Ja taas ja taas ja taas on keskusteltu taidekritiikistä, ja taas ja taas ja taas jakolinjat ovat seuraavat: kritiikin merkitystä lyttäävät (usein mediaihmiset) ja kritiikkiä puolustavat (usein mediaihmiset). Eräs Instagramissa suosittu meemitili kysyi, että miksi kritiikin pitää olla niin kriittistä, eikö olisi kuitenkin mukavampaa, että se olisi kehuja ja näiden kehujen aukaisua.
Koska elämme yhteiskunnassa jossa elämme, oli meemissä esitetyt näkemykset poimittu jokaisen lehden palstalle Hesaria myöten. Syntynyttä monologien virtaa on kutsuttu kiinnostavaksi keskusteluksi ja ties millä muilla valheellisilla nimikkeillä. Sittemmin kritiikkiaihe on mutatoitunut väittelyksi yliopistokoulutettujen ihmisten etuoikeuksista tehdä taidearvotusta. Tai jotain sen tapaista, jonka jokainen aikuinen ja taiteen parissa toimiva ihminen on jo sisäistänyt ja ymmärtänyt, mutta jonka noin 20-vuotiaat haluavat kerta kerran jälkeen käydä lävitse julkisesti, koska taidehistorian kirjojen avaaminen ja niiden lukeminen hiljaa on liian vaikeaa.
Väsynyt aihe siis. Olisin onnellisesti välttynyt tämän kohtaamiselta, jos tästä ei olisi tullut “talking pointia” kaikille edes etäisesti tuntemilleni kollegoille, jotka ovat sen jälkeen halunneet vatvoa tätä asiaa vatvomasta päästyäänkin jokaisessa yksityiskeskustelussa, WhatsApp-ryhmässä ja sosiaalisen median virrassa.
Kaikki porinan ja kohinan esiin nostamat kysymykset ovat olleet keskustelun aloitustakin väsyneempiä, vastaukset jo haudan partaalle uupuneita.
Oikeita kysymyksiä olisivat:
- Miksi kenenkään pitää välittää poliittista propagandaa suoltavan meemitilin näkemyksistä?
- Meemitili suoltaa propagandaa ja vaatii sitten kritiikiltä samanlaista yksituumaisuutta propagandan muodossa. Missä lukijoiden ironiantaju?
Toisin sanoen metatasot jäävät jälleen tarkastelematta, koska reaktiivisuuden logiikka ei salli sitä. Media-alalla rakastetaan “keskustelua” (eli omaa ääntä), ja metakysymyksissä on se ongelma, että ne pyrkivät oikein käsitettyinä tuhoamaan koko keskustelun ja sen tarpeen, mikä kuulostaa pahalta mutta on hälyllä täytetyssä maailmassa siunaus.
“Keskustelu” eli monologien kuoro ei sinänsä ole ongelma. Ongelma on, kun keskustelu lisää sisällötöntä ja toisteista meteliä, erityisesti kun sen on aloittanut joku, joka ei jo aloitussanojensa perusteella ymmärrä käsittelemäänsä kohdetta.
Silti aiheeseen tartutaan julkisesti hanakasti, koska se triggeröi mediaihmisiä ja mediaihmisten mielestä mediassa on puhuttava siitä, mikä on mediaihmisille tärkeää. Tämä on nollatason ilmiö, relevanttiutensa katoamista pakonomaisesti pelkäävien journalistien, helsinkiläisten, helsinkiläisten journalistien sun muiden selkärankareaktio.
Pitää saada vähintäänkin twiitti ulos, mieluiten ketju… Tai kolumni jossain, se olisi jo makupala… Ja essee, aah, se on jo kuninkuusluokkaa! Ei ole sellaista viraali-ilmiötä, johon median ammattilainen ei juoksisi pää edellä ja ilman kypärää, vaikka ammattilaisuuden luulisi tarkoittavan myös harkintaa ja valikoivuutta. Tietenkin sosiaalinen media ja iltapäivälehtien klikkilogiikka on vain jouduttanut tätä nopeutta.
Taidekritiikkikeskustelu asettuisi sille merkityksen puolesta kuuluvaan yhteiskunnalliseen lokeroon, jos se nostettaisiin esille ehkä kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa eikä muutaman kuukauden välein.
*
Kuka tahansa, joka on sisällä taidekentässä niin, että näkee sekä tekijän että vastaanottajan näkökulman tajuaa, että a) suomalainen taidekritiikki ei ole ankaraa vaan lepsua ja b) meemitilin vaatima perusteltu kehuminen on jo sitä, mitä kritiikki tekee. Vihollinen on siis kuvitteellinen, väite virheellinen.
Anonyymillä ylläpitäjällä on aseenaan viisaan argumentoijan keino välttää itseensä kohdistuva kritiikki eli vaikeneminen. Keskusteluun ei tarvitse osallistua enää kun sen on potkaissut käyntiin ja saanut riittävän vallan tunteen. Ei kun uutta kuvaa putkeen vain!
Vaatimus siitä, että kritiikin pitäisi olla ensisijaisesti suosittelua ja hehkutusta kertoo tietysti median ja taiteen alaa riivaavasta pakotetusta optimismista. Luokittelen sen mielessäni samaan lokeroon kuin herkkyyspuheet, keholliset fiilistelyt, samojen tunnereaktioiden vaatimisen kaikilta ja muut kautta rantain tehdyt, paperilla kauniilta kuulostavat yksilönpalvonnat, jotka ovat tosiasiassa elämän kirjavuuden kieltäviä, mutatoituneet vastarinnasta doktriineiksi.
Taiteilijoiden intoa hehkuttaa hehkutusta ei toki kannata ihmetellä. Jopa kirjailijoiden, noiden oletusarvoisesti älyköiksi erheellisesti joskus tituleerattujen, joukossa on heitä, jotka suhtautuvat kritiikkiin kuin pienet lapset, on kyse kehuista tai moitteista.
Akateemisessa maailmassakin tällainen kritiikitön innostuksesta pirskahteleminen (arkikielellä tutummin ihan vain “propaganda”) on ujuttautunut jotain sivukautta mukaan retoriikkaan, mutta pääosin siellä kuin muuallakin aikuisten maailmassa käsitetään edelleen, että julkiseen puheeseen kuuluu mahdollisuus sanoa kriittisesti perustellusti aivan kaikesta.
Nyt ihmiset joilta olisi lupa odottaa enemmän ottavat tosissaan Tunna-diippejä keloja, jotka liitetään kuviin kissoista tai hassusti ilmehtivistä TV-ohjelmien henkilöistä.
Vasta vastaanotto tekee typeryydestä vakavaa. Kaikenlaisille provosurvaisuille pitäisi antaa yhtä paljon huomiota kuin jollekin parin tuhannen hengen kunnan valtuuston varajäsenen näkemyksille Asioiden Tolasta. Silti näille kuin tekoälyn valmiin sapluunan pohjalta sorvaamille näkemyksille annetaan arvo oleellisina heittolaukauksina, vaikka tulisi ymmärtää, että jokaiseen koukkuun ei pidä tarttua. Eikä Internet-keskusteluun osallistua.
