Tällä kertaa keskustelemme Valtteri Kauraojan kanssa Linnunrata-franchisesta keskittyen sen alkuteokseen eli BBC:n alkuperäiseen radiosarjaan ja sen kahteen ensimmäiseen kauteen. Puhumme sisältöä enemmän sarjan taustoista ja sen merkityksestä jälkipolville. Tervetuloa mukaan, whrrr zzzz biip.
Avainsana: radio
Beef and Dairy Network Podcast
Benjamin Partridgen (s. 1986) aivoituksista syntynyt Beef and Dairy Network Podcast (2015–) on luultavasti parasta, mitä olen podcastien saralla kuullut. Sarja on Maximum Fun -podcast-perheen outo lintu: Beef on tietääkseni ainoa Maximum Funin brittiläinen podcast ja tyyliltään vahvasti surrealistinen. Show’ta esitetään myös BBC Radio 4:lla. Genre on komedia.
Beef and Dairy Network esittää olevansa samannimisen lehden sisarjulkaisu. Kumpikin on suunnattu naudanlihan ja maidon intohimoisille ystäville. Lihateollisuus on podcastille lähtökohta, jonka avulla käsitellään, deadpan-huumorin ja surrealismin keinoin, elämän absurdiutta. Jokaisessa jaksossa Partridgen esittämä nimetön haastattelija tapaa mitä oudoimpia henkilöitä, joilla on joku yhteys maatalouteen.
Tällainen hahmo on esimerkiksi Mike Bubbinsin esittämä Eli Roberts, teurastamonsa turvallisuusohjeita laiminlyönyt yrittäjä, josta tulee sarjan edetessä sarjamurhaaja, hullu filosofikuningas ja Etelä-Koreassa asuva kulttijohtaja. Toinen fanien suosikkihahmo on Henry Pakerin esittämä runoilija Michael Banyan, jolle on kirurgisesti ommeltu lehmän turpa ihmiskasvojen tilalle.
Sarjassa puhutaan myös myyttisestä viidennestä lihasta, jonka vihjataan olevan ulkoavaruudellista alkuperää oleva ja supervoimia antava aine. Toistuvana vitsinä kaikki viidennestä lihasta puhuvat henkilöt salamurhataan välittömästi. Lampaanliha taas on naudanlihan ystävien mielestä epäpuhdasta, koska se toimii porttina mintunkäyttöön, joka voi ajaa ihmisen heroiinin lailla perikatoon.
Podcastissa on paljon eksistentiaalisen pelon ja kehokauhun elementtejä, mikä on kiinnostavaa siksi, että Partridge ei omien sanojensa mukaan pidä kauhusta tai ole siitä kiinnostunut. Sarja ei paljasta, onko Beefin maailma kokonaan vaihtoehtoinen todellisuus vai ovatko podcastin oletettu yleisö, innokkaat nautakarjaharrastajat, omituinen fanikultti meille kuuntelijoille tutun todellisuuden sisällä. Asetelmaa muunnellaan sen mukaan, mikä toimii parhaiten kulloisenkin jakson kontekstissa.
Joka tapauksessa kertomuksissa kuljetaan unen ja valveen rajamailla. Vaikutelmaa tukee, että tekijöiden pokka pitää. Näyttelijät eivät naura omille ja toistensa jutuille, (tosin live-nauhoituksissa on joskus toisin). Ilmiselvimpiäkään vitsejä ei korosteta merkitsevin tauoin tai hassuin äänenpainoin. Beefin maailma on absurdi kuuntelijalle, ei sarjassa eläville hahmoille. Kun kuulijaa naurattaa, se tapahtuu yllättäen järjettömyyksien kasautuessa mahdottomuuksiin asti toistensa päälle.
Partridgen tehtävä on yleensä olla straight man, joka reagoi muiden hahmojen edesottamuksiin. Vakiokalustoon kuuluvat Bubbinsin ja Pakerin lisäksi muun muassa Mike Wozniak, Josie Long, Katy Wix, Nadia Kamil, Gemma Arrowsmith, Tom Neenan ja Ed Gamble. Sarjassa ovat piipahtaneet jakson tai parin verran myös Greg Davies, Isy Suttie, London Hughes, Cariad Lloyd, Kevin Eldon ja Nick Offerman. Linnea Sagea kuullaan lähes joka jakson alussa satiiristen mainosten tekopirteänä äänenä.
Sarjan toteutustapa on kiinnostava. Partridge listaa ylös joukon ideoita ja mihin suuntaan haluaa niitä kehittää. Hän lähettää idealistat vieraille, jotka valitsevat hahmon, jota haluavat esittää, ja vievät esitettyjä ideoita omalla ajallaan eteenpäin. Jos kyseessä on hahmon monologi, vieraat saavat improvisoida aiheen ympäriltä nauhoitteen. Jos kyseessä on haastattelumuotoinen jakso, Partridge lähettää kysymykset vieraille etukäteen, jotta nämä saavat pohtia, mitä roolihahmo kysymyksiin vastaisi. Yleensä jaksot ottavat haastattelumuodon, jota rikotaan, aitoon brittiradiotyyliin, lyhyillä dokumentaarisilla pätkillä.
Varsinaiset nauhoitukset ovat siis improvisaatiota, jossa näyttelijät ovat asettuneet roolihahmojensa nahkoihin ja saavat kehittää näitä löyhän käsikirjoituksen puitteissa, mihin suuntaan haluavat. Esimerkiksi Eli Robertsin epäonnistunut teurastamobisnes on Partridgen keksintöä, mutta hahmon muutos kulttijohtajaksi on Bubbinsin aikaansaannosta. Ainoat kokonaan käsikirjoitetut osiot ovat ohjelman livenä yleisön edessä tehdyt lähetykset ja Partridgen omat monologit. Hän onkin arvioinut materiaalista noin 90 prosentin olevan improvisoitua.
Partridgen tärkein tehtävä on leikata haastattelumateriaali koherentiksi. Samalla hän säveltää ohjelmaan sopivan musiikin ja luo tunnelmaa erilaisin äänitehostein ja editointijipoin. Podcastin kauhuelementti syntyy äänimaailman ja improvisoitujen tarinoiden välisestä kontrastista. Beef and Dairy Network onkin äänisuunnittelultaan erittäin tasokas. Sarja pyrkii aitouselementtiä korostaakseen teknisesti BBC:n dokumentaaristen keskusteluohjelmien tasolle.
Beef and Dairy Network Podcast on selvästi sukua Chris Morrisin (s. 1962) BBC Radio 1:lle tuottamalle Blue Jamille (1997–1999), joskin Partridge on maininnut esikuvaksi toisen Morrisin tuotoksen, Armando Iannuccin (s. 1963) kanssa luodun On the Hourin (1991–1992). Beef on kuitenkin edellisiä hupsumpi ja Blue Jamia huomattavasti vähemmän musiikkivetoinen.
Sarjaan tutustuville suosittelen sisäänheittomateriaaliksi jaksoa 42, The Ballad of Parsnip Flendercroft, tai jaksoa 29, Professor Colin Plenty.
Lopuksi esimerkkejä sarjan niche-olemuksesta. Jaksossa 35 haastateltu vaihtoehtohistorioitsija James Harcombe (Mike Shephard) väittää, että ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa palveli hevosten sijaan lehmiä. Todisteena hän esittää vanhan nauhoitteen kadulla tallennetusta sotaveteraanin laulusta, joka ylistää sotilaiden sorkallisia kumppaneita. Kappale on parodia Gavin Bryarsin (s. 1943) avantgarde-sävellyksestä Jesus’ Blood Never Failed Me Yet (1971), jonka voi referenssiksi kuunnella keskimmäisestä videosta. Jos tällainen ehkä tusinalle kuuntelijalle suunnattu satiiri huvittaa edes ajatuksena, kannattaa podcastille antaa mahdollisuus. Runoilija Michael Banyanin näytteen vuoden 2022 Lontoon podcast-festivaaleilta voi taasen kuunnella alimmasta videosta.
My Dad Wrote a Porno
Miltä kuulostaisi seuraava idea podcastiksi?
Eläkkeelle jäänyt pohjoisirlantilainen timpuri on päättänyt kirjoittaa eroottisen romaanin. Jostain syystä hän lähettää s-postilla kopion teoksestaan mediateollisuudessa työskentelevälle pojalleen.
Eksentrikkopapan kirjailijanlahjat osoittautuvat hyvin, hyvin vajavaisiksi koomisella tavalla. Poika lukee podcastissa kirjaa ääneen kahdelle ystävälleen, jotka ovat tukehtua nauruun.
Kirjan nimi on Belinda Blinked (2015). Se kertoo kattila-alalla työskentelevän Belinda Bloomenthalin matkasta tämän paneskellessa tiensä läpi yritysmaailman. Salanimellä Rocky Flintstone julkaisseen kirjailijan pojan nimi on Jamie Morton. Hänen ystävänsä ovat Alice Levine ja James Cooper.
Kyse on Ison-Britannian suosituimmasta podcastista My Dad Wrote a Porno (2015–), jolle löytyy varmasti paljon faneja myös Suomesta. Neljä tuotantokautta tehdyn ohjelman jaksoja on ladattu tähän mennessä yli 160 miljoonaa kertaa. Podcastin tekijät ovat tehneet jo yhden laajan kiertueen podcastin pohjalta ja lähdössä ensi vuonna seuraavalle, joka yltää myös Helsingin Kulttuuritalolle asti.
Rakastan My Dad Wrote a Pornoa. En ole kovin vakava tyyppi, mutta minulle on silti niin vähän rentoa, kevyttä viihdettä, joka saa minut hymyilemään, että olen sellaista saadessani lääpälläni.
Ohjelmassa on kyse taiteellisesta huonoudesta. Taiteilijalle itselleen tiedostamaton huonous ja siihen liittyvä outsiderius viehättää minua, koska siihen liittyvä huumori ei ole keksittyä vaan spontaania. Kaikki huono ei automaattisesti naurata minua, mutta parhaimmillaan huonous on suurempi ilonlähde minulle kuin mikään kiltti, tasaisen hyvin tehty taiteellisesti kunnianhimoinen, yhteiskunnallinen monumentti tai käsikirjoitettu hauskuus.
Huonoudesta on tietysti kyse monissa muissakin podcasteissa ja YouTube-sarjoissa, joista satun pitämään. The Flophouse Podcast (2007–), RedLetterMedian Best of the Worst (2013–) ja moni muu keskittyy huonoihin elokuviin.
Huonolle kirjallisuudelle on valitettavan vähän tilaa. Osin tämä johtuu siitä, että elämme kirjallisuuden pyhittämiselle tarkoitettua aikaa. Koska juuri kukaan ei lue, kirjojen lukemisesta on tehty niin kirjallisuuden harrastajien kuin median näkemyksissä aina ylevöittävä, ajatuksia, tunteita ja aivan kaikkea edistävä yleishyödyllinen harrastus, jota kaikkien tulisi tehdä niin paljon kuin lähtee ja jonka harrastamattomuutta kaikki pyytävät anteeksi.
En ole kaikesta eri mieltä, mutta tällaisessa pohjattoman jeesustelevassa ja epätoivoiselta kuulostavassa ympäristössä on aivan ihastuttavan virkistävää, kun joku kutsuu kirjaa huonoksi. Kritiikkikin on nahistunut, koska jälkimoderniin tapaan tuntuu, ettei huonoa kirjallisuutta julkaista koskaan, vaan kaikesta voidaan tehdä tärkeä merkitsijä, vaikka teos olisi aivan perseestä.
Mutta Belinda Blinked on todella huonoa kirjallisuutta. Se on täynnä kirjoitusvirheitä, outoja kerrontaratkaisuja ja välimerkkien käyttöä, ja, mikä huomionarvoisinta, sen kirjoittajalla on hyvin, hyvin huono käsitys naisen anatomiasta.
Toinen syy siihen, että pidän My Dad Wrote a Pornosta on, kuinka se normalisoi seksuaalisuutta lähestyttävällä, jopa hellyttävällä tavalla.
Rocky Flintstonen näkemykset seksistä ovat kuin naiivin kaksitoistavuotiaan yrityksiä kirjoittaa niin ronskia tekstiä kuin pystyy mutta höystettynä 60-vuotiaan miehen kiinnostuksen kohteilla ja tiedoilla, kuten yksityiskohdilla teknisistä vempeleistä. Juuri siksi ne ovat hyvin lähestyttäviä. Niiden naurettavuus normalisoi vertailussa kaiken muun seksuaalisuuden ja antaa järkevät mittasuhteet.
En ole ainoa, joka näin on ajatellut. Tekijätiimi on saanut palautetta, jossa ensimmäisiin seksikertoihinsa ahdistunein ajatuksin odottaneet nuoret ovat pystyneet podcastin avulla suhtautumaan seksuaalisuuteen rennommin; siis luonnollisesti, niin että se on hauskaa ja jokaisen oma asia.
Suhtaudun keskimäärin hyvin epäileväisesti esimerkiksi kehopositiivisuuskampanjoihin ja muuhun moraaliseen seksuaalivalistukseen (erotuksena esimerkiksi ehkäisyn merkitystä korostavalle seksuaalivalistukselle) ja julistamiseen. Niissä pyritään hyvään, mutta niiden kohde ja tehokkuus jättävät toivomisen varaa. Ne ovat aina niin saatanan vakavia.
Iloisimmillaankin ne muistuttavat lähinnä akateemista knoppailua harrastavien ihmisten näkemystä hauskasta eli karnevalisointia, jota pääasiassa inhoan sanana, koska sitä käytetään usein väärin ja se tarkoittaa käytännössä samaa kuin huumorintajuttoman ihmisen kertoma vitsi.
Pidän Flintstonen käsittämättömän huonoa proosaa terveempänä valistuksena kuin monia “oikeita” valistuskampanjoita. Se on niin absurdia tavaraa, että kukaan seksuaalisuutensa kanssa ahdistuneena kamppailevakaan ei voi kuunnella sitä nauramatta.
Jatkuvasti esimerkiksi tuotteiden markkinoinnissa tyrkytetty seksuaalisuus on rasittavaa myös omasta mielestäni. Se ei tunnu painostavalta vain itsensä takia vaan myös siksi, että se pakottaa toisinajattelevat ihmiset jauhamaan samoista aiheista loputtomasti, mikä poistaa seksistä ajatuksettomuuden ja tuo tilalle jatkuvan tiedostamisen, joka tappaa seksuaalisuuden tunnetasolla.
Seksistä on edelleen helvetin vaikeaa puhua järkevästi, vaikka sitä tyrkytetään kaikkialta. Rockyn näkemys seksistä taas on aina iloinen ja hyväntahtoinen, se ohjaa näkemään asiat mittasuhteissa. Tekijät ovat myös ymmärtäneet tämän, sillä kiertueilla ja ohjelman yhteydessä annetaan aina silloin tällöin huumorin varjolla ihan perinteistä seksuaalivalistusta aikuisille.
Belinda Blinkedin teksti on kieltämättä paikoin erittäin omituista, mutta köykäisyydestään huolimatta tai oikeastaan juuri sen vuoksi siitä puuttuu pornon pimeys. Se näyttää millaiselle maaperälle monet “vakaviksi” mielletyt fantasiat yleensäkin rakentuvat, näyttää kitsin kitsinä.
Tänä vuonna podcast sai HBO-spesiaalin. Sarja on saanut The Rocky Horror Picture Show’n (1975) kaltaisen laajan fanikunnan, joka pukeutuu tapaamisissa kirjan hahmoiksi, lähettää fanipiirroksia ja harrastaa juomapelejä kuunnellessaan jaksoja.
Faneihin kuuluu Hollywoodin ja Ison-Britannian näyttelijäkermaa: Elijah Wood, Daisy Ridley, Michael Sheen, Emma Thompson… Kaikki nämä ovat myös vierailleet podcastissa. Silti podcast on onnistunut säilyttämään intiimin tunteensa, on kuin osallistuisi pienen perhepiirin sisäiseen vitsailuun.
Podcastin vetovoima perustuu sen huumoriin eli ironiantajuun ja nimenomaan toisiin ihmisiin kohdistuvaan pilkantekoon, joka on toisissa kulttuureissa herjaamisen tai sydämettömyyden rajalla kulkevaa mutta Iso-Britanniassa vielä sallittua.
Kolmikon esiinnyttyä kiertueensa aikana yhdysvaltalaisessa televisiossa haastattelijoiden on toisinaan ollut vaikeaa käsittää ohjelman perusideaa, jossa kirjan sisällölle nauretaan ilman loiventavaa positiivista palautetta.
Atlantin toisen puolen kulttuuriin kuuluu läheisten kannustaminen silloinkin, kun nämä eivät saa aikaiseksi mitään järkevää. Tämä ei kuulu englantilaisen huumorin ytimeen, jossa on aina mukana tietty sardonisuuden häivä.
Julmuus puuttuu, mutta sen ymmärtääkseen on oltava ohjelman kanssa samalla aaltopituudella. Tekijät ovat aina painottaneet kirjailija Flintstonen olevan kolmikon menestyksestä ylpeitä ja olevansa tyytyväinen saamaansa huomioon ja kirjojen myyntilukuihin.
Kirjaa kommentoivan kolmikon kemiat ovat hitsautuneet vuosien aikana yhteen, jolloin myös kuulija tuntee istuvansa ystävien ääressä. Morton eläytyy lukemaansa tekstiin parhaansa mukaan huokaillen kärsimyksestä matkan varrella. Levine erikoistuu pistäviin sivuhuomioihin, Cooper säestää luentaa nauramalla tarttuvasti ja sydämestään asti. Tekijöillä on aidosti kivaa, mihin auttaa se, että Levine ja Cooper kuulevat jokaisen uuden luvun sisällön vasta nauhoituksissa, joten huumori on improvisoitua.
Tietysti My Dad Wrote a Porno ei olisi aivan tällainen ilmiö, jos kyseessä eivät olisi ammattilaiset. Auttaa, että Jamie Morton on ammattimainen tv-tuottaja, niin kuin James Cooper. Alice Levine on ammatiltaan koomikko ja radiojuontaja.
Valitettavasti HBO-spesiaalissa ammattilaisuus näkyy liiaksi. Hyvistä hetkistä huolimatta moni vitseistä tuntuu jähmeästi etukäteen harjoitelluilta. Tämän vuoksi saatan jättää Suomen esityksenkin väliin.