan ja kustannuskatalogeja selatessaan ymmärtää, että ideologisessa vyörytyksessä on kyse niin kustannuspolitiikasta kuin todellisesta tarpeesta “meihin”.

Kirjakenttä ei pyri salaliittolaisten elkein ohjailemaan yleistä mielipidettä mihinkään suuntaan, mutta siltä se voi välillä vaikuttaa, kun teoksia julkaisevat tahot arvailevat, mikä saisi lukijoilla suut vettymään.

Siksi kustannuskentän sekasotkuun kuuluvat pakottavalla vyöryllä naisten selviytymistarinat, pop-feminismi, luonnonsuojeluaiheet, kirjat mediakentästä (kirjoittaneet median ammattilaiset), äitienpäiväksi julkaistava true crime -teos tai dekkari sarjamurhaajista ja isänpäiväksi julkaistava kirja Hitleristä (Putinista). Sekä näiden taiteellisemmat eli monimutkaisin sanoin kyllästetyt vastineet, joita pienemmät kustantamot julkaisevat.

Olisi mukavaa, jos julkaistaisiin enemmän tämän otannan ulkopuolelta. Kai tässä maailmassa vielä jotain muuta ajatellaan kuin keskiluokkaisten naisten trenditietoisuutta, diktaattoreita ja maailmanloppua?

Tai no, kokkikirjat unohtuivat listasta.

Mitä toisaalta märehdin? Jos vain jättäisin uusien kirjojen lukemisen kokonaan, en tietäisi niissä käsitellyistä aiheistakaan. Lukisin toisia kirjoja, joissa on toisia aiheita, jotka luultavasti kiinnostaisivat minua enemmän. Maailmani olisi tyystin toinen, eikä tätäkään litaniaa tarvitsisi kirjoittaa. Mutta silti, töiden vuoksi, minun täytyy lukea uuttakin.

* *

Olennaista kaiken suhteellisuudentajun säilymiselle on, että tiedän housuunsa kusevien juoppojen olevan olemassa. Kun muistan heidän olemassaolonsa, mieleeni palaa aina sillä sekunnilla myös laajempi kuva; maailmassa on miljardeja ihmisiä, jotka eivät jaa oman “kuplani” todellisuutta. Joille en itse asiassa ole mitään.

Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty. Suhteellisuudentajuton näkee maailman aivan konkreettisesti oman elämänpiirinsä kautta. Se mikä tapahtuu muualla, tapahtuu muualla, vaikka tosiasiassa se ei tapahdu muualla, jossain toisessa ulottuvuudessa, vaan juuri nyt ja tässä, koko ajan ympärillä.

Hän voi mahdollisesti ajatella, että joku kirjailija voi “opettaa meitä”, vaikka tosiasiassa jorisee välillä ihan mitä sattuu. Vergiliusta kaivataan erikseen tavuttamaan tavallista umpimielisemmälle Dantelle, että tä-mä täs-sä on Lu-ci-fer. Suhteellisuudentajuton lukee uutisjuttua Välimerellä hukkuneista pakolaisista ja liikuttuu ymmärtämään maailman reaalitodellisuuden vasta, kun siitä näkee valokuvan.

Jos ette usko, kiinnittäkää joskus huomiota siihen, kun joku tuttunne huokaisee kovaan ääneen miten joku voi ajatella tuolla tavalla, kun törmää johonkin oman kokemuspiirinsä ulkopuoliseen ajatukseen.

Lyön vetoa, että jos alatte kiinnittää siihen huomiota, tajuatte niin tapahtuvan yllättävän usein. Itse asiassa aivan jatkuvasti.

Niin kuin se olisi joku ihme, että ihmiset eivät elä samanlaisia elämiä.

* *

En halua kuulua ainoaankaan porukkaan kuin hetkellisesti ja pyrin välttämään jokaista ideologista leimaa silloinkin, kun kuulun tietoisesti ryhmiin, jotka pyrkivät edistämään jonkin tavoitteen tapahtumista.

Paras toiminta syntyy pienissä ryhmissä. Suuriin liikkeisiin ihmiset ovat liian kaoottisia, jos eivät ole absoluuttisessa pakkoraossa. Yhteisöllinen ajattelu onnistuu lähinnä teoriassa, kirjoituksen tasolla. Onneksi. Doktriinien kautta ajatteleva-tunteva yksilö on kammottava olento.

Yleensäkin ne ihmiset, joilla on pakkomielle totuudesta, sanovat “me” eivätkä “minä”. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, mitä sillä ehdottomalla totuudella tehdään. Ehkä siksi, että journalistina olen antanut itseni ymmärtää, että jokaisella totuudella on omat välittäjäaineensa, jotka vasta tekevät totuudesta sitä, mitä se on. Platon onkin edelleen ajankohtainen.

Merkintöjä Maurice Blanchot’n pohjalta

Posted on 15.07.202223.09.2024 by kangasvalo

Luin  “tavoittamattoman” Maurice Blanchot’n (1907–2003) Ääretöntä keskustelua tai oikeammin sen ensimmäisen osan (Apeiron, 2008, alkup. 1969). Toista ei kai koskaan suomennettu. Jonkinlainen fenomenologi tämä hyyppä oli lähtiessään kyseenalaistamaan totuttua, mikä onkin luonnollista: ihmisen täytyy olla hiukan pakkomielteisesti kiinnostunut siitä, mitä todella voi havaita, että voisi yrittää puhua edes asioiden sivusta.

Hän oli monen mannermaisen klassikon (Derrida, Baudrillard, Foucault…) paha isä, “vaarallinen koskea”, oli kiinnostunut vain kirjoittamisesta eikä lainkaan esillä olemisesta, vaati kohtaamaan vaikeampia kysymyksiä kuin mihin hänestä inspiroituneet olivat valmiita. Hän olisi ollut kenen tahansa akateemikon uralle haitaksi, jos joku väärä taho vain olisi saanut tietää, kuinka moni ja niin paljosta oli hänelle velkaa. Siitä ei ollut pelkoa. Suuret kulttuuri-ihmiset haluavat esittää saaneensa ajatuksensa tyhjästä.

Eikä mikään ihme, että hän inspiroi niin montaa postmodernistia. Blanchot’lle kieli viittaa lähinnä itseensä. Tai oikeastaan vain itseensä. Siksi todellinen tiede on hänelle jatkuvaa kriisiytymistä, sanojen irrottamista näköaistin eli objektifikaation kontekstista, sillä puhe ei voi koskaan vastata “nähtyä” ja vice versa.

Tiedemiehet Blanchot kuvaa pelottaviksi. En usko, että se on ollut hänen, taustaltaan katolisen ja uskontoa vakavissaan pohtineen ihmisen, tarkoitus, mutta tällainen ajattelu tarjoaa pohjan (post)strukturalismille, vasemmistolaisuuteen kiinnittyneelle ajatussuunnalle, jonka kehityksen kannalta filosofi oli yksi avainhahmoista.

Hän oli ensisijaisesti kirjallisuustieteilijä. Kirjallisuus on hänen näkemyksessään kulttuurin huippu, vaikka hän ei ilmaise asiaa aivan näin banaalisti eikä kehtaisi tunnustaa uskovansa mihinkään huippuihin. Siksi Blanchot ajattelee, että runous ja filosofia ovat kumpikin väistämättä suhteessa tuntemattomaan, johon ei voi suoraan kohdistaa katsetta. Runous, yrittäessään kuvata sitä, mihin “proosa” ei kykene, on vastaus mahdottomaan, mutta ei voi tietenkään määrittää mahdotonta. Koska määrittäminen on juuri “proosan” tehtävä. Se taas ei voi katsoa suoraan johonkin, johon vain runoudella voi kurottaa. Ollaan ongelman äärellä.

Filosofia on Blanchot’n mukaan samassa suhteessa tähän tuntemattomaan, mutta filosofian ylimääräinen haaste on sen pyrkimys yrittää määrittää sanoittamaton sanoilla, tehdä tuntematon tunnetuksi määrittelemällä kaikki mitä on. Ymmärrän hyvin, mitä Blanchot tällä tarkoittaa, olen ottanut saman seikan useasti esille kirjoittaessani filosofiakritiikkiä. Useimmat filosofit etsivät yhtenäisteoriaa, mikä tekee heidän sinänsä kiinnostavista ajatuksistaan epäilyttäviä.

Blanchot ehdottaa todellista ajattelua, ainakin miten itse todellisen ajattelun ymmärrän omilla standardeillani, eli haastaa katsomaan jotain, mitä ei voi katsoa. Näin tiukasti asioiden ytimeen porautuminen ei tee filosofiaa mahdottomaksi, vaikka niin joku saattaa pelätä. Sen sijaan se ottaa omakseen sen, minkä pitäisi olla jokaisen filosofisen yritelmän tunnustettu olemus: olennaista perimmäisissä totuusselvityksissä on aina se, mikä jää väliin, sanoittamaton. Tässä kenties hänen uskonnollisesta taustasta tuleva painolastinsa ja samalla ajattelunsa vapautumiseen johtanut avain, mahdollisuus laajempaan ajatteluun, joka seuraajilta on jäänyt ymmärtämättä.

Itse näen tällaisen perimmäisyyksien ymmärtämiseen pyrkivän ajattelun yhdessä leikin kanssa kiinnostavan taiteen perimmäisenä toimintamallina. Taide, joka ei tähän pysty, ei toki ole sen vähemmän taidetta, mutta itselleni merkityksetöntä kuorta kyllä.

Leikillä en nyt tarkoita sitä mielikuvituksettomuuden tilaa, jota monet taiteen leikillisyyttä juhlapuheissaan korostavat vaalivat, siis sitä jossa se, mikä TAIDEPIIREISSÄ tapahtuu, on nähty lupana toistaa samaa “ideoiksi leimattujen asioiden” diskurssia. Tässä diskurssissa kaikki puhuvat muutamia yhdessä tärkeiksi hyväksyttyjä asioita, koska eivät näe ennalta soveliaaksi määritetyn leikin ulkopuolelle. Toisin sanoen he pitävät peliä leikkinä. Uskovat sääntöihin.

Tekeekö teidän mielenne tukistaa jotakuta aina, kun tämän suusta pääsee, että taiteen on tunnuttava merkitykselliseltä? Minun tekee, ja siksi suhteeni kulttuurikenttään on kuin laivamatkasta nauttimaan pyrkivän merisairaan.

Blanchot’lle elämä palautuu lopulta ristiriitaan. Jopa jumaluuskysymys (tarkoitus) on pohjimmiltaan kysymys ristiriidasta, joka syntyy olemattoman ja suvereenin, lopulta yllättävän lähellä toisiaan olevien käsitteiden, välille. Tämä kitka, välitila, on kaikki se, missä elämä tapahtuu… Tai jokin sellainen, miksi sitä haluaakaan kutsua.

Elämällä tarkoitetaan toisaalta tässä tapauksessa juuri välitilaa itseään. Elämä tapahtuu jatkuvassa tiedottomuudessa, johon tietoisuus luo päälle suojaavan peilin, jotta emme näkisi sen taakse.

Syntyy ouroboros. Voisi sanoa, että Blanchot’lle tyypillinen vastakkaisuuksien paradoksin mahdollistama todellisuuden esiin murtautuminen on läsnä tässäkin, elämässä – eli kaikkein äärimmäisimmässä käsitteessä.

* *

Yksi filosofi on kaikkien mielestä ihailtava ja toinen taas unohdettava, vaikka jälkimmäinen olisi keksinyt kaiken, minkä edellinen on sitten ominut itselleen. Ja enemmänkin.

Christopher Fynsk on kuvannut luentosarjassaan, että kukaan ei sano olevansa Blanchot’n lukija. Se lienee ironinen kohtalo kirjallisuusteoreetikolle. Akatemialla nyt vain on tapana valita yhdet muttei toisia. Sitten yksiä opetetaan ja toisia ei.

Lisäisin siihen, että asiaan vaikuttanee se, että Blanchot on vaikea ja äärimmäinen. En ymmärtänyt lukiessani aluksi mitään, nytkin en luultavasti puoliakaan, mutta sen mitä ymmärrän, ymmärrän erittäin hyvin.

Tällaisille tapauksille tilaa on vain vähän, mutta hankaluus erotella juksuttajat (kuten Deleuze joka peittää yksinkertaisuutensa hankaluuteen) ja oikeasti vaikeat (Kant, joka ilmaisee asiat vaikeasti, koska muuta vaihtoehtoa ei ole) tiivistyy siinä, miten erottaa nämä toisistaan – ja ensin mainitut osaavat vieläpä itsensä markkinoimisen paremmin. Periaatteessa nämä ryhmät voivat sanoa täsmälleen samat asiat. Kyse on ensimmäisten tapauksessa ennen kaikkea tavasta muodostaa diskurssi, onaniasta, joka voi pilata täysin sen mitä sanotaan.

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Ei kannata varastaa hyviltä
  • Ihmeistä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme