Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Laajakuva
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: scifi

Alien: Covenant

Posted on 10.06.201723.09.2024 by kangasvalo

Red Letter Median videosta yläpuolelta voi katsoa juonen lapsukset ja epäselvyydet, jotka Alien: Covenant tarjoilee, jotta minun ei tarvitse kirjoittaa niitä tähän. Osa ei tullut mieleeni (koska en ole nähnyt Prometheusta), mutta katsoessa mietin monia niistä, ennen kaikkea miehistön typerää käytöstä. [1]

*

Covenant on siirtokunta-alus, jolla nukkuu syväjäässä 2 000 matkustajaa. Pieni miehistö seilaa läpi avaruuden kohti uutta planeettaa. Siirtokunnalle sopivasti lähes kaikki laivassa ovat pariskuntia, poikkeuksena androidi Walter (Michael Fassbender). Covenant tarkoittaa liittoa Jumalan ja ihmisen välillä. SYMBOLIIKKA. TULKINTA. VIESTI. AAAAH MINÄ TULEN.

Anteeksi, luulin hetken olevani mediatutkija. Tapahtuu onnettomuus. Osa matkustajista ja laivan kapteeni kuolevat. Pian tämän jälkeen saapuu signaali vieraalta planeetalta. Uusi kapteeni, Oram NIMI TARKOITTAA HEIDÄN VALOAAN AAAH UUHH, päättää että Covenantin tulee tutkia tapausta. Entisen kapteenin vaimo, perämies Dany (Katherine Waterston), vastustaa ajatusta. Planeetalle kuitenkin laskeudutaan.

Sieltä löytyvät kokonainen kuollut sivilisaatio, Prometheus-elokuvasta tuttu kaistapäinen androidi David (jälleen Fassbender) ja elokuvasarjan tähdet, alienit eli olomuodosta riippuen mitkäliemorfit, joka on niin kömpelö nimi otuksille, että kutsun niitä vain hirviöiksi.

*

Harvoin tulee vastaan kauhuelokuvaa, jossa häiritsee näin paljon henkilöiden irrationaalisuus. Tämä on trooppi, hyväksyn sen useimmiten. Ongelmaa ei ehkä olisi, mutta elokuva nostaa useassa kohdassa esiin keskushahmojen ammattimaisuuden. Seuraavassa hetkessä he tekevät päätöksiä, joita yksikään ajattelemaan kykenevä katsoja ei tekisi. Eikä kyseessä ole satiiri byrokratiasta.

“Selviytymiseen” ja uusien planeettojen asuttamiseen erikoistunut ryhmä pohtii ensin kuinka on riski astua uudelle planeetalle, sitten laskeutuu sille aivan liian suurella joukolla varusteinaan pilottitakit, tietokoneet jotka eivät jostain syystä osaa lähettää automaattista dataraporttia emoalukseen ja aski röökiä.

Voin ymmärtää inhimillisen paniikin, joka toteutuu elokuvan onnistuneimmassa kauhukohtauksessa, kun yksi miehistön jäsenistä lukitsee toisen lukkojen taakse ja katsoo avuttomana lasin takaa avaruusotuksen viipaloidessa naisesta makkaraa. Valitettavasti vastapainoksi monissa kohtauksissa ei ole kyse paniikista vaan taudista “koska käsikirjoittaja sanoo niin”.

Tämä voidaan vieläkin niputtaa “elokuvan taian” alle. Jos haluaa olla teeskenteleväinen elokuvakriitikko, käyttää sanoja “fantasmagorinen” tai “unenomainen”, vaikka mikään elokuvan struktuurissa ja ohjaaja Ridley Scottin jäänkylmässä estetiikassa ei tue tällaista luentaa.

Sen sijaan anteeksiantamatonta on sisällöllinen typeryys. Tekijöillä ei ole kiinnostusta tehdä sarjasta yhtenäistä. Kyse on samasta kyynisestä trooppien kierrätyksestä kuin uusissa Star Warseissa.

Kuonaa on  myös oletettu älyllinen anti. Se mikä olisi voinut olla innostavaa jää tyhjänpäiväiseksi, koska elokuvan tekijät esittävät monille elokuville tyypillisesti myös älyn trooppina.

Jos hahmo laskettelee runoja ja kuuntelee Wagneria, sen on oltava fiksu. Näin käsikirjoittaja esittelee avoimesti, ettei hänen omassa päässään nytkytä montaa ratasta – tai tuotantoryhmä on sabotoinut oikeasti hyvän materiaalin.

Ongelma: jos androidi Davidin pitäisi olla huippuälykäs, kone kun on, ja vielä kykenevä tunteisiin, miksi hänen filosofinen kykynsä ajatella rajoittuu koulusurmaajan tasoisiin lapsellisiin voimafantasioihin?

Luulisi että filosofian ja tieteen historiassa piilee enemmän pohdittavaa tekoälyn aivoille kuin tyhjänpäiväinen yritys tehdä biologisesti uutta elämää.

David vastaa yhtä luentaa Saatanasta, kuten esimerkiksi Taikalyhty-blogi on tarkkanäköisesti osoittanut. Pidän sitä jopa huonona asiana. Elokuvan pakottama symboliikka on laiska tapa “älyllistää” elokuvan ainoaa hahmoa, jota ei jo Fassbenderin suorituksen vuoksi lokeroi automaattisesti unohdettavien pallinaamojen osastoon. Idea toimisi, jos siitä olisi muuhun kuin androidin muuttamiseksi vain yhdeksi hulluksi tiedemieheksi.

Kun kaksi androidia sössötti 1800-luvun runoilijoista, sattumoisin yhdysvaltalaisten koulujen pakkolukemistosta, tunsin elokuvateatterin penkissä kiemurrellessani lievää myötähäpeää.

Mitä vähemmän sanottu elokuvan muista henkilöistä, sen parempi. En kaipaa samastumisen kohdetta vaan että katsomani tyypit muistuttaisivat edes ihmisiä. Välillä en tiennyt kenet otukset taas tappoivat, koska hahmot olivat niin yhdentekeviä. Tehkää parempia sankareita eikä tällaisia toistaitoisia, troopeilla kyllästettyjä, seksittömiä lihasäkkejä!

*

Alien-elokuvia on ilmestynyt aika liuta. Tämä on laskentatavasta riippuen kahdeksas. Tarina on pilkottu osiin kirurgisesti niin monesti, että siinä ei ole mitään jännittävää. Tietysti lisää on tulossa.

Elokuvasarjan tunnusotuksista on tullut halinalleja. Covenantin huonoin asia ovat örkit itse, joiden ansiosta nähdään surkeaa toimintaa ja väsyneitä kauhukliseitä. Ripauksella luovuutta ja ilman elokuvan markkinointia helpottavia öttiäisiä kyseessä voisi olla hieno tai edes keskinkertainen tieteiselokuva.

Kohta 40 vuotta vanhan ensimmäisen Alien-elokuvan hirviö on tavallaan kissa, vaikka siinä on myös hyönteismäisiä ja ihmismäisiä puolia. Pitkähäntäinen ja solakka olento vaanii piilossa, tunkee itsensä paikkoihin joihin sen pään ei tulisi mahtua ja iskee nopeasti. Se on vikkelä, saaliinsa tunteva ja vaarallinen mutta ei kuolematon: jos sitä ampuu tarpeeksi isolla aseella tai sen yli ajaa panssariautolla kuten Aliensissa, se tuhoutuu. Ja kuten kissa symbolisesti, se on seksuaalinen olento. Sen pää on yhdistelmä penistä ja vagina dentataa, ja se lisääntyy oraaliraiskauksella. Se on oikea “fantasmagorinen” luomus.

Jo Aliensissa (1986) mentiin lähemmäs toimintarymistelyä, mutta olento piti pintansa, koska James Cameronilla oli tuolloin tyylitajua. Alien: Covenantissa hirviö on enää päin rynnivä biologinen panssarivaunu, joka kestää rynnäkkökiväärin laukauksia tuntematta kipua ja ei välitä jättikokoisen avaruusaluksen polttomoottorin lieskoista tuon taivaallista. Seksuaalinen pimeys on typistetty, kaikki olennon surrealistiset ulottuvuudet selitetään.

Se on umpitieteellisyyttä teeskentelevän aikamme henki mutta naurettavaa, ei pelottavaa. Lähinnä se on Cthulhun tapaan söpöä fan servicea niille, jotka haluavat nähdä suosikkiotustaan. Jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka populaarikulttuuri pilaa hirviönsä. Lovecraftilla oli tajua pitää möröt varjoissa, koska ne eivät kestäneet päivänvaloa. Läträämisen hoitivat vuosia myöhemmin fanit ja trooppien hokijat.

Ehkä elokuva elokuvalta tylsemmiksi käyvät versiot suositusta hirviöstä ovat ironinen kommentti itse sarjan suosiosta, mutta se taitaa olla tahatonta.

Joka tapauksessa ei ole ihme, että tekijöillä on ollut tarve vaihtaa pääantagonistia ja laajentaa maailmaa. Elokuvan parhaat hetket ovat sen alussa yritysjohtaja Peter Weylandin ja Davidin keskustellessa äärimmilleen pelkistetyssä postmodernissa asunnossa. Yksin tältä pohjalta olisi voinut kirjoittaa käsikirjoituksen, joka muistuttaisi 50-luvun tieteiselokuvan parhaita saavutuksia (Mies joka kutistui, Ruumiinryöstäjät).

Hyvä jatkuu hitaasti aukeavan asetelman kautta, mikä on ollut elokuvasarjan vahvuus alusta lähtien. Walter-androidin puuhat Covenantilla ovat kiinnostavia. Elokuva on estetiikkaansa esitellessään parhaimmillaan. Se näyttää paikoin todella hienolta ja tietokonetehosteet hirviöitä lukuun ottamatta on tehty tyylillä. Avaruusalusta ja sen toimintaa esitellään yksityiskohtaisesti. Aluksen kapteenia esittävä James Francokin palaa elävältä, mikä on hienoa.

Se mikä on alussa elävää sekä kuvaukseltaan ja rytmiikaltaan valtavirtaan nähden poikkeuksellista uhrataan välittömästi, kun Franco kärähtää. Siihen palataan enää yhdessä kohtauksessa: Michael Fassbenderin opettaessa Michael Fassbenderia soittamaan huilua.

Muuten loppuelokuva onkin yhtä hektistä leikkausta, siniharmaata maisemaa ja heiluvaa kameraa.

Valitettavasti huonoa elokuvaa ei pelasta edes Ridley Scottin vanhalla iällä löytynyt nihilismi ja kuolemanpelko, joka eskaloitui veli Tony Scottin itsemurhan ja erinomaisen kreisin The Counselorin (2013) myötä. Synkkä ei riitä, jos käsikirjoittajana ei ole Cormac McCarthy vaan ryhmä liukuhihnatyöntekijöitä.


[1] Yksi jää sanomatta: Miksi Davidin jälkeen tulleista androidimalleista väitetään poistetun tarpeettomat tunteet, koska ihmiset pitivät niiden olemassaoloa epämiellyttävänä, mutta ensimmäisissä Alien-elokuvissa ne on tuotu takaisin malleihin, joita ihmiset eivät erota androideiksi, jos sitä ei heille sanota? Ja miksi ne eivät ole väkivahvoja ja osaa lähitaistelulajeja kuten David ja Walter tässä osassa? Aikaväliä on Covenantin ja Alienin välillä toki 18 vuotta ja mitä vain voi tapahtua mutta yhtä kaikki: tekniikka ottaa jatkumossa ihmeellisiä harppauksia taaksepäin tai ees sun taas. Jokainen franchisen teos edustaa sen hetken käsitystä tulevaisuudesta. Nostromolla asioita korjataan jakoavaimella. Covenantin kapteeni ottaa itsestään selfie-tyylistä videokuvaa ja kaikkialla on kosketusnäyttöjä. Ymmärrän tämän, mutta se tekee sarjasta rikkonaisen. Fiktiivinenkin maailma, joka ei pysy yhtenäisenä, on usein epäonnistunut, koska se estää immersion, joka on näissä kaupitelluissa fantasioissa avainsana.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Posted on 05.05.201723.09.2024 by kangasvalo

1

Alan Mooren ja Kevin O’Neillin Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga – josta käytän tästä eteenpäin vain nimeä Herrasmiesliiga – on luultavasti sarjakuva, jonka olen lukenut useimmin. Tai oikeammin kaksi ensimmäistä julkaistua kokoelmaa (1999–2003).

Pidän joitain muita Mooren teoksia parempina. Vartijat on ansainnut paikkansa popkulttuurin kaanonissa. Helvetistä on mielestäni Mooren mestariteos. Eikä Herrasmiesliiga pääse muutenkaan parhaiden lukemieni sarjakuvien joukkoon.

Mutta siinä on viihdyttävän seikkailusarjakuvan tuntua, jonka veroiseen olen törmännyt vain ikisuosikkini Hugo Prattin Corto Maltese -kirjoissa.

Teoksella on minulle myös muuta arvoa. Se on ensimmäinen sarjakuva, jonka ostin lukemistokseni muutettuani ensimmäistä kertaa opiskelemaan ja asumaan yksin.

Luin Herrasmiesliigan noina aikoina pari kertaa. Minun oli helppoa tarttua siihen ja nautin sen antamasta kuvasta pseudoviktoriaanisen Englannin arvoista ja yhteiskunnasta.

(Sarjakuvasta on tehty vuonna 2003 myös surkea elokuvaversio, joka on tyyppiesimerkki alkuperäisteoksen rinnalla kalpenevasta adaptaatiosta. Kyse ei ole tulkinnanvapaudesta vaan kyvyttömyydestä tajuta, mikä alkuperäisessä konseptissa toimii.)

Sarjakuvan nimen liiga on 1600-luvulla perustettu salaseura, joka taistelee suurroistoja ja muita uhkia vastaan. Vuosisatojen mittaan jäsenistö on vaihtunut tiuhaan.

Liigan jäsenet eivät ole supersankareita sanan varsinaisessa merkityksessä. Oikeastaan he ovat supersankareiden esikuvia.

Herrasmiesliigan maailma on meidän maailmamme, jos kaikki suuret kirjalliset teokset olisivat totta. Se on siis kaiken fan fictionin pääteasema.

Ensimmäisessä osassa liiga kootaan jälleen 1800-luvun lopulla, kun Lontoota uhkaa suuri vaara. Kokoamistehtävän saa Mina Murray, joka on eronnut miehestään Jonathanista erääseen ulkomaalaiseen mieheen liittyvän skandaalin jälkeen.

Murray on onnistunut värväämään kapteeni Nemon. Mukaan liittyvät sarjakuvan mittaan vielä Allan Quatermain, tohtori Jekyll ja Hawley Griffin.

Konsepti ei ole tyhjänpäiväistä nörtteilyä. Mooren tarkoituksena on sekä tuoda hahmot lähemmäs alkuperäistä näkemystä että luoda ne uudelleen korostaen esikuvista vähemmän muistettuja piirteitä.

Esimerkiksi kapteeni Nemo on sikhiprinssi, mikä tuntuisi monikulttuuriselta uudelleentulkinnalta ellei Nemo olisi intialainen Jules Vernen alkuperäisessä visiossa. Seikka on vain hukkunut kaikkien popkulttuurin valkonaama-Nemojen alle. Näin lukijalle esitetään, miten fiktio heijastaa aikaansa ja miten se muokkaa maailmankuvaa.

Jokainen sivu tulvii yksityiskohtia. Luin jälleen kerran sarjakuvan ensimmäisen ja tasoltaan parhaan kokoelman tätä merkintää varten. Tällä kertaa apunani oli Jess Nevinsin yli 200-sivuinen kirja Heroes & Monsters: The Unofficial Companion to the League of Extraordinary Gentlemen (2003), jossa käydään lävitse lähes jokainen kokoelman ruutu.

Nevinsin kirja osoitti, että oma tietoni ei ole riittänyt millään kaikkien viittausten ymmärtämiseen tai huomaamiseen.

Teos ei tukehdu muotoonsa. Moore oli vielä tässä vaiheessa sen verran tarkkana, että tajusi mikä arvo hyvin kerrotulla keskustarinalla on. Paljon auttaa, että Kevin O’Neillin piirrosjälki on kaunista ja pikkutarkkaa, mutta samalla hiukan tuhertelevaa.

2

Herrasmiesliigalle on olemassa virallinen kolmas osa. Se koostuu kolmesta erikseen julkaistusta kokoelmasta, jotka tunnetaan nimellä Century (2009–2012).

En ollut aiemmin lukenut niitä, joten tartuin niihin viimeisimmällä käynnilläni kaupunginkirjastossa.

Century kuvaa liigan edesottamuksia huomattavasti laajemmalla aikavälillä kuin parin vuoden sisään sijoittuvat kaksi ensimmäistä osaa: vuodesta 1910 vuoteen 2009.

Mina Murray ja Allan Quatermain ovat ainoat tutut jäsenet. Joukkoon ovat liittyneet herrasmiesvaras A. J. Raffles, okkultistinen etsivä Thomas Carnacki ja sukupuoltaan vaihtamaan kykenevä iätön Orlando.

Halki vuosisadan päähenkilöt selvittävät ennustuksessa ilmennyttä arvoitusta: antikristus on syntymässä. Mutta kuka hän on? Ainakin hänen saapumistaan pyrkii edistämään Aleister Crowley -tyylinen maagi Oliver Haddo (Somerset Maughamin romaanista The Magician).

Olisi pitänyt jättää lukematta. Aiemmissa kokoelmissa mieltä kiihottava oli pala palalta lukijalle rakennettu viktoriaaninen maailma, jonka tapahtumia olisi voinut seurata useiden kokoelmien ajan.

Centuryssa kuljetaan lujaa aikakausien läpi. Mielikuvituksekkaat kertomukset ovat vaihtuneet kuluneeseen neljännen seinän rikkovaan narratiiviin.

Mukaan on tullut Mooren myöhempiä pakkomielteitä eli maagisia symboleja, psykedeliaa jota on nähty kiinnostavammin esimerkiksi Rämeen olennossa ja pornografiaa.

Pahinta on silti metakikkailu, jonka käsikirjoittaja on aiemmin hallinnut hyvin. Herrasmiesliiga on luonteeltaan itsetietoinen sarjakuva, jonka huumori aukeaa sitä paremmin mitä enemmän sen taustoista tietää. Se ei silti ole ollut pakkomielteisesti kiinnostunut omista metatasoistaan.

Siksi tartuin vanhoihin osiin tultuani kirjastosta kotiin. Halusin nähdä, että olivatko nämä näin huonoja muutenkin.

Centuryssa kaikki on korostetun fiktiivistä. Myös hahmot tuntuvat tietävän sen, vaikka aiemmissa osissa charmi on ollut siinä, että fiktio on “todellisuutta”; meta on tarkoitettu valppaalle lukijalle eikä hahmojen kommentoitavaksi.

Sarjan huipennus kuvaa hyvin, mistä on kyse. Seuraavassa paljastan sen.

Sarjakuvassa etsitty antikristus on Harry Potter. Käsikirjoituksellista briljeeraamista ja pastissin luovaa ylikäyttöä hyödyntäneen teossarjan päätös on käytännössä nälvimistä siitä, että lasten fantasiakirjasarja on liian suosittu.

Antikristus-Potter on symbolinen kuva omasta esilläolostaan aiempiakin sukupolvia pahemman pakkomielteen tehneistä milleniaaleista. Hän on mielialalääkkeitä vetävä kouluampuja, joka ruikuttaa omasta erityisyydestään.

Yritän joka päivä välttää väistämätöntä eli markkinavoimien jatkuvaa vetoamista yhteisiin lapsellisiin nimittäjiin, joista Harry Potter on varsin hyvä symbolinen esimerkki.

Mielestäni on hyvä säilyttää tasapaino jatkuvan hedonismin ja inspiroivamman ajattelun välillä. Haluan antaa mielihalulleni periksi, kun ostan kioskilta lempijäätelöäni, en kuluttaa päiviäni fanittamalla yhtä ja samaa asiaa vuosikaudet.

Samanlaisista ajatuksista huolimatta koen, että Moore käyttää Potteria symbolina kömpelösti.

Allekirjoitan Mooren näkemyksen kulttuurin muuttumisesta vuosikymmen vuosikymmeneltä lapsekkaammaksi. Herrasmiesliiga kuvaa scifiä ja fantasiaa kulttuurisena perintönä, mutta samalla rattaana koneessa, kun populaarikulttuurista tulee massakulttuuria.

Esimerkiksi Potterin ympärille on muodostettu massiivinen kultti, vaikka samanlaisia noita- ja velhotarinoita on luettu satoja vuosia. Tosin aiemmin klassisessa lastenkirjallisuudessa on korostettu initiaatioriittiä aikuisuuteen, lapsen astumista leikistä velvollisuuksiin. Potterissa keskiössä on yksilön erityisyys.

Silti Mooren sivallus on toistaitoinen. Hän tekee sen alentuen tahattoman itseparodiseen sormella osoitteluun. Se tekee hienon sarjakuvan kliseiseksi maagisten metakikkailujen hokemiseksi, jota on nähty juuri Mooren jäljiltä sarjakuvissa liiankin kanssa.

Arvostan taiteilijan taipumattomuutta, mutta suunta on huomattavasti alkuperäisiä teoksia mielikuvituksettomampi. Yksikään hahmo viktoriaanisessa Herrasmiesliigassa ei ole minkään ajan symboli. toisin kuin Potter Centuryssa.

Centuryssa matkustetaan ajassa, trippaillaan happojen avulla ja Maija Poppanen saa edustaa sitä mikä kirjallisuudessa ja länsimaisessa kulttuurissa on hyvää.

Tämä on paljon vähemmän kiinnostavampi keksintö kuin esimerkiksi kapteeni Nemon ja Mina Murrayn kohtaaminen saman asian puolesta, kolonialismin ja modernistuvan Englannin risteyskohdassa.

Saagaan on tulossa jossain vaiheessa ilmeisesti neljäs osa. En odota sitä, vaikka Kevin O’Neillin taide on sentään vielä taidokasta.

  • Previous
  • 1
  • 2

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nyx Fears, Opus vei, Screen Slate, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme